Unohdettuja sankareita osa 2: Tamron adaptall 105 mm f2,5

Joistakin objektiivityypeistä on helpompi ja halvempi tehdä hyviä, joistakin taas päinvastoin. Jälkimmäiseen ryhmään ainakin tapavuosina kuuluivat laajakulmazoomit. 1990-luvulla eräs aivan arvostettu alan lehti piti arvostelussaan kovinkin hyvänä erästä 19 – 35 mm:n laajakulmazoomia, joten ostin sen. Polttoväli sinällään on toki mielenkiintoinen. Objektiivi on suurella marginaalilla huonoin millä olen koskaan kuvannut (poislukien Holgan ja Lomon kaltaiset lelut). Sillä ei saanut terävää jälkeä aikaiseksi mitenkään. Ei millään polttovälillä, ei millään etäisyydellä tai aukolla, ei edes jalustan, lankalaukaisimen ja peilin ylösnoston avulla. Ei mitenkään. Kertakaikkinen pullonpohja. Silkasta ihastuksesta olen sen säilyttänyt; että tuollainenkin piti löytyä. 

Toisessa, helposti hyvien lasien puolella ovat esimerkiksi polttovälit 50 mm ja 100/105 mm ja hitaammat mallit. Monien valmistajien (puhun koko ajan filmiajasta) viisikymppiset f2 – f1.8 ovat halpoja on oikein hyviä. Pikkuteleissä f2.5 – f2.8 valovoimaiset ovat varsin yleisiä ja hyviä. Tunnetuimpia esimerkkejä on Nikonin E-sarjan 100 mm f2.8. Tällä kertaa aiheena on saman ryhmän vähemmän tunnettu jäsen, Tamronin adaptall-2-sarjan 105 mm f2.5.

1950-luvulta alkaen markkinoilla oli vuosikymmenien ajan kohtuullisen paljon kinokoon peiliheijastukameroiden valmistajia. Valmistajia tuli ja meni, monet niistä vuosien varrella vaihtoivat optiikankiinnitystä ainakin kerran. Markkinoilla on myös, ehkä yllättävänkin paljon, firmoja jotka eivät valmistaneet kameroita, mutta kylläkin niihin objektiiveja. Ne kilpailivat paitsi toistensa, myös kameranvalmistajien omia objektiiveja vastaan ja ennen kaikkea kuluttajamarkkinoilla. hieman halventavasti näitä usein kutsuttiin piraattivalmistajiksi ja tuotteita piraattiobjektiiveiksi. Muistini mukaan perusoptiikoissa ei niiden osaltaan mitään hyvin rajua hintakilpailua ollut, toisaalta en tiedä miten hyvällä katteella vaikka joitakin kakskaseja myytiin. Zoomien yleistyessä näiden valmistajien markkinat laajenivat, kameravalmistajat eivät alkuvaiheessa yhtä nopeasti innostuneet tuottamaan yhtä paljon ja monenlaisia kuluttajazoomeja. Näissä zoomeissa sitten hinta- ja laatuvaihtelua olikin enemmän. 

Harrastajakuvaajat kameran myötä ostivat tyypillisesti (tarkoitan nyt 1970 – 1990-lukuja) joko normaaliobjektiivin, viisikymmentämillisen siis, tai sitten niin sanotun pikkuzoomin, usein 35 – 70 mm. Seuraavaksi saattoi olla pitkä zoomi, jotakin 70 – 210 mm tai sitten laajakulma, vaikka 28 mm. Harrastajakuvaajasta ei välttämättä kuitenkaan välittömästi tullut merkkiuskollista. Rikkaassa atlanttisessa keskiluokassa hän saattoi varsin nopeastikin vaihtaa kameranvalmistajaa. Samalla kuitenkin hyvin usein objektiivin kiinnitystapa vaihtui, vanha objektiivi tai objektiivit eivät enää käyneetkään uuteen runkoon.

Tätä tilannetta alkoi Tamron 1973 hyödyntää adaptall-järjestelmällään ja ennen kaikkea sen edelleenkehitelmällä adaptall 2-järjestelmällä vuodesta 1979. Ajatus on yksinkertainen: varsinaiseen objektiiviin liitetään sovite joka on kamera(valmistaja)kohtainen. Vaihtaessaan kameramerkkiä ei siis tarvitse ostaa uutta objektiivia vaan ainoastaan tuo objektiivin hinnasta murto-osan maksava sovite. Ja jos harrastajalle kertyy eri valmistajien runkoja, voi samaa objektiivia käyttää niissä kaikissa. Paperilla kuulostaa hyvältä, ja konsepti toimikin automaattitarkennuksen tuloon saakka hyvin. 

Tamron aloitti kiinteillä polttoväleillä, 24, 28, 135, 200-milllisillä ja laajensi pian erilaisiin zoomeihin. Veikkaisin Tamronin markkinoita ja tulosta saavuttaneen ensisijaisesti zoomeilla, 1980-luku oli niiden hyvää aikaa: niitä tuli markkinoille paljon, ne alkoivat paljolti olla optiseti kelvollisia ja osin kuluttajien tuntema uutuudenviehätys kiristi kilpailua joten optiikkojen koon myös myös hintalappu usein pieneni. Esimerkiksi Tamronin varsin käyttökelpoista telzoomia 70 – 210 mm f3.8-4 ymmärtääkseni myytiin Suomessa paljonkin. Tamronin zoomeissakin on kyllä yksi malli, joka kuuluu tähän tekstisarjaan, mutta ei nyt.  1980-luvun puolivälin paikkeilla Tamron lanseerasi adaptall-2 linjaan alaryhmäksi SP-objektiivit. SP tarkoitti Super Performance. Ero saattoi näkyä lähimmässä tarkennusetäisyydessä, valovoimassa, optisessa rakenteessa tai materiaaleissa tai käyttötarkoituksessa. Esimerkiksi 300 mm f2.8 objektiivi. SP-sarjassa oli myös mielenkiintoisia zoomeja.

105 mm f2.5 oli osa adaptall-sarjaa (sovite on toki sama) ja siten aikaisempi; valmistusvuodet ovat 1976 – 1979. Objektiivi on pieni, pituus noin 5 cm ja suurin halkaisija noin 6,5 cm, tarvittaessa kulkee mukana vaikka taskussa. Painokin on alle 300 grammaa. Mikään lähikuvauslasi se ei ole, lähin tarkennuetäisyys on 1,3 metriä. Muoto- ja kasvokuvaukseenhan tuo toki riittää ja siihen tarkoitukseen on epäilemättä suunniteltiin ja markkinoitiin. Optinen rakenne on, etenkin verrattuna kalliisiin laajan polttovälialueen zoomeihin, itkettävän yksinkertainen, neljä linssiä neljässä ryhmässä. Himmentimessä on  kuusi lehteä, suodinkierre on 52 mm. Niinpä, (suhteellisen) hitaahko pikkutele on yksikertainen tehdä. Niinpä optinen laatukin on hyvä.

Itselläni tämä pikkutele on ollut 1980-luvun alkupuolelta, luultavasti aikanaan ostin sen koska se sattui tulemaan eteen ja minulla juuri silloin sattui olemaan rahaa. Objektiivin laadusta ei minulla ollut mitään tietoa eikä mitään ajatusta käyttötarkoituksesta, kunhan ostin. Suhteellisen vähän olen sitä käyttänyt, en harrasta ollenkaan varsinaista  muotokuvausta, mutta aikanaan tällä lasilla kuvasin perheenjäseniä (joita kuvia en laita tähän). Jonkun verran se aikoinaan kulki mukana kaupunkikuvauslasina, sellaisesta käytöstä esimerkkikuvatkin enimmäkseen ovat; nämä ovat 1990-luvun alun dioja.  

Unohdettuja sankareita osa 1: Pentax Pz-1p

1980-luvun lopulla kinokoon järjestelmäkameroiden tekniikka alkoi kehittyä nopeasti. 1985 Minolta lanseerasi sarjan aivan uudenlaisia kameroita: niissä oli paitsi motorisoitu filminsiirto myös automaattitarkennus. Siitä alkaen kuluttajille tarkoitetuissa vähintään keskihintaisissa kameroissa oli käytännössä oltava nuo ominaisuudet. Automaattitarkennuksen nopeus ja luotettavuus (etenkin vähäisessä valossa) eivät tietenkään olleet lähelläkään nykyistä, mutta edes kohtuullisessa valossa ne kuitenkin tarkensivat selvästi nopeammin kuin oletettu kuvaaja. Samoihin aikoihin kamerat enenevässä määrin muuttuivat muoviseksi ja niitä alettiin muotoilla. Esimerkkeinä ajan muotokielestä mainittakoon vaikka Yashica 230 AF, Ricoh Mirai, Olympus Om-101, Olympuksen IS-sarja tai Canonin Epoca. 

Tähän kehitykseen myös Pentax kantoi kortensa. Ensimmäiset yritykset olivat SF-sarjan rungot 1980-luvun lopulta. Isoja LCD-ruutuja, painonappeja ja -laattoja siellä sun täällä ja erittäin kulmikasta muovia. Ajan korkea teknologia näytti jo tuolloin kaamean rumalta. 

Pentaxin tavaramerkki oli 1960-luvulta alkaen ollut erinomainen ergonomia ja tyylikkään funktionaalinen muotoilu, ergonimia oli 1980-luvun loppuvuosina aivan eksyksissä. Yritys kuitenkin varsin pian löysi kartalle, 1991 lanseerattiin Pz-1 (tai markkina-alueesta riippuen Z-1). 

Siinä muotoilu oli pyöreää ja estetiikka siten aivan toisenlaista. Giljoonan painonapin sijasta laitteen hallinta oli keskittynyt kolmeen rullattavaan pyörään. Ergonomia oli nyt aivan olennaisesti parempi, kamera oli nyt käyttäjäystävällinen kuten Pentaxin tuli ollakin. 1994 tuli edelleenkehitelmä Pz-1p (uutuutena ”panoraama”, toisin sanoen kuva-alan rajaaminen ylhäältä ja alhaalta ja salamavalotuksen korjailu ja nopeampi filminsiirto). 

Pz-1p oli tuolloin (1994, samana vuonna Martti Ahtisaaresta tuli Suomen ja Nelson Mandelasta Etelä-Afrikan presidentti, Carl Barks kävi Suomessa, Estonia upposi Itämerellä ja Suomessa järjestettiin kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä) hyvinkin moderni kamera muutoinkin kun muotoilultaan. Sitä oli toki mahdollisuus käyttää täysin automaattisena ”osoita ja laukaise”-kamerana, mutta sen ajatus oli poikkeuksellisen laajassa säädettävyydessä. ”Pentax funktioiden” kautta kameran monia toimintoja voidaan muuttaa tai asettaa oletustoiminnoiksi. Peri esimerkkiä: miten automaattivalotuksen halutaan painottuvan (liike / syvyysterävyys), valotuksenkorjaulu puolen vai kolmasosa-aukon välein, jätetäänkö takaisinkelauksessa filminpää näkyviin, lukitseeko valotuksenlukitusnasta myös tarkennuksen, säätyykö valotusaika aukon vain puolen aukon välein, miten takaisinkelaus käynnistyy  ja niin edelleen. Näitä säätömahdollisuksia on parikymmentä. 

Kamerassa on paljon erilaisia valonmittaus- ja valotusmoodeja. Pentaxin erikoisuus on ”hyper” (sic!)-moodit. Pentaxin markkinointi puhui niistä paljon ja osin ansaitustikin. Pohjimmiltaan ne olivat tapa siirtyä eri valotustapojen käsisäätö, puoliautomatiikka, täysautomatiikka välillä. Toki hyvin looginen, nopea ja kätevä tapa, mutta pohjimmiltaan siis kyse oli ergonomiasta, missä Pentax siis tämän kameran kohdalla löysi jälleen itsensä. 

Sananen kameran spekseistä: suljinajan 30 sekuntia – 1/8000 ja tietysti b. ISO-alue 6 – 6400, valonmittauksen toiminta-alue 0 – 21 EV, automaattitarkennuksen toiminta-alue 1 – 18 EV, sisäisen salaman ohjeluku 14, valotuksen korjailu +- 4 aukkoa. Ei pahasti 1990-luvun kamreralle. 

Filmikameraksi Pz-1p on monipuolinen erityisesti erilaisten valotustapojen suhteen. Vielä yksi erikoisuus. eräiden Pentaxin zoomien kanssa käytössä on lisätoimintoja, esimerkiksi sellainen, että kohteen liikkuessa kamera zoomaa automaattisesti niin, että kohteen kuvautuva koko säilyy samana. Kaikenlaista muutakin on, kameran ohjekirja on toistasataa sivua pitkä. 

Ominaisuuksia on siis paljon, kameran ohjekirjassa on 128 sivua. Kamera kuitenkin on, kuten monet erinomaiset kamerat, enemmän kuin osiensa summa. Erilaisia valminnan ja priorisoinnin mahdollisuuksia on paljon, yksikään toinen filmikamerani ei ole läheskään samassa määrin säädeltävissä ja kustomoitavissa. Kuitenkin kaikki on toteutettu loogisesti ja elegantisti, johdonmukaisesti. Keskeiset säädöt tehdään vain kolmella rullalla. Ulkoinen erogonomia on hyvä, mutta samoin kameran toimintojen logiikka on sujuvaa. Toisin sanoen kameran monet mahdollisuudet eivät tunge silmille tai ole tiellä, vaan ovat tarvittaessa helposti ja loogisesti käytettävissä. Kuvatessa mikään ei konkreetisti tai ajatuksellisesti ole esteenä tai hidasteena, kameralla on ilo kuvata. Käsikahvakin istuu vallan mainiosti vaikkei se siltä näytä:). Lasken tämän kolmanneksi Pentaxin kinokoon klassikoksi. Spotmatic, LX ja tämä. 

Kai nyt jotakin vikoja ja ongelmia täytyy olla? Panoraamaluistia kannattaa tarkkailla, sen voi vahingossa huiskaista väärään asentoon. Silmäsuppilon muotoilu on hölmö. Toimintaäänet ovat terävän metalliset (no, joku tietysti voi pitää niistä). Mikään näistä ei ole mitenkään merkittävä asia. Pohjalevyn reunalla on kuulemma taipumus haljeta paristokotelon kohdalta, ehkä kannattaa sitten vähän varoa kolauttelua. 

Ebayssä tämä on suhteellisen yleinen, tyypillisesti pyyntihinnat ovat selvästi alle 200 euroa. Mainio käyttökamera kuvaajalle joka haluaa paljon ominaisuuksia ja joustavuutta epätavallisen hyvin suunnitellussa paketissa. Toki pohjimmiltaan vaikka Spotmatic tekee olennaisesti saman asian, mutta onhan se hyvä, että on valinnanvapautta ja sen myötä enemmän hauskuutta. Ja kyllähän eri tavat mitata valoa ovat aivan perusteltu ominaisuus. Itselläni on käytössä nyt toinen kappale. Ensimmäinen kyllä palveli vuosikausia hyvin, mutta aivan yhtäkkiä (en ollut sitä kolauttanut mihinkään) peilin ripustus petti, en tiedä vieläkään miksi. Tämä toinen kappale kyllä saa käyttöä keskimääräistä enemmän; ergonomia, hassusta ulkonäöstä huolimatta, toimii.

Pari kuvaa kamerasta, säätörullia ja -nappeja on kyllä paljon, mutta käytännössä niiden paikat ja toiminnot on kyllä hyvin mietitty.

Kertomus kuvasta: pyöräilijä

En kuvaa oikeastaan ollenkaan muotokuvia, minulla ei ole käytössäni studiota eikä studiovalaistusta, salamalaitteita en kaikkiaankaan käytä juuri koskaan. Ihmisen valaisun opettelu olisi varmasti sinällään sekä haastavaa että kiinnostavaa, mutta en ole tuon tyyppisestä muotokuvauksesta kiinnostunut. En suuresti halua kontrolloida tai asetella kuvan kohdetta, minulla ei ole studiossa muotokuvaajien tai asetelmanrakentajien päämääriä. Taidolla ja ajatuksella tehdyt muotokuvat ovat usein oikein hienoja ja ilmeikkäitä, mutta ne eivät ole minun teekuppini. 

Kuitenkin kuvien spontaanisuuden ja tarkoituksellisuuden aste vaihtelee. Uudessa kaupungissa tai muutoin uudessa ympäristössä ryhdyn usein tietoisesti hakemaan kuvattavaa: katse hakee mielenkiintoisia muotoja, kuvioita ja valoja, pysähdyn usein ja otan askeleen kaksi sivulle tai taakse tarkistaakseni jonkin näkymän tai kuvakulman. Katselen maailmaa (useimmiten) viisikymmentämillisen kuvakulman kautta. Joskus jotakin ilmaantuu, joskus ei. Loppujen lopuksi ei ole kysymys hyvin vakavasta asiasta eikä niin ryppyotsaisesta kuin miltä tämä luettuna voi kuulostaa. 

Ja joskus sitten aika lailla puhdas sattuma tuottaa jotakin. 

Muutamia vuosia sitten törmäsin netissä tähän kameraan, Konica III A:an. Alunperin kiinnostuin siitä esteettisistä syistä, se on kaunein koskaan näkemäni kamera. Mitä enemmän siitä luin, sitä kiinnostavammalta se tuntui, mutta varsin vähän sitä tuolloin liikkui iipeissä, ja muistaakseni olin juuri niihin aikoihin ostanut Bessa R2:n. Myöhemmin muistin Konican ja yllätyksekseni niitä olikin iipeissä suhteellisen paljon tarjolla. Väijyin (iipein kohdalla voi puhua väijymisestä) aikani ja sain halvalla hyväkuntoisen yksilön ostettua. 

Käyn paikallisessa kansalais- / työväenopistossa kerran viikossa opiskelemassa viron kieltä. Matkaa on sen verran, että kuljen autolla, pelkääjän paikalla on aina jokin kamera ja aika usein se uusin kamera. Tuolloin Konica III A oli uusi.

Pysäköin kadun varteen opiston viereen, ja koska minulla oli vielä aikaa aloin käpälöidä ja ihastella uutta kameraa ja ajattelin, että mittaan irtomittarilla valon ja asetan aukon ja ajan valmiiksi ennen kuin nousen autosta lumisateeseen. Sivuikkunan läpi mittasinkin ja asetin arvot objektiiviin. Nostin katseeni kamerasta ja näin jalkakäytävällä kohti tulevan pyöräilijän. Juuri ja juuri ehdin nostaa kameran silmille ja karkeasti sommitella, oikeastaan en sommitella ollenkaan vaan pysäyttää kameran liikkeen suurin piirtein oikeaan kohtaan. Tuossa on korjailematon, säätämätön (hieman rajattu) skannaus. Olkoon se nyt kertomus sattumasta ja siitä, että hyvä on olla kamera mukana.

Kertomus kuvasta: illanviettoa

Keskustassa oli jotkin nuorison kokoontumisajot, en enää muista mitkä. Voi olla, että oli vain viimeinen viikonloppu ennen koulujen alkamista. Aika oli joka tapauksessa elokuu 1994. Keskustassa oli oikein mukava tunnelma, alkoholinkäyttö oli hyvin kohtuullista ellei vähäistä. Koska kännyköitä ei tuolloin ollut, ihmiset kommunikoivat keskenään, puhuivat toisilleen. Kokeilin noihin aikojen tekniikkaa jota kutsuin (luultavasti virheellisesti) avosalamaksi. Vähässä valossa kamera jalustalle, pitkä suljinaika ja sulkimen ollessa auki väläytetään salama manuaalisesti salaman testinapista. Kai tuolle on jokin oikeakin nimi. 

Kamerana oli 1980-luvun jälkipuoliskon muovi-ihme nimeltä Ricoh XR-X. Automaattitarkennusta lukuun ottamatta siinä oli suurin piirtein kaikki mahdolliset harrastajakameran ominaisuudet, erilaisia valonmittaustapoja, erilaisia valotusohjelmia, intervalometri, kuvaus televisio- ja tietokoneruudulta, aivan vaikka mitä. Tuon ajan muotoilun mukaisesti ja oli lisäksi rumakin. Kamerana se muutoin olisi ollut aivan kelvollinen, mutta siinä kaikki säädöt tehtiin pienillä muovipainikkeilla. Ajan myötä alkujaankin aika tunnottomat hyvin tunnottomiksi ja niihin (tietysti) tuli kontaktihäiriöitä. Runko ei ollut kalliskaan, niin että jos 1980-luvun jälkipuoliskolla halusi mahdollisimman paljon ominaisuuksia markkaa kohti, oli tuo kyllä aika lailla lyömätön vaihtoehto. Minulla oli niitä kaksi. Ricoh siirtyi K-bajonettiin pian Pentaxin jälkeen ja teki 1980-luvun alkupuolella aivan kelvollisia harrastajakameroita. Ehkä omalaatuisin niistä oli XR-S (juuri laitoin pitkästä aikaa siihen filmin) jossa oli prismakotelon molemmin puolin aurinkokennot jotka latasivat pieniä akkuja. Ladattavien akkujen sijasta saattoi käyttää tavallisia LR44-paristoja.

Ensimmäisessä kuvassa Ricohissa on lasina Tamronin Adaptall-2 24 mm f2,5. Kuvan minulle tuntemattomat nuoret spontaanisti tulivat poseeraamaan. 

Toisessa kuvassa optiikkana on vielä vanhempi Tamron, 105 mm f2,5 tosin adaptall-lasi sekin. Tuollainen hitaahko pikkutele ei ole kovin monimutkainen tehdä ja siten se on laadullisesti hyvä, itse asiassa kovinkin hyvä. Oman kokemukseni mukaan aivan tasaveroinen sen Nikonin kovin kehutun vastaavan kanssa. Tässä kuvassa tietysti suljinaika on niin pitkä, ettei optiikan mahdollisella terävyydellä tietenkään ole merkitystä. Tässä nuoret vain sattuivat kävelemään kuva-alaan, eikä heitäkään näköjään kuvatuksi tuleminen häirinnyt.

Kodak Retina II c

Kodak Retina II c on kinofilmiä käyttävä täysin manuaalinen mittaetsinkamera. Se on Kodakin ja saksalaisen Nagelin yhteistyön tulos vuosilta 1954 – 57. Kameroita valmistettiin Stuttgartissa noin 136 000 kappaletta. Monenlaiseen automatiikkaan tottuneelle kuvaajalle siitä puuttuu paljon:

– ei automaattitarkennusta

– ei moottoroitua filminsiirtoa

– ei automaattista valotusta

– ei edes puoliautomaattista valotusta

– ei edes valotusmittaria

– ei vaihdettavia objektiiveja (tai tavallaan on)

Mitä siinä sitten on? Mitä nyt filmikamerassa yleensä on. Valotiivis laatikko jonka sisälle laitetaan filmi. Mekanismi joka siirtää filmiä tietyn verran kerrallaan. Objektiivi. Mekanismi tarkentaa objektiivi, mekanismi säätää aukkoa ja aikaa.Mitäpä sitä muuta. 

II c:ssä on kuitenkin pari mielenkiintoista ratkaisua. Ensiksikin, kamera on mallia kokoonpainuva. Kun objektiivi on tarkennettu äärettömään, voidaan se painaa kameran sisään ja sen päälle painaa vaakasuunnassa liikkuva kansi. Näin suljettuna kamera on varsin pieni ja virtaviivainen ja ennen kaikkea kuljetusta ajatellen oikeinkin hyvin suojattu. Monet keskikoon paljekamerathan toimivat samoin, joten tuo ratkaisu ei ole kovin epätavallinen. Sen ansiosta kuitenkin kamera on pieni ja varsin turvallisesti kuljetettavissa.

Epätavallisemmin sen sijaan on toteutettu filminsiirto. Filminsiirtovipuhan yleensä on siinä kameran päälykannessa oikealla. Vieressä on usein suljinaikakiekko ja laukaisinnasta. Tässäpä ei ole. Filminsiirtovipu on siirretty kameran pohjakanteen. Tällä tavalla päälykannen alle on jäänyt paremmin tilaa ennen kaikkea sulkimen virityksen mekaniikalle, mikä kuulemma on tällä tavoin pystytty toteuttamaan paremmin. Pohjakannessa oleva filminsiirtovipu on vähäisen totuttelun jälkeen aivan yhtä helppo käyttää kuin päälykannessa oleva. Ratkaisu pienentää hieman kameran ulkomittoja entisestään. Ei II c kuitenkaan mikään käteen katoava pienoiskamera tyyliin Olympus XA ole, kyllä se aivan kunnollisen kokoinen on. 

Objektiivi on normaali, viisikymmentämillinen. Yhdysvaltoihin vietiin Schneiderin f2,8 lasia ja muualle Rodenstockin f2,8 lasia. Omassani on Rodenstock Retina-Heligon. Optinen kokoonpano on 6 linssiä viidessä ryhmässä. Tämä ei siis ole mikään yksinkertainen tripletti vaan planar. Lasitavaraosastolla todellinen erikoisuus on tämä: optiikan etulinssi on irroitettavaissa ja sen voi korvata jommallakummalla kahdesta vaihtoehtoisesta optiikasta: toisen kombinaation tuloksena on 35 mm f5,6 ja toisen 80 mm f4. Nämä lisäkkeet ovat varsin suuria (tuon 80-millisen halkaisija on suhteutettuna viisikymppiseen valtava) ja harvinaisia, mutta tavallaan tähän siis kuitenkin on vaihdettavia laseja. Käyttö kuitenkin lienee hieman kömpelöä eikä mielestäni oikein sovi kameran eetokseen. Mutta tuollainenkin mahdollisuus siis on. Itseäni nuo eivät kiinnosta: jo kuvan sommittelu olisi (tämähän on mittaetsinkamera) noiden kanssa olisi ”haastavaa”.  Viiskymppinen riittää minulle vallan mainiosti, kiitos vaan. 

Suljin on Compur Synchro-MX #00 EVS, aika ja aukko siis säädetään suoraan objektiivirakenteesta. Ennen kaikkea objektiivista säädetään valoarvo. Oletusarvoisesti kuvaaja ensin määrittää valoarvon (LV) joko kokemuksesta, jollakin säännöllä (”sunny16”) tai mittarilla. Loppukesän pilveilevä alkuiltapäivä voisi olla (filminherkkyys 100) valoarvoltaan vaikka 13. Tämä tarkoittaisi yhdistelmää f8, 1/!25. Tai yhdistelmää f11, 1/60. Tai f5,6, 1/250. No, kun nyt optiikkaan säädetään ensin tuo valoarvo niin samalla aika ja aukko lukkiutuvat synkroniin niin, että voidaan valita mikä tahansa saman valoarvon antava kombinaatio. Tätäkin tavataan joissakin keskikoon kameroissa. Tuon lukituksen voi tietysti poistaa ja se jakaakin ihmisten mielipiteitä. Monet ymmärtääkseni inhoavat sitä, mitä pidän. Kun valo kerran on mitattu, on nopeaa ja yksinkertaista valita haluttu kombinaatio vaikka halutun syvyysterävyyden tai liikeen mukaan. Mutta taas, kuten näette, yksi hieman epätavallinen piirre lisää. 

Etsinkuva ei ole suuren suuri. Toisaalta ei myöskään hirveän pieni. Suurempi se on kuin venäläisissä mittaetsimissäni (Fed-3 ja Kiev 2) mutta pienempi kuin vaikka paljon modernimmassa (ja toki aivan toisenlaisessa) Bessa R2:ssa. Tässä kohtaa ei siis tule mitään yllätyksiä. Mittaetsimen kannan todellinen pituus on noin 35 mm. Vähemmän kuin Leicassa, mutta selvästi enemmän kuin Bessa R2:ssa (Bessaan en ole koskaan edes harkinnut teleä tai hyvin nopeita viisikymppisiä käytettäväksi täydellä aukolla, sen kanta on niin lyhyt). Viiskymppisen kanssa Retinan mittaetsin toimii vallan hyvin, ei valittamista. Etsimen kontrasti on riittävä. Tarkennusluistin liike on pitkä ja täsmällinen joten siltäkin osin tarkentaminen on helppoa. 

Ehkä vielä yksi erikoisuus. Filmilaskuri on taaksepäin laskeva, omalla pienellä luistillaan (kameran takakannessa) se filmin lataamisen jälkeen asetetaan joko 24:n tai 36:n kohdalle ja sitten ykkösen kohdalla filmi ei enää siirry. Myös takakannen lukitus on toteutettu ihan omalla tavallaan. Kaikenlaista tuollaista pientä, minusta nuo ovat viehättäviä erikoisuuksia, joku toinen voisi pitää niitä outouksina. Kullekin makunsa mukaan.

Entäs kuvanlaatu? Mitään monikalvopäällystyksiä objektiivissa ei ole, en ole kuvannut niin aurinkoon, että pystyisin heijastuskestävyydestä sanomaan mitään. Lasi on aikansa tuote. Toisin sanoen se on matalakontrastinen. Se piirtää aivan hyvin. Tuon ajan hyville kuluttajalaseille on tyypillistä juuri tämä: hyvä piirto ja matala kontrasti. En ole vielä A4-kokoa suurempaa tulostanut, siihen tuo lasi riittää vallan hyvin. Toisaalta ei se selvästikään piirroltaan ole samaa luokkaa kuin parhaat Nikonin viiskymppiseni, joten jos kaikilta laseiltaan vaatii äärimmäistä piirtoa, silloin ei Retinaa ehkä kannata laittaa. Viisikymmentäluvun lasiksi se mielestäni kuitenkin on hyvä. Tuolla on yksi flickrin retinaryhmä: https://www.flickr.com/groups/359512@N21/pool/ . Uutena (siis esimerkiksi 1956) Retina on Yhdysvalloissa maksanut noin 140 dollaria. Inflaatiokorjattuna hinta olisi nyt 1400 dollaria. Mistään halpiskamerasta ei siis ole kysymys.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin vain yksi kiinteälasinen kinokoon mittaetsin giljoonien muiden samantyyppisten joukossa, niinkö? Ei nyt kuitenkaan. Ensiksikin kamera on minun silmiini hyvin tyylikäs, ehkä kauniskin jos nyt utilitaarisesta esineestä niin halutaan sanoa. Toiseksi se on oikeasti korkealaatuista työtä. Osien viimeistely on täsmällistä, kaikki on toteutettu vankasti ja luottamusta herättävästi, työn laatuvaikutelma on hyvä. Kaikki liikkuvat osat toimivat täsmällisesti ilman klappia tai ylimääräistä kitkaa. Useampi ihminen jolle olen kameraa näyttänyt, on spontaanisti kommentoinut puhumalla kellosepäntyöstä. Kaikki toimii ja tapahtuu niin hienosti. Ja kyseessä on kuitenkin yli puoli vuosisataa vanha laite! kolmanneksi Retinalla on mukava kuvata. Osin tietysti tuon korkean laadun vuoksi, mutta muutoinkin. Ensiksi napsutetaan auki suojakannen lukitus, nips, ja avataan kansi. Objektiivi liukuu esiin täsmällisesti ja eleettömästi. Sitten peukalolla haetaan kameran alta filmisiirtovipu, sekin toimii tasan kuten on tarkoituskin. Objektiiviin asetetaan valoarvo (ostin aikanaan sellaisen modernin sokeripalan mallisen salamakenkään kiinnitettävän pienoisen valotusmittarin lähinnä noita venäläisiä varten, mutta on se irtomittarinakin kätevä). Tarkennus toimii sekin täsmällisesti ja tarkasti, suljin on miltei äänetön, hyvin vaatimaton sirahdus siitä vain kuuluu, kuvaajakin kuulee sen vain juuri ja juuri. Kaikki on funktionaalista, täsmällistä ja eleetöntä, tyylikästä. Retina on tyylikkäin kamera mitä minulla on koskaan ollut (toki se on makuasia), Pentaxin LX on myös tyylikäs, samoin Contax T (mutta Nikonin 35 Ti vähän liikaa yrittää olla tyylikäs). 

Entäs huonot puolet sitten, eihän tämä nyt mikään täydellinen kamera voi olla. Toistetaan nyt vielä, optiikan suhteen odotukset kannattaa pitää realistisina ja muistaa miltä ajalta lasi on peräisin.. Lasi ei ole huono, mutta se ei myöskään ole paras viiskymmpinen kaappissani. Se on riittävän hyvä. Täydellisessä kamerassa tietysti olisi täydellinen lasi:). Ergonomian kannalta kamerassa on yksi totuttelua vaativa asia. Vipstaaki jolla irroitetaan aukon ja ajan synkronointi, on objektiivin alakehällä (kun kamera on kuvausasennossa). Tämä tarkoittaa sitä, että valoarvoa muutettaessa kameran asentoa täytyy muuttaa, kamera täytyy laittaa ”selälleen” objektiivi ylöspäin jotta tuohon vipstaakiin pääsee käsiksi ja kunnolla näkee valoarvoasteikon. Ei siinä mitään vaikeaa ole, mutta siihen menee vähän aikaa. Eihän tämä mikään hätäisen miehen kamera ole muutenkaan. No, asia oikeastaan oli vain se, että tuohon tottuminen vei vähän aikaa.

Jotkut kamerat suorastaan yllyttävät kuvaamaan. Mamiya RB67, Nikon F2AS ja nyt tämä.

Laitetaan pari kuvaa itse kamerasta.

Kuvassa Kodak Retina II c

Vasemmalla filmin takaisinkelausratas, oikealla ylempänä laukaisin ja filmilaskurin vieressä laskurin vapautin, sitä käytetään kun laskuri asetetaan oikeaan filmin latauksen yhteydessä-

Kuvassa Kodak Retina II c

Kamera suljettuna kuljetusasennossa. Tekstin viereisestä pyöreästä nastasta kansi avautuu.

Kuvassa Kodak Retina II c

Tuossa nyt aika itsestään selvästi näkyy aukkoasteikko, syväterävyysasteikko ja matka metreissä. Aika on tuossa pykälöidyssä renkaassa aukon ja syväterävyyden välissä.

Kuvassa Kodak Retina II c

Alhaalta. Vasemmalla filminsiirtovipu ja sen kainalossa filminsiirron vapautusnasta. Oikealla näkyvällä pylpyrällä avataan takakansi: kun sitä pyörittää nuolen suuntaan, tulee tuon nuolen alta näkyviin nasta jolla takakansi vapautuu. Aika hieno varmistus. Tuo metallinen lämiskä matka-asteikon ja optiikan etulinssin välimaastossa pitää aukon ja ajan synkronoituna ja sen kohdalla juuri erottuvat punaiset luvut ovat siis valoarvoasteikko.

Kuvassa Kodak Retina II c

Nuolen osoittamalla luistilla siirretään filmilaskuri oikeaan kohtaan (siis joko 24 tai 36)

Kuvassa Kodak Retina II c

Objektiivi vähän lähempää. Nyt näkyy ajatkin.

Kuvassa Kodak Retina II c

Vasemmalla näkyy taas tuo luisti jolla valitaan valoarvo, nuo punaiset luvut siis ovat niitä. Pykälöity ”puolikiekko” on etäisyyden säätö. Sitä ei pyöritetä vaan se on luisti joka liikkuu ylös alas.

Vielä pari Retinalla otettua kuvaa. Nämä ovat tietysti pienennettyjä, mutta laitanpa siltikin.

Fomapan 200, f8, 1/125, Rollei Supergrain 1+15 ja skannerina Pacific Image Prime Film XA kuten muissakin.

Muutoin samoin paitsi aika 1/250.

Vanhentunut Agfan Ct 100, f8, 1/125.

Ylläolevasta sadan prosentin detalji. Tätä en terävöittänyt, tätä voi tietysti pitää suttuna, mutta tässä koossa koko kuvan leveys olisi jonkin verran alle metrin, joten ei sitä ihan läheltä tietenkään katsottaisikaan. Minulle riittää.

Sama vanhentunut Ct 100. F8, 1/15.

Kertomus kuvasta: idän ihme parkkipaikalla

Vasta neljännellä Tallinnan reissulla osuin Telliskiveen kirpputoriaikaan. Tai no, missä määrin lienee ollut mikään virallinen kirpputori, alueen kaduilla ja kujilla oli kuitenkin paljon myyjiä ja laatikoittain monenlaista tavaraa. Kirjoja ja postikortteja, koriste-esineitä ja jakoavaimia, kiikareita (alkaa polttaa) ja sitten kameroitakin. Instat- ja kiekkokameroitakin, 1980-luvun muovipokkareita mutta sitten laatikollinen idän ihmeitä, seassa valotusmittareita, salamalamppuja ja irrallaan kolisevia suotimia. Myyjää ei näyttänyt haittaavan vaikka porkkasin laatikkoa hartaasti ja käpälöin suurin piirtein jokaista runkoa.  Tietenkäån en sieltä mitään varsinaisesti tarvinut, mutta olisihan se hauska ostaa matkamuistoksi jotakin, siis mielellään toimivaa jotakin.

Laatikosta valikoitui sitten Fed-3, se vaikutti vähiten kolhiintuneelta ja sen laukkukin oli joukon siistein. Majapaikassa laitoin nopeasti sisään värinegaa ja poistuin kaduille. Toimiikohan tämä ihan oikeasti? Jännittävää, ensimmäinen tällainen, minkähän ikäinen tämä lienee. Pitää muistaa virittää ennen suljinajan vaihtamista, sehän näissä oli se outous. No, mitäs sitä… ihan sama, vaikka tuota parkkipaikkaa.

Fed-3, Industar 52 mm, Agfa Vista 200, f8, 1/60.

 

Voigtländer Bessa R2

Mallisarjan historiasta

 

1999 markkinoille tuli ensimmäinen Cosinan valmistama Voigtländerin nimellä myymä Leica-kierteinen kamera Bessa L. Tämä ensimmäinen oli varsin outo lintu. Kamerarungossa oli siis Leican kierrekiinnitys, filminsiirtomekanismi, suljin kiekkoineen mutta ei etsintä minkäänlaista. Salamakenkään oli mahdollista kiinnittää erillinen etsin,  kameran mukana tuli laajakulmaetsin polttoväleille 12 – 25, pitemmille polttoväleille piti hankkia eri etsin. Irralliset etsimet eivät tietenkään olleet missään tekemisissä optiikkojen kanssa ja niin muodoin kuvausetäisyys piti vain asettaa optiikan merkintöjen mukaan niin sanottuna vyöhyketarkennuksena. Tarkkaan ottaen kameraa ei tietenkään edes tarkennettu. kuvaaja arveli etäisyyden keinolla kuin keinolla ja siirsi sitten arvelunsa optiikkaan.Oliko etäisyys kohdallaan vaiko ei, sen näki sitten kuvasta. Mikään mittaetsinkamera tuo siis ei ollut. Kamerassa oli mekaaninen suljin ajoille b, 1 – 1/2000 ja optiikan läpi mittaava valotusmittari (2xS76, EV 1-19, mittarin näyttö on suoraan rungon takakannssa koska, niin, koska kiinteää etsintä ei ole). L oli ilmeiseti tarkoitettu käytettäväksi nimenomaan äärilaajakulmilla ja jos siitä ottaa pois tuon irtoetsimen, niin loppu kyllä näyttää kovin orvolta ja erikoiselta.

Seuraava malli vuotta myöhemmin oli Bessa R joka on pitkälti sama kamera, mutta nyt mukana on mittaetsin jonka päällä on kolmiasentoinen kytkin merkinnöin: 75 – 35/90 – 50. Tästä valitaan etsinkuvan reunaviivat käytössä olevan optiikan mukaan. Keskimmäisessä asennossa on siis näkyvissä merkinnät sekä 35 että 90 mm:n laseille (lyhyimmän ja pisimmän polttovälin merkinnät ovat niin kaukana toisistaan etsinkuvassa, että ne eivät mene sekaisin eivätkä häiritse toisiaan). Etsimen suurennos on 0,68 ja mittaetsimen kanta 37 mm, paristoina on nyt 2xLR44. Suljinajat ovat entiset, mutta mittarin tiedot näytetään nyt kolmella ledillä suoraan etsimessä. Optiikkakiinnitys on edelleen kierteellä.

Jos Bessa L tuntui eriskummalliselta, niin entäs taas vuotta myöhemmin lanseerattu Bessa T. Optiikankiinnitys on muuttunut, nyt se on Leican bajonetti (M-bajonetti). Mittaetsin on rakennettu kameran runkoon, mutta ”sommitteluetsimet”, niin etsin jonka kautta kuva rajataan ja sommitellaan, se pitää taas kiinnittää erillisenä salamakenkään. Toisin sanoen irtoetsimellä ensin karkeasti rajataan kuva ja haetaan tarkennuskohta. Sitten katse lasketaan runkoon rakennetulle mittaetsimelle ja sillä tarkennetaan ja sitten lopullisesti sommitellaan taas tuolla irtoetsimellä. Voi kuulostaa vaivalloiselta, mutta kyllä sillä on oma logiikkansa. Ensiksikin etsimistä saadaan paremmin toimivia kun ne valmistetaan erikseen joka polttovälille, toiseksi näin ilmeisesti mittaetsimestä saadaan suuri ja pitkäkantainen (53,7 mm). Kuvaaminen toki hidastuu, mutta ilmeisesti siihen tottuu. Itselläni ei ole tästä mallista kokemusta. Valotusmittarin näyttö on siirretty kameran takakanteen kuten L-mallissa. Mittarin  toiminta-alue ja suljin ovat samat kuin aiemmin.

2002 tuli markkinoille tämän tekstin otsikon kamera Bessa R2. Nyt mittaetsin joka on samalla sommitteluetsin tuli takaisin (R – R2). Tämä siis Bessa R:n tavoin näyttää normaalilta mittaetsinkameralta (niin, ja onkin sellainen). Tämä on materiaaleiltaan ja työnjäljeltään selvästi viimeistellympi ja laadukkaampi kuin R (molempia malleja käpälöineiden mukaan ero on huomattava). R2 on myös painavampi ja hieman suurempi. Optiikankiinnitys on T-mallin tapaan nyt M-bajonetti. Mittari ei toimi ellei filmiä ole siirretty. Muilta ominaisuuksiltaan R2 on pitkälti R:n kaltainen, Copalin suljin on sama, mittarin toiminta-alue on sama, paristot ovat samat, mittaetsin ja polttovälin valinta, kaikki ovat samat. R2:sta Rollei teki oman muunnelmansa Rollei 35 RF:n. Se on muutoin samanlainen kuin R2, mutta etsimen merkinnät ovat  80 – 50 – 40 (Bessassa siis 75 – 35/90 – 50). Rollei teki tähän myös kaksi lasia, 40 mm f2,8 ja 80 mm f2,8 (e-bayn perusteella ovat kovin arvokkaita laseja). Rollein versio näyttää nykyään olevan varsin harvinainen.

R2 ilmeisesti oli menestys, koskapa Voigtländer laajensi sarjaa. Nyt ennen kaikkea optiikkakiinnitys vaihtui. Bessa R2S käyttää Nikonin mittaetsinkameroiden kiinnitystä ja R2C vastaavasti Contaxin mittaetsinkmeroiden kiinnitystä. Nämä ovat (poislukien optiikkakiinnitys) pitkälti R2:n kaltaisia, pari eroa on kuitenkin. Etsimen polttovälit valitaan 35 – 50 – 85 ja kameran etuseinässä on tarkennuskierä 50 mm:n optiikoille (ja laajakulmille) joille on oma kiinnityksensä: Contaxin ja Nikonin mittaetsinrungoissa oli siis kaksi bajonettia: sisempi johon kiinnitettiin 50-milliset ja laajakulmat jotka siis tarkennettiin rungosta (siksi tämä tarkennuskierä) ja ulompi bajonetti muille laseille.Tuo tarkennuskierä näyttää terävähampaiselta hammasrattaalta, epäilen että sen käyttö rikkoisi ihon sormesta aika pian. Erona vielä laukaisinnasta näissä on korkeammalla ja pinta-alaltaan suurempi kuin R2:ssa, lisäksi se on kovera eikä kupera kuten R2:ssa. R2:n laukaisinnastasta myöhemmin lisää.

2004 mallisarjaan tuli taas kaksi kameraa lisää: R2A ja R3A (molemmat M-bajonetilla kuten R2). R2 on täysin manuaalinen myös valotuksen suhteen, kuvaaja säätää itse sekä ajan että aukon. Nämä ”A” mallit tuovat mukaan vaihtoehdoksi aukon esivalinnan: kuvaaja voi nyt valita aukon ja kamera määrittää siihen soveliaan ajan. Tämä onkin keskeinen ero R2-malliin verrattuna ja sen myötä suljinaikakiekossa on nyt A-asento ja kiekon ympärillä valotuksenkorjailuasteikko kaksi aukkoa suuntaansa puolen aukon välein (uutuutena kameran takana on nasta valotuksen( siis suljinajan)  lukitusta varten). Samoin nyt etsimessä alhaalla näkyy suljinajat (suljin on kuulemma hiljaisempi kuin R2:ssa). Näiden kahden uuden mallin välisinä eroina R2A:ssa on etsinsuurennoksena 0,7 ja etsinmerkinnöiksi valittavat polttovälit 75 – 35/90 – 50. R3A:ssa vastaavasti 1 ja 75 – 40/90 – 50. Näistä tehtiin myös mekaaniseen sulkimeen ( nyt siis ei aukon esivalintaa) perustuvat mallit R2M ja R3M joita valmistettiin vain vähän, ne olivat Voigtländerin juhlavuosimalleja joissa oli teksti ”250 Jahre” Ehkä voidaan ajatella, että kaikkiaan tuo R3A on mallisarjan huipentuma (valmistus loppui 2013)? Omassa käytössäni selvä puute olisi se, että etsimessä ei ole merkintöjä 35 mm:lle, toisaalta etsinsuurennos on 1.

Yllä oleva perustuu olennaisesti tietoihin joihin pääsee käsiksi tältä sivulta aloittaen (hyvä sivusto): https://cameraquest.com/voigtsys.htm

 

R2 käytössä

 

Itselläni on siis tuo R2, noihin A-malleihin verrattuna karvalakkimalli. Käsisäätöinen valotus kuitenkin sopii minulle vallan mainosti. Laitteena tämä on varsin yksinkertainen, kaikki muukin on käsisäätöistä. Mittaetsinkamerassa tietysti se kiinnostavin asia on mittaetsimen toiminta. Mittaetsimen kannan pituus siis on 37 mm ja suurennos 0.68. Minulle nuo luvut sinällään eivät sano juuri mitään. Etsinkuva on minun silmiini aivan riittävän suuri. Peiliheijastuskameralla kuvaamaan tottuneelle se on myös miellyttävän kirkas. Jos vertaan Bessan etsintä muiden kinokoon mittaetsinkameroitteni (Contax T, Canon G-III, Olympus 35 SP) etsimeen, on Bessan etsin suurin ja kirkkain. Eipä silti, kyllä Olympuksen etsin on myös erinomainen. Etsin on kuin katselisi hyvän peiliheijastuskameran etsimeen, Nikonin F2AS on etsintunnelmaltaan lähellä, noin esimerkinomaisesti. niin että siinä mielessä etsimen kanssa kyllä pärjää.

Mutta nyt kiiruhdan asioiden edelle, ensin voisi hieman kerrata perusspeksejä. Suljin on vaakasuuntainen metalliverho, ajat 1 – 1/2000 ja B, keskustapainotteinen mittaus optiikan läpi ulommasta suljinverhosta, mittausalue EV 1- 19, salamasynkroni 1/125. Filminherkkyys ISO 25 – 3200 kolmasosa-aukon välein. Etsimen alaosassa on kolme lediä. vasemmalta oikealle kolmio miinus-merkillä, ympyrä ja sitten kolmio plus-merkillä. Jos ympyrä ja kolmio palavat yhtäaikaa, on kyseessä puolen aukon poikkeama, jos vain kolmio palaa, on poikkeama suurempi. Suljin on mekaaninen, mittari vaatii kahta LR44/SR44-paristoa. Jonkinlaisena erikoisuutena valotusmittari toimii vain jos filmi on siirretty ja suljin viritetty. Kyllä tuohon äkkiä tottuu vaikka se siis merkitsee sitä, että ehkä vaihtuvat valaistusolosuhteet pitää mittailla laukaisuvalmiilla kameralla. Ei minulle tuon takia on vahinkolaukaisuja tullut, mutta outo ratkaisu valmistajalta enkä kyllä keksi tuohon mitään järkevää syytä. Ei se kuitenkaan haittaa. Optiikan kiinnitys M-bajonetilla ja etsimen optiikkamerkinnät valittavissa (kuten jo. hohhoijaa, on kerrottu), 75, 35/90, 50 mm. Etsimen suurennussuhde on 0.68 ja kannan pituus 37 mm. Lähin tarkennusetäisyys on 0,9 metriä. Siinäpä se, tämä on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen kamera.

Jatketaan. Etsin on jo kehuttu. Valonmittaus toimii hyvin joskin sen logiikkaan täytyy tottua. Nuo kolmiot ovat käskyjä. Kun palaa vasemmalle osoittava plus-kolmio, on se käsky: lisää valoa. Toisin sanoen: kun etusormi on suljinaikakiekolla, niin etusormi työntää kiekkoa tuosta asemasta nuolen suuntaan, vasemmalle. Ja vastaavasti miinus-kolmio käskee etusormea vetämään suljinaikakiekkoa oikealle. Sinällään toki loogista, ja kun tuohon tottuu, niin valotuksen säätö onnistuu kameran ollessa koko ajan silmällä. Aukko ainakin itselläni lähtökohtaisesti pysyy samana (elleivät ajat pitene liikaa liike-epäterävyyttä ajatellen). Suljinaikakiekon liike on yhdellä sormella kiertämistä ajatellen ainakin minulle sopivan jäykkä.

Ensinäkemältä ja tuntumalta kamera oli yllättävän pieni. Tämä on aika tavalla saman kokoinen kuin Olympuksen 35 SP (mistä myös näillä sivuilla on teksti) joka on kiinteäoptiikkainen mittaetsinkamera. Järjellä ajatellen tietysti Bessa on pieni. Ei ole prismaa, ei peiliä koneistoineen eikä peilikammiota. Olin tottunut siihen, että järkkärissä _on_ peili ja prisma, mutta tässä järkkärissä ei ole, ja siksi se on kovin pieni, kokonsa puolesta R2 melkein voisi olla peräisin muropaketista. No, ei nyt ihan. Kokoonsa nähden kamera kuitenkin painaa aivan riittävästi, sen puolesta se ei ole peräisin muropaketista. Paino selittyy sillä, että kamera on olennaisesti valmistettu metallista eikä muovista. Metalli tekee siitä jämäkän oloisen, kaikkiaankin työn jälki on hyvää ja täsmällistä, kamera antaa kestävän ja luotettavan laitteen vaikutelman. Ulkomuodoltaan se minun silmiini on sopivan pelkistetty ja funktionaalinen, muotoilu ei pyri muodostamaan mitään omaa vaikutelmaansa. Samalla kantikas muotoilu ei kyllä hirveän hyvin tue otetta kamerasta, toisaalta ei tätä ole tarkoituskaan käyttää käsivaralta kovin painavien lasien kanssa. Kovin pitikillä suljinajoilla käsivaralta kameran tukemiseen on kyllä hyvä kiinnittää jotakin huomiota edes sen verran että hakee toimivan otteen. Vaikka liikkuvaa peiliä ei ole, niin on kuitenkin liikkuva mekaaninen ja metallinen verhosuljin. Kovin pitkillä suljinajoilla en ole tätä käsivaralta edes vielä käyttänyt, ⅛:lla ainakin tulee vielä kelvollista jälkeä mutta niinhän vielä tulee peiliheijastukamerallakin.  Kaikkiaan muotoilua voi tietysti pitää karuhkonakin.

Keskeinen kameran käyttöön liittyvä ongelma on suhteellisen vähäinen ja helposti ratkaistavissa (mikä toki sinällään on puoltolause, ettei pahempia ole). Se liittyy kameran laukaisuun ja oikeastaan koostuukin kahdesta ongelmasta. Ensiksikin laukaisimen tuntuma on epämääräinen; suljinnasta vain painuu alaspäin koko ajan samalla tuntumalla ja vasteella kunnes yhtäkkiä suljin toimii. Ei mitään varsinaista etuvetoa joten ei mitään varoitusta: kohta tulee kuva: Esimerkiksi vaikka taas tuossa Olympuksen 35 SP:ssä on laukaisintuntuma selvästi parempi ja täsmällisempi.  Tämä nyt ei Bessassa kummoinen ongelma ole, oppiihan sen missä kohtaa kamera laukeaa. Alussa voi vaikka laukoa kameraa ilman filmiä jos siltä tuntuu. Alussa tuo tunnottomuus hieman häiritsi, joten se on syytä mainita. Netissä muuten jotkut käyttävät pitävät laukaisimen liikettä liian raskaana. En ole samaa mieltä: kun mitään etuvetoa ei ole, on hyvä että on edes jonkin verran vastusta. Liian raskas se ei minulle ainakaan ole. Toinen ongelma sitävastoin ei korjaannu itsekseen, mutta on onneksi helposti korjattavissa. Laukaisinnasta on huono. Se on kupera, matala ja liukkaan oloinen. Sormi asettuu sen päälle epävarmasti ja tuntuu olevan helposti liukumassa pois. Tulee sellainen sohimisen ja sohlaamisen tunne, ei hyvä. Tämä ongelma ei ratkennut itsestään tottumuksen kautta. Siihen oli kuitenkin helppo ja halpa ratkaisu, ostin iipeistä pienen nyssykällisen soft releaseja. Mitä ne muuten ovat suomeksi? Laukaisimen levennin, pehmonasta? Täytyyhän niille olla jokin vakiintunut termi. No, joka tapauksessa yksi iloisen punainen soft release ruuvattuna laukaisinnastan kierteeseen ratkaisi tuon ongelman täysin. Soft releasen myötä laukaisintuntuma kaikkiaan paranee selvästi. Kamera ei ole äänetön. Ottaen huomioon että liikkuvaa peiliä ei ole, on se kaikkea muuta kuin äänetön. Suljin päästää terävän, metallisen ”gra-gong”-äänen, ei hirveän voimakkaan mutta aivan selkeän ja erottuvan. Desibelimittarilla ihan vierestä mitattuna 40, vertailun vuoksi Nikonin F3 oli 41 ja Pentaxin KX 48 (Pentaxin kohdalla kyllä voin kuulla selvästi, että kovin ääni tulee nimenomaan peilin palautumisesta) . Lukija ihmettelee eikö aikuisella ihmisellä ole muuta tekemistä kun leikkiä äänimittarilla. No, hupinsa kullakin ja nyt lukija voi ehkä paremmin suhteuttaa tuon äänen. Niin että äänetön tämä ei ole, mutta ei myöskään erityisen äänekäs. Pitää muistaa, että tämä ei ole keskussuljinkamera vaan tässä on pystysuunnassa liikkuva metalliverhosuljin.Pitkään jotenkin vaistomaisesti kuvittelin että tässä on keskussuljin koska kerran kiinteäoptiikkaisissa mittaetsinkmeroissani sellainen on. Mutta ei, kyllä tässä on verhosuljin ja sen mukaan tätä pitää käyttää.

Sananen filminsiirrosta. Vivun liike on varsin lyhyt, mutta se tuntuu huonosti vaimennetulta (laakeroidulta?). Liike tuntuu jotenkin empivältä ja hermostuneelta. Se kuitenkin toimii aivan luotettavasti ja on siis joka kerta samalla tavalla hermostunut liike. Se tuntuu huonosti toteutetulta mutta kuitenkin toimii aivan hyvin ja luotettavasti. Ehkä en olisi tähän muuten kiinnittänyt mitään huomiota, mutta kun olen viime aikoina paljon kuvannut Nikon F2AS:llä, niin ero on kovin selvä (F2:n ja F3:n filminsiirto on kuin unelma). Lisäksi vivun liike loppuu jotenkin töksähtäen. Toistan vielä että toiminnallisuuteen tuo ei vaikuta millään tapaa, mutta kiinnitti kuitenkin huomioni; yksinkertaistettuna filminsiirto välittää halvan vaikutelman vaikka toimii aivan kuten pitää.

Muita ongelmia, outouksia tai puutteita en ole toistaiseksi huomannut. tämä on pieni ja kevyt, hyvin yksinkertainen mutta varsin hyvälaatuinen laite. Ylläolevin kameran laukaisuun ja filminsiirtoon liittyvin varauksin tämä on kyllä täysin täyttänyt odotukseni. Mittaetsin on hyvä, ergonomia on hyvä, työn ja materiaalien laatu on hyvä ja keskustapainotteinen valotusmittarikin toimii odotetusti. Kokonaiskuva kamerasta on positiivinen, tässä on enemmän asiallisen työkalun tuntua kuin mitä tämän hintaluokan laitteelta odotin. Loppujen lopuksi tämä on halpa (mutta ei huono)  ja yksinkertainen kamera.

 

Lasit

 

Ennen R2:a minulla ei ollut mitään kokemusta mittaetsinjärjestelmien lasitavarasta. Kaikki vaihdettavaoptiikkaiset kamerani tähän asti olivat peiliheijastuskameroita ja niitäkin vain kolmella eri kiinnityksellä. Tämä tarkoitti sitä, että minun piti ensin ymmärtää se ero peiliheijastuskameroihin, että kuvaaja ei näe kohdetta objektiivin läpi. Kamerassa ei ole peiliä. Se ei ole peiliheijastuskamera. Tämä tarkoittaa sitä, että optiikasta välittyy kameralle vain etäisyydensäätö. Toisin sanoen optiikka voi olla koko ajan käyttöaukolla, lasia ei erikseen himmennetä käyttöaukolle juuri ennen kuvaamista vaan se himmennetään milloin himmennetään ja se pysyy himmennettynä vaikka juhannuksesta jouluun. Tämäkin tietysti yksinkertaistaa koko kuviota verrattuna peiliheijastuskameran vaatimaan mekaniikkaan; kameran ei tarvitse jollakin systeemillä nopeasti sulkea ja avata himmenninlamelleja. Itsestään selvää, toki, mutta minulle uutta. Minun piti opiskella mikä on tämä Leican M-kiinnitys ja mikä on LTM-kierre ja miten ne suhteutuvat toisiinsa ja millainen adapteri tarvitaan ja millaisia rajoituksia on lasien käytössä erilaisissa rungoissa.  Mielenkiintoista, aivan uusi kuvio.

 

Jupiter-8

 

Ymmärtääkseni monien muidenkin mittaetsinrunkojen ostajien ensimmäinen lasi on tämä Jupiter-8 50 mm f2. Lasista on netissä paljon materiaalia, tässä vain pari päällimmäistä.

http://camerajunky.net/2012/04/15/jupiter-8/

http://www.stevehuffphoto.com/2014/09/23/jupiter-8-a-cheap-and-lovely-character-lens-for-your-leica-m-or-sony-a7-camera/

http://vintage-camera-lenses.com/jupiter-8-12-50-%D1%8E%D0%BF%D0%B8%D1%82%D0%B5%D1%80-8/

https://www.thephoblographer.com/2013/01/06/analog-love-using-the-jupiter-8-50mm-f2-lens-on-the-leica-cl/

Tämä on siis vanha Zeissin Sonnar, kuusi elementtiä kolmessa ryhmässä, varsin peruslasi. Ylläolevissa linkeissä on paljon tietoa ja niistä pääsee eteenpäin, mutta kaksi lähtökohtaa: lasi on halpa, niitä saa e-baystä parillakympillä. Onko se yhtä huono kuin halpa? No, toinen lähtökohta on se, että se on valmistettu itänaapurissa, mitä tarkoittaa sitä, että laatu vaihtelee. Olen jonkin verran flickrissä seurannut tälle lasille omistettuja ryhmiä: laatu

todellakin vaihtelee. Ostajan on hyvä se ymmärtää, tietysti voi ostaa puoli tusinaa yksilöä kerralla, jotkut kuulemma niin tekevät.

Lasi on pieni, kevyt (130 grammaa)  ja alumiininen. Suodinkierre on hieman epätavallinen 40,5 mm. Koska lasi on pieni, niin tarkennuskierä (lähempänä runkoa) ja aukonsäätökierä (ulompana) ovat lähellä toisiaan, optiikan ulkopinta käy ahtaaksi vaikka minulla on pienet sormet. Jos kameraa pitää silmällä, vaatii hieman tottumusta että sormi löytää oikean kierän niin ettei vahingossa säädä väärää. Omassa kappaleessani lisäksi aukonsäätökierä on oikeastaan täysin vaimentamaton joten useammin kuin kerran tai kaksi olen vahingossa säätänyt aukkoa kun tarkoitus on ollut vain säätää etäilyyttä. Aukonsäätökierä liikkuu aivan vapaasti, mitään pykälöintiä ei ole täyden tai puolen aukon kohdalla vaan aukko säätyy portaattomasti ja siis hyvin, mielestäni liian helposti: pienikin tahaton hipaisu muuttaa aukkoa. Olen ottanut tavaksi tuon tuostakin tarkistaa onko aukko muuttunut ”itsekseen” joten soisin kyllä että aukonsäätö olisi jotenkin vaimennettu. Tuohon toki tottuu, mutta vähän turha hankaluus se on. En osaa sanoa onko kyse vain yksilöominaisuudesta vai ovatko nämä kaikki samanlaisia. Muutoin lasi on varsin tukevan ja kohtuullisen tai riittävän hyvin valmistetun oloinen. Toki kuori on ohutta alumiinia, ei se sentään samalla tavalla tukeva ole kuin vaikka Super-Takumar 50 mm f1,4 tai monet vanhat Nikonin manuaalilasit. Sanokaamme että riittävän tukeva, ei se tunnu heti käsiin hajoavan.

Kuvanlaatu on tietysti aina lasien kohdalla kiinnostava asia. Nettiarviot ovat pääsääntöisesti hyvinkin ylistäviä. Osin kuitenkin, kuten aina nettiarvioissa, noihin ylistäviin arvioihin liittyviä esimerkkikuvia itse arvioisin vähemmän ruusuisesti. Jokainen arvioi omilla kriteereillään ja omalla kokemuksellaan. Ehkä tärkein asia on, että laatuvaihtelu on suurta, esimerkiksi flickrissä on epätavallisen selkeästi parempia ja selkeästi huonompia esimerkkejä. Laatu ei ole tasaista.

Yhdessä lauseessa: oma kappaleeni ei ole huono. Jupiter (puhun koko ajan omasta yksilöstäni, muista en sano mitään) on matalakontrastinen lasi (mikä ei konstruktion ikä huomioonottaen ole yllätys). Edes himmennettynä aukolle 8 se ei kuva-alan keskelläkään ole mikään maailmanluokan lasi. Itselläni on useita viisikymmentämillisiä jotka ovat selvästi skarpimpia. Toisaalta se ei myöskään ole mikään pullonpohja ja hiemankin himmennettynä ero keskialueen ja reunan piirron välillä on varsin vähäinen (no, sekin tietysti on odotettua). En ole jalustalta kuvannut tiiliseinää, puhun koko ajan vain ihan tavallisista kuvista. Niiden perusteella jälki myös epäteräyysalueella on rauhallista ja ennakoitavaa. En ole A4-kokoa suurempia printtejä tehnyt, mutta ainakin tuohon kokoon jälki on aivan kelvollista. Ellei minulla olisi terävämpiä viisikymppisiä, kehuisin lasi enemmän, mutta noihin parempiin suhteutettuna pidän lasi käyttökelpoisena. Jos kaipaa (itse en kaipaa) detaljien viiltävää terävyyttä suurissa printeissä, pitää kuvata jollakin toisella lasilla. Jos haluaa lasin vaikka käsivaralta tapahtuvaan katukuvaukseen, kelpaa tämä piirron puolesta vallan hyvin. Mutta mikään maailmanluokan lasi tämä ei missään tapauksessa ole. Huomautuksena: flickrissä tällä ottamieni kuvien kontrastia on usein lisätty, tämä on, kuten sanoin, matalakontrastinen (sen sijaan niitä ei ole terävöitetty). Varoitan kuitenkin vielä suuresta laatuvaihtelusta.Ja tietysti viiskymmpisellä terävyysalue on (millä on kyllä etenkin katukuvauksessa merkitystä) selvästi lyhyempi kolmeviitosella.

 

Color-Skopar 35 mm f2,5 MC

 

Voigtländer on jo jonkin aikaa tehnyt laseja eri kiinityksille, Nikonille, MFT:lle, Sonylle ja Leicalle bajonetille. Toki muillekin, mutta nämä kiinnitykset taitavat nyt olla tuotannossa.  Polttovälit vaihtelevat äärilaajakulmasta lyhyeeseen teleen. Aikanaan puolivakavissani harkitsin 40mm f2 Ultronia Nikonille, mutta en oikein pystynyt sitä itselleni kuitenkaan perustelemaan koska minulla jo oli oikein hyvä Nikonin oma kolmeviitonen ja viisikymppinen. Eikä tuo Ultronkaan ihan ilmainen ollut vaikkei todellakaan kalleimmasta päästä. Erityisesti Voigtländer on keskittynyt laseihin polttovälialueella 35 – 50 mm joten siinäkin mielessä tämä oma kolmeviitoseni on kovin peruslasi. Seitsemän elementtiä viidessä ryhmässä, paino 134 grammaa, suodinkierre 43 mm, kymmenen himmenninlehteä ja pienin aukko 22. Tämä on vielä hieman Jupiteria pienempi mutta selvästi tukevamman ja paremmin valmistetun oloinen. Niin, tämä ei ole itänaapurissa tehty.  Voigtländer on vain markkinointinimi, Cosinahan nämä valmistaa Japanissa. Mutta aivan hyvin valmistaa, etäisyyden ja aukon säätö toimivat täsmällisesti ja hyvin vaimennetusti. Laitetaan nyt tästäkin vähän linkkejä:

https://www.35mmc.com/23/10/2016/voigtlander-35mm-f2-5-color-skopar/

https://www.cameraquest.com/voigtlen.htm

Tästä 35 mm f2,5 lasista on useita eri versioita riippun kiinnityksestä runkoon ja esimerkiksi vastavalosuojan kiinnityksestä ja muista ulkoisesta ratkaisuista. Optisesti kaikki versiot ymmärtääkseni ovat samaa rakennetta. Oma kappaleeni on kierrekiinnitteinen.

Ensimmäinen positiivinen huomio (siis tukevuuden ja pienen koon lisäksi) oli se, että aukot on pykälöity puolen aukon välein. Hyvä. Jupiterissa tuo ei-pykälöinti kyllä jonkin verran häiritsee. Työn ja materiaalien laatu vaikuttaa hyvältä, keveydestään huolimatta lasi on Jupiteriin verrattuna paremmin työstetyn oloinen.

Lasitavaran kalleus on tietysti suhteellista, tätä nyt näyttää olevan hyväkuntoisena ebayssä myynnissä osta-nyt-hinnoilla noin kahteen ja puoleensataan euroon. Ehkä tuo lähtökohtaisestikaan ei ole kovin paljoa.

Hinnasta riippumatta tämä oli kyllä jonkinlainen yllätys. Lasi nimittäin on hyvä. Se piirtää terävästi. Piirron puolesta se on yksi parhaista kolmeviitosistani. Se on samaa luokkaa Nikonin käsitarkenteisen Ai-s f2:n kanssa ja on jo hyvin lähellä 35 Ti:n lasin (mikä on paras kolmeviitoseni) kanssa. Täydellä aukolla en vielä ole tällä kuvannut joten en pysty sanomaan minkä verran se silloin vinjetoi, keskiaukoilla se ainakaan ei vinjetoi. Geometrisiä vääristymiä en ole nähnyt (joissakin toisissa kolmeviitosissa olen nähnyt) eikä niitä kyllä vielä kolmeviitosessa saisikaan olla. Kromaattista vääristymää en myöskään ole nähnyt. Värien toisto on enemmänkin hieman viileä kuin lämmin, ei kuitenkin millään muotoa häiritsevästi.

Tässäkin aukon- ja etäisyyden säätökierät ovat kovin lähellä toisiaan, lasi on niin pieni. Aukkoa ei kuitenkaan tule säädettyä vahingossa yhtä helposti kuin Jupiterissa koska aukonsäätö on pykälöity. Teoriassa kumpaakin, aukkoa ja etäisyyttä, on tarkoitus säätää pelkällä vasemman käden etusormella. Käytännössä kierien pintauritus ja muotoilu kaikkiaan on kuitenkin sellainen, ettei se ainakaan minun kohdallani oikein onnistu vaan joudun etenkin tarkennuksen tekemään vasemman käden kahdolla sormalla jolloin siis vasemman käden otetta joutuu vaihtamaan aina tarkennusotteen ja tukemis-kuvaamisotteen välillä. Ei hyvä, ehkä pitää ostaa tällainen: https://www.lenstab.com/product-category/taab/ tai ebaystä jokin halpisvastaava: https://www.ebay.com/sch/i.html?_from=R40&_sacat=0&_nkw=focusing+handle+lens&_blrs=spell_check Jokin noidentyyppinen tarkennusapu olisi kyllä saanut kuulua toimitukseen. Nuo vipumalliset ovat enimmäkseen kammottavan rumia (ja vivut aivan liian pitkiä) niin että ehkä sitten laitan tuollaisen taabin. Toki lasia voi käyttää näinkin, hieman vain on hitaampaa.

Kaikkiaan tämä on selvästi parempi lasi kuin mitä odotin. Suosittelen.

 

Lopuksi

 

Olen tottunut käyttämään selvästi suurempia ja selvästi pienempiä kameroita. Kuvaan varsin paljon keskikoon kameroilla, ennen kaikkea kahdella Mamiyalla, RB67:lla ja 645 Pro Tl:llä. Molemmat ovat paljon Bessaa suurempia. Kinokoossa kuvaan enimmäkseen käsitarkenteisilla Nikoneilla, viime aikoina paljon F2AS:llä, sekin on selvästi suurempi. Sitten on pienempiä kameroita, Contaxit (T ja T2) ja Nikonin 35 Ti. Mitä pienemmäksi kamera käy, sitä hankalammaksi usein käy ergonomia: kaikki säätimet ja säätöpinnat ja -kierät ovat kovin pieniä ja niiden käsittely pääsääntöisesti vaikeutuu ja hidastuu (vaikka olen varsin pienikätinen). Pikkukameroissa tämä on usein ainakin osin ratkaistu pitemmälle menevällä sähköisellä automaatiolla, enemmän tai vähemmän toimivalla. Tai sitten käyttäjän pitää vain hyväksyä se, että kameraa tulee käännellä ja otetta vaihtaa. Joskus toki törmää hyvin toimiviin ratkaisuihin kuin Contax T:n hyperfokaaliset asetukset (tietenkään mikään ei estä käyttämästä Bessaa samalla tavalla Color-Skoparin (missä tarkennus on riittävän jäykkä) kanssa).  Bessassa minua kuitenkin toistaiseksi hieman häiritsee optiikkojen pienuudesta johtuva epäergonomisuus. Toisaalta kun itse runko on niin pieni, niin kovin paljon suurempi lasi alueella 35 – 50 mm jo tekisi yhdistelmästä selvästi suuremman ja ehkä epätasapainoisemman. Siis kovin paljon suurempi, ehkä, en tiedä.

Jotakuta muuta nuo asiat eivät välttämättä haittaa ollenkaan, eivät ne minullekaan mikään suuri asia ole, tulivat kuitenkin jonkinlaisina yllätyksinä joten arvelin että ne on hyvä selostaa ajatellen ensisijaisesti sellaista lukijaa joka on harkitsemassa ensimmäistä mittaetsinjärkkäriä.

Rungon suhteen ei ole suuria huomautettavia. Filminsiirtovivun liikkeestä en pidä ollenkaan, mutta asiansa se ajaa. Laukaisintuntumaa soft release paransi yllättävän paljon. Muutoin (yllättävän pienestä) rungosta on kokemuksen karttuessa vain hyvää sanottavaa, etenkin mittaetsin ja valotusmittari (eipä kamerassa juuri muuta edes ole) toimivat kiitettävästi. Kaikkiaan (nyt soft releasen kanssa) runkoa on miellyttävä käyttää. Kuvaan sillä miellläni ja ainakin polttoväleillä 35 ja 50 mittaetsimellä sommittelu ja kuvaaminen on kyllä mukavaa.

Pitääkö vielä jotakin hommata, jonkinlainen tarkennusapu (joihin yllä on nuo pari linkkiä) olisi hyvä joskin ilmankin pärjää, ehkä kesäksi. Edelleen tekisi mieli hommata parempi 50-millinen. Ehkä se olisi sitten vanha LTM joko Nikon f2 tai Canonin f1,8. Katsotaan nyt kesän lähestyessä, nuo kumpikaan eivät ole aivan ilmaisia ja niissä on usein jo kaikenlaista iän tuomaa kremppaa.

Mutta kaikkiaan olen tyytyväinen. Tyytyväisin olen kameran mittaetsimeen ja valotusmittariin ja Color-Skoparin kuvanlaatuun. Ja hyvään kuvaustunnelmaan. Muuten: sen vajaan vuoden aikana minkä olen asiaa seurannut, niin iipeissä ainakin näiden osta-nyt-hinnat ovat nousussa. Päälle viidensadan euron hinnat alkavat olla jo aika korkeita.

 

Niin, joitakin kameralla otettuja kuvia on täällä: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157687662361621

 

Pari kuvaa kamerasta, tässä lasina on tuo Color-Skopar

Takaa ja ylhäältä, tuo etsimen kumi on peräisin ties mistä, geneerinen suppilokumi miljoonalaatikostani.

 

Yläkannessa näkyy soft release ja etsimen kehysviivojen valintavipu. Jos vaikka kakskasilla aikoo kuvata on käytännössä siis hommattava erillinen etsin.

Pari kuvaa Jupiterista kameraan kiinnitettynä ja erikseen. Jupiteria ei ainakaan voi syyttää koreilusta, mutta kyllä siinä oma viehätyksensä on.

Nikon 35 Ti katukamerana

(huomautus: tekstin lopussa on lisäys käyttämästäni toisesta yksilöstä jonka optiikka on selvästi parempi kuin ensimmäisen, en tiedä miksi)

Nikon 35 Ti on kiinteällä 35 mm:n optiikalla varustettu pienehkö pitkälle automatisoitu filmikamera. Hyvä esittely kamerasta (ja sen sisarmallista jossa on 28:n millin lasi) on tuolla: http://mir.com.my/rb/photography/companies/nikon/htmls/models/compact-images/Nikon35Ti28Ti/Html/index.htm

1990-luvulla ennen digitaalisten kameroiden voittokulkua tällaisia suhteellisen kalliita ja hyvälaatuisia kompakteja tehtiin jonkin verran. Contaxilla oli T-sarjansa, Leicalla Minilux, Ricohilla Gr1-sarja. Fujilla oli hieman myöhemmin Klasse-sarja ja Olympuksella jo aiemmin (tosin ehkä luokkaa alempana) XA-sarja.

Lähtökohtaisesti tämä on täysautomaattinen kamera joka säätää itse filminherkkyyden, ajan, aukon ja etäisyyden. Kun kameraan kytketään virta, optiikka tulee esiin riittävän tukevanoloisen suojalevyn takaa. Liike ei ole aivan salamannopea ja sitä säestää ainakin hiljaisessa tilassa luultavasti muutaman metrin päähän erottuva surina. Laukaisimen painallus puoleenväliin kytkee valon- ja etäisyydenmittauksen. Tähän saakka kaikki hyvin. Katsotaanpas etsimeen.

Etsinkuva ei ole hirveän suuri (noin 10×8 mm). Se on jopa jonkin verran pienempi kuin Olympuksen XA:ssa joka sentään on selvästi pienempi kamera, myös Canonetin (G-III QL17) etsin on suurempi. Etsinkuvan suhteellinen pienuus oli ensialkuun kyllä pieni pettymys. No, varmaan on kameroita joissa on pienempikin etsin, eiköhän tämän kanssa pärjää jos se muuten on hyvä. Mutta kun ei ole. Helokehämerkinnät ovat vain kuva-alan nurkissa, ne saisivat jatkua keskemmälle. Vakavampaa on, että merkinnät ovat toivottoman himmeät, ne eivät näy kunnolla oikeastaan missään valossa. Kameran yläkannen vasemman laidan keskimmäisellä painikkeella etsinnäyttö voidaan valaista: helokehämerkinnät loistavat punaisina ja selvästi erottuvina mutta silloinkin kuvan rajaaminen on hieman hankalaa. Osin se johtuu merkintöjen lyhyydestä, osin merkintöjen paksuudesta, kuva-ala ei kertakaikkiaan rajaudu aivan täsmällisesti. Voi kuulostaa pikkumaiselta, mutta tässä pöydälläni on nyt myös XA ja Canonet ja niissä kummassakin helokehämerkinnät näkyvät paljon selvemmin ja toimivammin. Nikonissa valaisu tietysti auttaa, mutta se pitää erikseen kytkeä päälle ja se kuluttaa paristoja. XA ja Canonet osoittavat, että nuo merkinnät olisi voinut saman tien toteuttaa kunnolla. Jos kuvaa on aikaa sommitella minuuttikaupalla, pärjää huononkin etsimen kanssa, mutta nopeissa tilanteissa huonosti toimivat etsinmerkinnät ovat kyllä haitta. Etsimen keskellä on tarkennusalueen merkki. Ilman valaistusta ei sekään erotu juuri ollenkaan, no kuvaaja toki tietää että se on siinä keskellä… Kuitenkin parempi olisi jos se näkyisi ilman erikseen kytkettävää valoa. Etsinkuvan alareunassa (ja edelleen yhtä huonosti näkyvinä) on erikseen symbolit täydelle filmiruudulle ja panoraamaruudulle eli rajatulle kuvalle. Kummallekin on siis erikseen symboli joten koko ajan toinen symboli on aivan turhaan viemässä tilaa. Miksei tuota ole toteutettu yhdellä muuttuvalla symbolilla? En ymmärrä. Lisäksi alareunassa näkyy valotuksen korjailun symboli, salaman symboli ja joko (oletusarvoisesti) suljinaika tai aukko. Siis vain jompikumpi. Miksi ihmeessä? Tilaa olisi vallan hyvin molemmille. Kummallinen suunnittelukömmähdys. Eiköhän nyt etsimestä ole valitettu riittävästi. Otetaanpas kuva.

Kun laukaisin painetaan puoleenväliin kamera mittaa valon ja tarkentaa. 1990-luvun alun mittapuulla tarkennus on ehkä ollut hyvinkin nopea, mutta ei enää, kyllä siihen useita sekunnin kymmenyksiä menee ja samalla kamera taas surahtaa terävästi. Etsimen alareunassa näkyy siis suljnaika (tai aukko), mutta merkkiä tarkennuksen onnistumisesta ei varsinaisesti ole, kylläkin merkki siitä jos kohde on liian lähellä (etsimessä on muuten erikseen näkyviin ilmestyvät helokehämerkit lähietäisyyksille, mutta yhtä huonosti ne ilman valaistusta näkyvät kuin muutkin merkit). Kun laukaisin on painettu puoleenväliin on tarkennus lukittu joten kuvan voi sommitella uudelleen. Valonmittaus ei lukitu samalla. Kun laukaisin painetaan pohjaan kamera sirahtaa vielä kerran, nyt tosin vaimeammin ja ottaa kuvan. Laukaisimen liike on täsmällinen ja filminsiirto nopea. Kuvausote piti aluksi hieman hakea. Kamera on kantikas, mitään sormitukia ei ole. Oikean käden paikalle ei ole juuri vaihtoehtoja, vasen käsi asettuu (ainakin minulla) L-kirjaimeksi kameran vasemmalle sivulle niin, että peukalo tukee kameraa alta. Joku toinen ehkä löytää paremman otteen.

Kuvattaessa tulee ilmi vielä pari ongelmaa (jos tätä ajattelee katukamerana). Täysautomatiikalla kamera priorisoi nopeita suljinaikoja. Minun makuuni valon lisääntyessä kamera aivan liian pitkään pitää suljinajat tarpeettoman lyhyinä ja aukon liian avoinna. Ei tällä nyt formulakisoja ole tarkoitus kuvata! Minun tarkoitukseeni olisi parempi että syvyysterävyys kasvaisi nopeammin. Tuohon voi kuitenkin vaikuttaa: kun kamera on automaattiasennossa (P) ja mittaa valoa, voi säätöpyörällä (iso kiekko yläkannen oikeassa alareunassa) siirtää aukko-aika-kombinaatiota. Kyllä tuo toimii, kuitenkin se on hidasta verrattuna siihen, että painotuksen voisi pysyvästi säätää mieleisekseen. Toinen ongelma on tämä: kuvaa otettaessa olisi hyvä tietää sekä aukko että aika, eikö niin? Jos etsimen alareunan näytön säätää näyttämään aukon, ei aika näy missään. Siispä annetaan ajan näkyä etsimessä. Silloin aukko näkyy vain tuossa yläkannen viisarinäytössä. No niin, katson etsimeen, painan laukaisimen puoleenväliin ja haluan tarkistaa aukon. Silloin minun on siirrettävä kamera silmältä sen verran että näen tuon viisarinäytön. Laukaisinta puolessavälissä pidettäessä valonmittaus ei kuitenkaan lukkiinnu. Tästä seuraa se, että kun kameran asento hieman muuttuu kun katson etsimen sijasta viisarinäyttöä, ei kamera mittaakaan valoa enää täsmälleen samasta kohdasta kuin kuvausasennossa. Toisin sanoen aukko voikin nyt olla jokin aivan toinen. Automatiikkasennossa minulla ei siis ole aivan täsmällistä tietoa kuvausaukosta (ellen sitten ala edestakaisin säätelemään tuota etsinnäyttöä ajalla ja aukolle erikseen ja joka kerta… ei kiitos). Ei hyvä. . Olisiko ollut iso homma lisätä kameran takakanteen (vaikka panoraamavalitsimen viereen) valotuksen lukituspainike?

Kerrataan ongelmat. Kuvan sommittelun kannalta epätäsmällinen ja “hidas” (jos sen joutuu joka kerta valaisemaan) etsin. Tähän liittyen tarkentaminen on epävarmaa (ja nykymittapuulla hidasta) koska tarkennusmerkkikään useimmiten ei näy muuten kuin valaistuna. Automatiikka soveltuu huonosti katukuvaukseen (suljinaikojen pitäminen lyhyinä). Kuvausaukosta ei automatiikalla kuvattaessa ole varmaa tietoa. Ei ihan kivaa katukamerakäyttöä ajatellen. Nämä ongelmat on kuitenkin varsin pitkälle korjattavissa.  Automatiikka-asennon (P) vieressä on asento aukon esivalintaa varten (A). Käytetään sitä. Kamerassa ei näy terävyysalueasteikkoa eri aukoille, mutta ohjekirjassa on taulukko. Esimerkiksi aukolla 8 ja tarkennuksella viiteen metriin pitäisi terävyysalueen ulottua kahdesta ja puolesta metristä äärettömään. Pitäisi riittää katukuvaukseen. Noin päästään tuntemattoman aukon ongelmasta. Sitten tuo tarkennusongelma. Yläkannen vasemman puolen ylimmästä painikkeesta pääsee tarkentamaan käsin: säätöpyörästä voi nyt tuolla vasemman puolen viisarilla säätää matkan. Näin tämän saa katukuvaustilaan: aukko pysyvästi vaikka tuohon kahdeksaan ja tarkennus viiteen metriin, toiminta nopeutuu selvästi. Hankaluudeksi jää edelleen se, että kun kameraan laittaa virran, on oletusarvoisesti automaattitarkennus päällä. No, eihän tuo tietenkään iso vaiva ole kuvaamista aloittaessa siirtyä käsitarkennukseen, valitanpahan kuitenkin.

Näin tästä tulee katukuvaukseen soveltuva, kuitenkin vain tyydyttävästi. Ongelmaksi jää pienehkö ja epätarkka etsinkuva. Lisäksi kameran muotoilu on sellainen, että siitä on hieman hankala saada aivan tukevaa otetta, ja ovathan nuo painikkeet kovin pieniä.

Positiivisia puoliakin on: valonmittaus (oletusarvoisesti matriisi. voidaan säätää keskustapainotteiseksi) toimii hyvin. Optiikka on kelvollinen mutta ei poikkeuksellinen. Pelkän selkänojatuntuman perusteella sanoisin, että se on hieman parempi kuin Nikonin automaattitarkenteinen 35 f2 mutta hieman heikompi kuin vanha manuaalitarkenteinen (Ai) 35 f2.  Ei se aivan samaa luokkaa ole Ai-s 50 f1,4: tai Super Takumarin 50  f1,4:n kanssa. Mutta aivan kelvollinen siis. (katso kuitenkin tekstin lopussa oleva lisäys)

Kuriositeettina oma ensimmäinen kappaleeni on ollut oikukas. Ajoittain suljin ei kerta kaikkiaan ole toiminut. Kamera on mitannut valon ja tarkentanut, mutta laukaisimen painaminen pohjaan ei vain ole laukaissut suljin. Sitten puolen tunnin tai kolmen tunnin tai puolen päivän kuluttua kaikki on taas toiminut muutaman ruudun verran kunnes taas on käynyt samoin. Normaalit madonluvut olen sille lukenut. Viimeisimpänä keinona töpsötin pumpulipuikolla varovasti puhdistuslientä suljinnastan ympärille ajatuksena että ehkä jokin sähkönkulkua estävä nöyhtä jostakin poistuisi. Sen jälkeen kamera on rullan verran toiminut ongelmitta, voi tietysti hyvin olla että sama uusii. Sen verran vanhana tämä kamera jo on, että varsinainen korjaaminen voi olla hankalaa. Etenkin kostealla säällä kamera on usein heittäytynyt toimimattomaksi.

Joitain kuvia olen flickriin kerännyt omaksi albumikseen, ei siellä paljoa vielä ole, mutta vähitellen tulee lisää: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/sets/72157652346310002/

Tällä kuvailun seurauksena olen kyllä uudelleen alkanut arvostaa Olympuksen XA:n kameran koko huomioon ottaen suurta ja hyvää etsintä ja käytön ja säätimien loogisuutta. Jos XA:ssa olisi Nikonin matriisimittaus ja vielä pykälää parempi lasi, olisi se aika täydellinen katukamera. XA:n ja 35 Ti:n lasien välillä on kuitenkin eroa oikeastaan ennen kaikkea nopeiden aukkojen vinjetoinnissa, kun lasia himmentää oikeastaan niille katukuvausaukoille, ei juuri eroa 35 Ti:n toistoon ole.

Kuitenkin edelleen jäi vähän kutkuttamaan Fujin Klasse.  Jos siinä ei näitä Nikonin ongelmia olisi, ja jos sellaisen jostakin halvalla saisi…

Laitetaan nyt kuitenkin pari kuvaa itse kamerasta.

Tuossa näkyy yläkannen viisarinäyttö. Viisarit oikealta aukko, keskellä ylhäällä filmilaskuri (siihen on pitkät suljinajat ja takaisinkelaus), alhaalla valotuksenkorjailu, vasemmalla etäisyys.  Viisarinäytöstä vasemmalle kolme painiketta, ylhäältä käsitarkennus / automaattitarkennus, keskellä itselaukaisin /etsimen valaistus ja alhaalla valotuksen korjailu. Vasemmassa laidassa luonnonvaloa etsimeen ja filmilaskurin toisto (samassa näkyy myös kameran muiden säätöjen asetukset, niistä katsoa tuosta artikkelin alun linkistä). Oikealla ylhäällä laukaisimen ympärillä virta pois / täysautomatiikka / aukon esivalinta / pitkät suljinajat. Ja nurkassa tuo varsinainen säätöpyörä.

Tuosta voitte verrata kokoa, ei tämä Nikon ihan pieni kuitenkaan ole.

 

Lisäys: Vähitellen kyllästyin tämän yksilön sähköongelmiin ja ostin tilalle toisen. Tämä kappale numero kaksi on toiminut ongelmissa. Outoa kyllä tämän uuden kappaleen kuvanlaatu vaikuttaa paremmalta, jälki on selvästi terävämpää. Kenties aiemman kappaleen optiikassa oli jokin hiuksenhieno epätäsmällisyys, en tiedä. Ero on sen verran selvä, että tämän kappaleen perusteella kyllä nostaisin objektiivin samalla tasolle parhaiden viisikymppisteni kanssa. Edelleen lisäkokemuksen myötä on minun korjattava arviotani positiivisemmaksi. Aukon esivalinnalla tämä kyllä soveltuu katukuvaukseeen kuitenkin varsin hyvin, jo mainitut etsimen ongelmat toki jäävät. Mutta nyt ei minua enää kiusaa tuokaan, että täysautomatiikalla aukko on (käytännössä) katsottava kameran kannesta eikä etsimestä: aukon esivalinnallahan tällaisia käytetään. Niin että kaikkiaan positiivisemmaksi on arvio koko ajan liikkunut kokemuksen myötä.Erityisesti tämän toisen kappaleeni optiikka on kyllä huippuluokkaa.

 

Merkityksistä ja ahneesta katseesta

Ihmisen elämä on olennaisesti tulevaan suuntautumista merkitysten täyttämässä maailmassa. Koko valveillaolomme ajan olemme tietoisia siitä, että meitä ympäröi suuri määrä maailman asioita, entiteettejä. Ympärillämme on muita ihmisiä, kasveja ja eläimiä, luonnonilmiöitä, esineitä. Usein ne eivät vain ole olemassa, vaan ne ovat olemassa vuorovaikutuksessa meidän kanssamme. Niillä on meille jokin merkitys. Merkitys voi olla voimakas ja yksiselitteinen (kuten janoon nääntyvälle vesipullon merkitys) mutta se voi myös olla heikka ja epämääräinen.

Tämä merkitys on kuin ääni, nopea puhe jolla maailman entiteetit, oliot meitä puhuttelevat tai joilla me niitä puhuttelemme. Tai se on puhe, joka meissä kuuluu kun tuon entiteetin tapaamme. Kun näemme tuollaisen kuuluu puhe suurin piirtein näin: ”Tuossa on kynä. Se on ihmisen valmistama esine jolla on tarkoitus esimerkiksi piirtää tai kirjoittaa. Kyniä on monenlaisia ja tuossa on yksi sellainen.” Emme tietenkään tietoisesti mielessämme näin sano joka kerta kynän nähdessämme, mutta tämä on suurin piirtein se mielensisältö, joka todennäköisesti liittyy kohtaamiseemme kynän kanssa. Tämä on siis kynän minimimerkitys (meille jotka elämme kulttuurissa jossa suurin piirtein kaikki tuntevat kynän).

Suuntautumistamme maailmassa ja maailmaan leimaavat erilaiset pyrkimyksemme. Pysyvin ja yksiselitteisin lienee pyrkimyksemme säilyä hengissä. Meillä kaikilla on koko ajan suuri määrä erilaisia pyrkimyksiä, osa voimakkaita ja pitkäaikaisia, osa niin heikkoja ja nopeita ettemme välttämättä niitä itse edes tiedosta. Osa pyrkimyksistä haluaa jotakin, osa taas välttää jotakin. Tämä on maailmaan suuntautumista; maailma ei ole meille yhdentekevä. Näiden pyrkimysten vuoksi maailman oliot, entiteetit saavat lisää merkityksiä, maailma on meille merkittävä osiensa kautta. Janoon nääntyvälle vesi on merkittävä jos hän haluaa välttää janon aiheuttamat kärsimykset ja janoon kuolemisen. Jos hän ei halua niitä välttää, ei vedellä hänelle tuota merkitystä ole, jokin toinen merkitys sillä toki voi olla.

Merkityksissä on tietysti eri tasoja; hengissäsäilymisen tuottamat merkitykset lienevät luonteeltaan lähinnä biologisia, samoin osin ikään (kehitysasteeseen) liittyvät merkitykset. Esimerkiksi kulttuuriympäristö (laajassa merkityksessä), kasvatus ja yhteiskuntaluokka tuottavat omat merkityksensä. Osa merkityksistä taas on sen tyyppisiä, että olemme taipuvaisia pitämään niitä henkilökohtaisia, jollakin tapaa omina. Näiden omien merkitysten katsomme olevan yhteydessä persoonaamme, ilmaisevan jotakin meistä itsestämme uniikkeina yksilöinä. Ne ovat yhteys minuutemme ja maailman välillä.

Valokuvaus on maailmassa olemista, enemmänkin, se on (tyypillisesti ja tämän tekstin kannalta) vuorovaikutusta maailman kanssa; tallennamme ajallisia ja paikallisia fragmentteja maailmasta. Me emme kuitenkaan kuvaa maailmaa sattumanvaraisesti. Kuvaamme maailmaa sen mukaan, millaisena se näyttäytyy meille inhimillisinä olentoina, kuvaamme ihmisen mieltämää ja siinä mielessä inhimillistämää maailmaa. Tämä mieltäminen, maailman mielekkäänä kokominen,  kuten yllä on käynyt ilmi, tapahtuu merkitysten kautta.

Siten myös valokuvaaminen tapahtuu merkitysten kautta. Fragmentti ulkoista maailmaa jonka tallennamme, on meille jollakin tavalla merkittävä. Merkityksiä on tietysti paljon. Tuo fragmentti voi olla meille kaunis (ja kauneutta on kovin monenlaista) tai ruma. Siinä voi olla jotakin meille läheistä, lapsemme, puolisomme, lemmikkieläimemme, veneemme. Se voi olla kiinnostava esimerkiksi dramaattisen tapahtuman, yhteiskunnallisen merkittävyyden tai vaikka harvinaisuuden vuoksi. Voitte itse miettiä lisää merkityksiä. Yksinkertaisimmillaan merkityksen kautta kuvaaminen tapahtuu niin, että oletamme tuon maailman fragmenttiin sisältyvän merkityksen kuvan kautta siirtyvän kuvan katsojalle. Näin voi tietysti tapahtuakin ja sitä todennäköisemmin mitä yleisluontoisempi ja yksiselitteisempi tuo merkitys on. Otetaan esimerkiksi tämä: https://www.google.fi/search?q=elliott+erwitt+love&espv=2&biw=1920&bih=979&tbm=isch&imgil=43zew5oI0rl0DM%253A%253BdI2toUNMpQQ-ZM%253Bhttp%25253A%25252F%25252Fwww.rebellesociety.com%25252F2013%25252F02%25252F13%25252Fdebunking-the-fairytale%25252F&source=iu&pf=m&fir=43zew5oI0rl0DM%253A%252CdI2toUNMpQQ-ZM%252C_&usg=__q7jaUbYLm2CFVQwwfizVvuKacIw%3D&ved=0CCoQyjc&ei=1HslVKTEEcHgywODroGoCA#facrc=_&imgdii=_&imgrc=43zew5oI0rl0DM%253A%3BdI2toUNMpQQ-ZM%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.rebellesociety.com%252Fwp-content%252Fuploads%252F2013%252F02%252FElliott-Erwitt-web_1955.jpg%3Bhttp%253A%252F%252Fwww.rebellesociety.com%252F2013%252F02%252F13%252Fdebunking-the-fairytale%252F%3B500%3B334  Kuva on hyvin usein julkaistu postikortteina ja julisteina  ja se esiintyy monissa valokuvausta käsittelevissä kirjoissa. Se on kaikkiaan varsin tunnettu. Keskimääräiselle länsimaiselle katsojalle kuva luultavasti välittää muutamia varsin selkeitä merkityksiä: rakkaus, nuoruus, onni, hyvinvointi. Nämä merkitykset katsoja tietysti arvottaa itse, mutta itse merkitykset välittyvät varsin selvästi. Erwittin kuva on tietysti muutoinkin hyvin vahva. Läheskään aina merkitykset eivät tietenkään välity näin selvästi ja voimakkaina, toisessa ääripäässä ovat esimerkiksi monet ns. postmodernit kuvaajat joiden teoksiin liittyy olennaisena osana kuvaajan itsensä selitykset siitä, mitä kuvan on tarkoitus merkitä.

Tällainen siis on varsin tavanomainen tapa kuvata.  Valokuvaaja näkee maailmassa jotakin mielestään merkittävää ja taltioi sen nähtäväksi muille sillä ajatuksella, että merkitys tai merkitykset välittyisivät myös muille katsojille. Merkityksen ei tietenkään tarvitse olla uusi, epätavallinen tai edes kovin voimakas. Tavanomaisen harrastajakuvauksen kohdalla merkitykset useimmiten ovatkin sekä kuvaajalle että oletetuille katsojille ennestään tuttuja, keskenään ristiriidattomia ja varsin tavanomaisia. Itse asiassa tavanomainen harrastekuvaus hyvin pitkälle perustuu muutamiin ääneen lausumattomiin premisseihin: a) kuvan keskeinen sisältö on ulkoisessa maailmassa nähty merkitys(joukko) b) valokuvalliset keinot ovat toissijaisia tuohon merkitykseen nähden, valokuvallisilla keinoilla voidaan toki pyrkiä tuomaan merkitys voimakkaammin esille, alleviivaamaan sitä c) merkitys välittyy varsin suoraan muille katsojille d) kuvaaja ja katsojat arvottavat merkityksen (merkitykset) olennaisesti samoin. (variantti tästä on ns. Fine Art-kuvaus joka toimii eri logiikalla, mutta jonka tietoisesti jätän nyt käsittelemättä, se vaatisi oman tekstinsä) Nämä lähtöoletukset siis määrittävät sen, miten kuva nähdään ja miten siihen reagoidaan. Kuvaaja joka laittaa esille kuvan koirastaan, odottaa reaktioita tyyliin: ”Hieno koirakuva.”, ”Uljas eläin.” ”Meillä on samanlainen.” ”Hienosti saatu rodun luonne esiin.” ”Oi miten söpö.” ja niin edelleen.  Hän tuskin odottaa reaktiota siitä, että kuvassa näkyvä pensasaita olisi kannattanut jo leikata tai että lemmikeiden pito kaikkiaan on eettisesti tuomittavaa. Siinä, että ”kaikkiruokainen” harrastajakuvaus (ja toki vakavampikin kuvaus, muotikuvaus, luonto- ja tuotekuvaus tai vaikka hääkuvaus) toimii näin, ei tietenkään ole mitään väärää tai tuomittavaa. Ehkä on kuitenkin hyvä huomata, mitä siinä tapahtuu. Maailma on meille mielekäs merkitysten kautta, osa niistä on yleisempiä, osa henkilökohtaisempia. Näitä merkityksiä taltioimme ja välitämme valouvauksen keinoin. Kyseessä on siis kolmio jonka kärkinä ovat ulkoinen maailma, kuvaaja ja kuvan katsojat. Kolmio itse rakentuu merkityksen välitettävyydelle ja yhteisyydelle.

Vielä on syytä toistaa, että ylläkuvattu tapa kuvata on täysin luonnollinen, tavallaan oletusarvoinen tapa kuvata eikä millään tapaa tuomittava tai väheksyttävä. Kuitenkin voidaan kysyä: Mitä tämä tarkoittaa kuvaajan, tai ehkä täsmällisemmin kuvaamisen kannalta? Lyhyesti ja provokatiivisesti: epävapautta. Kuvaaja ei ehkä tietoisesti etsi maailmasta merkityksiä (toki hän voi etsiä ja usein tekeekin niin), mutta joka tapauksessa hän näkee kuvattavaksi vain merkityksiä. Kuvaajan aktiivinen, inhimillinen katse tuottaa havaittavaan maailmaan merkityksiä. Niinhän tapahtuu jokapäiväisessä elämässämme joka tapauksessa, koko ajan, niinhän me maailmassa elämme ja tulemme toimeen. Toisin sanoen: maailman mielekkääksi, merkityksiä sisältäväksi havaitseminen (kameran kanssa tai ilman kameraa) tarkoittaa samalla väistämättä maailman rajoittamista ja vääristämistä tähän mielekkyyteemme. Kuten alussa kirjoitin, tämä mielekkyys useimmiten on subjektiivista eikä sisälly havaittavaan entiteettiin itseensä. Onko tälle vaihtoehtoa, voiko maailman nähdä muutoin kuin merkitysten kautta, voiko valokuvan tehdä muutoin kuin merkitysten kautta ja vuoksi? Maailman mieltämisprosessia lienee kovin vaikea pysäyttää, mutta ehkä tuolle merkityksiä hakevalle aktiiviselle katseelle voi olla vaihtoehto. Kirjassaan Alastalon salissa Volter Kilpi Härkäniemen suulla puhuu katseen ahneudesta. Kauas yltävällä ihmiskatseella on pyrkimyksiä, se haluaa ymmärtää ja hyödyntää kaiken näkemänsä, läheisen ja kaukaisen, pienen ja suuren. Härkäniemen sanoin: ”Katse on ahnuri.”  Juuri tämä katseen ahneus tekee näkemisestä epävapaata.  Samalla tämä katseen ahneus on osin biologisesti määräytynyttä ja tekee osaltaan maailman meille mielekkääksi ja maailmassa toimimisen mahdolliseksi.

Miten luopua katseen ahneudesta? Voin kertoa vain omalta kohdaltani, toisen kohdalla asiat menevät toisin.  Aktiivinen, kiinnostunut ja pyrkivä katse siis väistämättä hakee ja löytää merkityksiä jolloin myös kuvaaminen tapahtuu merkitysten kautta. Jos haluamme merkityksistä vapautua, olisi katseen oltava toisenlaista. Aktiivisen katseen sijasta olisi vain nähtävä; ensiksi siis pitäisi kokea ero katsomisen ja näkemisen välillä. Katse on sidottu inhimillisiin merkityksiin ja pyrkimyksiin, näkeminen pyrkii vapautumaan niistä. Pyrkii, koska se tuskin täysin on mahdollista; havainnoimisessa on omat muotonsa joista emme pääse eroon, mutta nehän olennaisesti koskevat esimerkiksi muotojen ja liikkeiden havainnointia ja ovat siten toisen tyyppisiä kuin ne merkitykset joista tässä tekstissä aloitimme. Näkemistä voi harjoitella. Pysähdy paikoillesi olit sitten sisällä tai ulkona. Katso hitaasti ympärillesi, 90 tai 180 tai 360 tai jotakin astetta, myös vähän ylös ja alas. Yritä katsoa niin, että vain näet. Yritä katsoa kaikkea näkökentässäsi samalla tavalla, asioita joilla on merkitys ja asioita joilla ei ole merkitystä. Älä pysähdy merkitysten kohdalle äläkä ohita ei-merkittäviä kohtia näkökentässä. Tee tämä hitaasti. Yritä vain nähdä puhtaasti, ennakkoluulottomasti, näkemättä merkityksiä, arvottamatta.  Kuvaa ei ole pakko ottaa, tämähän on vain harjoitus. Jos olet paikoillasi vaikka vain muutaman minuutin kerrallaan, alat luultavasti varsin pian nähdä ympäristöäsi hieman uudella tavalla, alat nähdä katsomisen sijasta. Itselleni käy ajoittain etenkin kävellessä niin, että täysin yllättäen jokin osa näkymää, jokin kohta näkökenttää pomppaa esiin, näyttäytyy jollakin tapaa voimakkaana ja vaativana vaikka (tai siis pikemminkin koska) en ole sitä varsinaisesti katsonut enkä ole siihen erityistä huomiota kiinnittänyt eikä se myöskään sisällä mitään eriskummallista. Se vain äkkiä vaatii nähdyksi tulemista. Jokin osa näkökenttää äkkiä nousee esiin valmiina kuvana ilman mitään muuta merkitystä tai sisältöä kuin itse kuvan merkitys. Kuulostaako ollenkaan tutulta?

Äskeisestä täytyy esittää pari kysymystä. Kun kerran nimenomaisesti ei haeta merkityksiä tai merkittävyyttä, niin mitä sitten? Kuvia. Kuva on eri asia kun kohteen merkitys. Toiseksi, miksi pitäisi tehdä näin, miksi pitäisi kuvata muuten kuin totutulla tavalla? Ei tietenkään tarvitsekaan, harrastekuvaus on vapaata. Mutta voi kokeilla. Ajoittain valokuvauksen harrastajilla tuntuu olevan ongelmana tunne siitä, että kaikki on jo kuvattu, että kaikki aiheet on jo koluttu, että motivaatio kuvaamiseen on hukassa. Arvelen tämän ainakin osin johtuvan siitä, että kuvaaminen on juuri tuollaista tavanomaista, merkitysten kautta suuntautuvaa kuvaamista. Jos kuvaaminen ahneen katsomisen sijasta tapahtuu näkemisen kautta, ei mikään ole vielä kuvattu, ei mikään ole koluttu loppuun. Päinvastoin kaikki on uutta koska vain nähty maailma on joka hetki uusi ja uniikki. Seuraavaksi voi kysyä mitä mieltä on kuvata kuvia ilman nähtyjä ja välittyviä merkityksiä, eivätkö sellaiset kuvat ole jo lähtökohtaisesti tyhjiä? Tavanomaisen kuvaamisen kannalta ne tietysti ovatkin tyhjiä ja sananmukaisesti merkityksettömiä. Ne ovat vain kuvia eivätkä muuhun pyrikään. Mutta ehkä ne sitten ovatkin nimenomaan kuvia, sillä äskeisen kysymyksen voi toki kääntää myös toisinpäin: mitä järkeä on tehdä kuvia, jotka vain välittävät yhteisiä merkityksiä, onko siinä todella valokuvauksen ydin? Mikään pakko ei tietenkään ole kuvata muutoin kuin totutusti. En tietenkään väitä, että tällainen intressittömään näkemiseen perustuva tapa olisi mitenkään parempi tai että se tuottaisi parempia kuvia. Se voi kuitenkin tuottaa hieman erilaisia kuvia, ja se voi kuvaajan kannalta olla mielenkiintoista ja hedelmällistä. Siihen voi myös liittyä yleisemmin ulkoisen maailman näkeminen hieman uudella tavalla, ja sekin voi olla mielenkiintoista. Sillä näkemisestähän tässä kaikkiaan on kysymys, siinä ohessa voi syntyä valokuva, ja siinä ohessa totutut ajatukset omista pyrkimyksistä ja merkityksistä voivat näyttäytyä uudenlaisina.

No, pitäisi tietysti olla joitakin kuvia. Moderneista kuvaajista äkkipäätä tulee mieleen vaikkapa William Eggleston, Josef Sudek, Joel Meyerowitz, Bill Brandt, Harry Callahan, varhainen Robert Frank. Jos menemme Edward Westonin ja Paul Outerbridgen aikaan niin löytyy tietysti vaikka mitä.

En tätä tekstiä varten ole kuvia ottanut, mutta katselin flckristä joitakin vanhoja kuviani jotka joko tätä kuvittavat tai eivätJ

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5441455902/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5039595754/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5018066632/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5446083788/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5441922436/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5481385543/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5517591771/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5672447775/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/5598613386/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6132714766/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6195498160/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6465078995/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6491830841/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6700880021/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6886441815/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/6846883026/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/7122064369/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/7433992862/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/7972304972/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/7904820668/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8035133122/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8076637018/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8235899012/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8234844181/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8244275669/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8431602507/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8621788203/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8687896905/in/photostream

https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/8680030909/in/photostream

 

Valokuvien arvioinnista

Ajoittain valokuvausalan ryhmissä arvioidaan hyvinkin terävästi valokuvia ja keskustellaan siitä millainen kuva on hyvä tai huono, näkemyksellinen, taiteellinen, tylsä, kliseenomainen jne. Valokuvia siis arvioidaan ja arvotetaan. Rupesin miettimään mitä tämä arvioiminen ja arvottaminen oikeastaan pitää sisällään.

Ammatikseen kuvaavien kohdalla tilanne on selvä. Hyvä kuva on sellainen johon työn tilaaja on tyytyväinen (kuva siis täyttää sen tehtävän jota varten se on tilattu). Ammatikseen kuvaava myy työtään aivan samalla tavalla kuin taksikuski, tarjoilija tai pankkitoimihenkilö. Ainoa mielekäs kriteeri on työnantajan tyytyväisyys, muun väittäminen on oikeastaan parhaimmillaan puhetta asian sivu, pahimmillaan hurskastelua.

Harrastajan kohdalla tilanne on olennaisesti toinen. Hänelle valokuvaus on rajoittamattoman vapauden aluetta ja niin muodoin hänellä ei ole sitä onnea että yksinkertainen tuotos / panos kriteeri määrittäisi hänen onnistumisensa kuten ammattilaisen kohdalla. Kuitenkin tässäkin ryhmässä harrastajat selvästi kaipaavat kuvistaan kommentteja ja saavatkin niitä. Kuvien arvostelu ja arvottaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta; ”visuaalinen köyhyys, pois keskeissommittelu, hyvät värit, ei jännitettä, hyvin nähty”, mistä ovat lähtöisin arviointiperusteet, ovatko ne taivaasta laskeutuneita ylihistoriallisia totuuksia? Ehkä aluksi olisi syytä miettiä, mikä valokuva on.

Mikä on valokuva?

Aluksi on tarpeen määritellä mitä tässä tarkoitan valokuvauksella. Tarkoitan optisesti filmille (tai valoherkän kennon avulla digitaalisesti) tuotettua kuvaa jota ei kuvanoton jälkeen ole olennaisesti muutettu esimerkiksi poistamalla siitä tai lisäämällä siihen jotakin mitä siinä ei kuvaa otettaessa ollut. Muutoin, negatiivi on tietysti yhtä lailla valokuva kuin siitä tehty vedoskin, yhdestä negatiivista tehdyt vedokset ovat tietysti kaikki valokuvia. Konventionaalinen, mahdollisimman konventionaalinen määritelmä ja saamme nähdä miten se toimii. Määritelmä sisältää tietysti ongelmia, mitä tarkoittaa olennaisesti muuttaminen? Jos kuvaan 24 mm:n laajakulmalla joka vääristää kohteen suhteet, onko se muuttamista olennaisesti? Ei ole, ensiksikin koska se ei poista tai lisää kuvaan sellaisia elementtejä, jotka eivät olleet kohteessa (reaalimaailmassa) silloin kun kuvaa otin. Toiseksi koska tuo laajakulma vaikutuksineen oli kuvaa tuottamassa silloin kun painoin laukaisinta. Kolmanneksi koska katsoja näkee laajakulman vaikutuksen ja ymmärtää sen; tehokeino on rehellinen. Muutoin, kaikki näistä perusteluista eivät suinkaan ole ongelmattomia, mutta siitä ehkä myöhemmin. Entä jos teen negasta negan litiumfilmille jolloin vedokseen tulevat kohteesta vain pelkät ääriviivat, sehän on jo kuvan elementtien väärää manipuloimista? Ei ole, silloinkin kuvan rakenne ja elementit säilyvät, se on edelleen osa reaalimaailmaa mutta toisella tavalla nähty. Ja edelleen katsoja ymmärtää ja näkee mitä on tehty. No entä jos digitaalisesti poistan henkilön päästä kasvavan lyhtypylvään? Bingo. Silloin kuvan sisältöä, sen suhdetta reaalimaailmaan on oleellisesti muutettu, silloin kyseessä ei enää ole valokuva. Kuten jo sanoin, määritelmäni on vanhanaikainen. Perusajatus on tämä; kuvaaja (tai muu kuvan tekijä) ei saa tietoisesti valehdella, kuvaaja ei saa yrittää petkuttaa, huiputtaa katsojaa. No niin, ja miksi ei?

Tämä on ollut.

Siksi, että jos haluamme (ja minä haluan, teen sen valinnan ja kannan valinnan seuraukset) yleensä puhua valokuvasta on meidän nähtävä mikä tekee valokuvasta valokuvan, mikä sen erottaa kaikista muista kuvista. Valokuvasta tekee valokuvan juuri sen suhde reaalimaailmaan (tai siis se suhde jonka me asetamme siihen, suhde jonka me näemme); valokuva, jokainen valokuva sanoo heti, ensimmäiseksi ja viimeiseksi: Tämä on ollut. Muotivalokuva, luontovalokuva, mikä tahansa sanoo, tämä on ollut maailmassa, juuri tämä on ollut olemassa. Siinä on valokuvan erityisluonne, valokuva, sisällyksettömin, pinnallisinkin muotikuva tai kaikkein kliseemäisin auringonlasku, kaikki ne ovat lopultakin (ja usein haluamattaan) dokumentteja, ne esittävät jotakin joka on ollut. Tässä mielessä valokuva on aito (joskaan tämäkään ei ole ongelmatonta). Mutta jos se kohteen päästä kasvava lyhtypylväs poistetaan, ei kuva enää ole aito (se on toki parempi esitys henkilöstä mutta tämä on toinen asia) vaan keinotekoinen, se ei enää ole valokuva (tämän tekstin merkityksessä) vaan kuva (kuten vaikka romantiikan muotokuva, toki jos kyseessä on sanokaamme ulkona otettu kuva hääparista ja kuvaaja poistaa morsiamen päästä kasvavan koivunoksan on morsian (ja toivottavasti sulhanenkin) vain hyvillään ). Kyse on tietysti valinnasta. Valitsen valokuvan merkitsevän tuota Tämä on ollut ja siitä seuraa koko joukko asioita. Joku toinen valitsisi eri tavalla (ja menettäisi valokuvan omana itsenään?).

Kontekstin ongelma.

Kun tällä tavalla määritelty valokuva sanoo Tämä on ollut, kysyy katsoja tietysti Mikä on ollut? Mitä tapahtunutta, ollutta minä katson? Ajatellaan mustavalkoista vedosta; sehän on paperinpala jossa on harmaan eri sävyjä, ei se ole se mikä on ollut, ei se ole tapahtuma, hetki itse. Se on valokuva joka näyttää meille jotakin ja sanoo siitä jostakin Tämä on ollut. Me katsomme tuota jotakin valokuvan kautta ja haluamme tietää mitä näemme. Emme hae valokuvaa itseään vaan haemme jotakin jota voimme toistaiseksi kutsua valokuvan sisällöksi; Mikä on se joka on ollut? Selvennämme asiaa esimerkillä.

Muistelkaapa tuota valokuvaa jossa Allende henkivartijoineen (?) seisoo presidentinpalatsin edessä juuri ennen vallankaappausta. Näytämme kuvaa jollekulle nuorehkolle, historiasta ja politiikasta tietämättömälle ihmiselle ja pyydämme häntä sanomaan mitä kuvassa on. Hän sanoo että siinä on etualalla joku rumasti irvistävä jätkä konepistoolin kanssa ja taaempana joku vanhempi silmälasipäinen hemmo ja sen vieressä joku viiksekäs roisto. Oisko ne jotakin mafiaporukkaa tai jotain. Kysyt onko kuva hyvä tai kiinnostava. No ei, se on sekava eikä siinä tapahdu mitään eikä sitä oikein edes ymmärrä. Eihän tuo konepistoolityyppikään edes ammu, katsoo ihan muualle. Ihan samantekevä kuva, ei se merkitse minulle mitään. Kiität ja kutsut huoneeseen jonkun joka oli 1970-luvulla kiihkeä vasemmistolainen ja on säilyttänyt lapsenuskonsa. Hän kertoo sinulle että kuvassa on Chilen presidentti Salvador Allende (silmälasipäinen keski-ikäinen mies) vain muutamaa hetkeä ennen kuin hänet murhattiin. Meneillään on CIA:n masinoima vallankaappaus johon Chilen armeija osallistui, kuvassa Allende ja hänen henkivartijansa katsovat presidentin palatsin portailla kun ilmavoimien hävittäjä lentää keskustan yli. Hän siteeraa sinulle Nerudan runoa jossa vuodatetaan Allenden suuresta sydämestä ja sankarillisesta kuolemasta. Hän kertoo että Chilessä oli tuolloin koko maanosan ainoa demokraattinen hallitus ja alkaa puhua Yhdysvaltojen fasismista joka nyt 1990-luvulla on sisällöllisesti aivan sama kuin ennenkin. Kysyt onko kuva hyvä tai tärkeä ja hän puuskahtaa että tottakai se on sekä hyvä että tärkeä, että silloin 1973 hän leikkasi sen lehdestä ja laittoi seinälleen Che Guevaran viereen, että harva kuva on ollut niin… kiittelet ja työnnät hänet ulos huoneesta.

No niin, kaksi aivan eri vastausta kysymykseen Mikä on ollut? Miten selitämme tämän? Emme voi vedota uutiskuvan yleiseen luonteeseen sillä mehän puhumme valokuvasta yleensä. Myönnän että esimerkki on äärimmäinen, mutta sekään ei poista kysymystä. Houkutteleva vaihtoehto olisi tietysti sanoa, että vanha stallarimme tiesi kuvasta enemmän ja näki siis enemmän ja pystyi sanomaan enemmän, että siksi hän oli enemmän oikeassa. Näin ei kuitenkaan asian laita ole. Molemmat näkivät saman: nuori ylöspäin katsova mies konepistoolin kanssa. Taaempana selvästi vanhempi silmälasipäinen mies ja hänen vieressään kolmas, viiksekäs mies.

Nämä elementit ovat vastaus kysymykseen Mikä on ollut? ja molemmat katsojamme näkivät ne. Nämä elementit ovat niitä menneen reaalimaailman osia jotka ovat valokuvan sisältöä. Ero syntyy näin: stallarimme tiesi mitä nämä reaalimaailman osat ovat ja yhdisti ne tiettyyn historialliseen tapahtumaan ja tilanteeseen ja antoi kuvalle merkityksen sitä kautta. Ensimmäiselle katsojallemme nämä elementit eivät olleet historiallisessa mielessä reaalisia, uniikkeja, hän antoi kuvalle merkityksen ilman fyysisen kuvan ulkopuolista tietoa (”Oisko jotakin mafiosoja… turhanpäiväinen kuva.”). Olettakaamme vielä että löydämme kuvallemme kolmannen katsojan, tuolloin korkeassa virassa Maailmanpankissa toimineen oikeistolaisen henkilön. Hän tunnistaa kuvan tilanteen kuten stallarimmekin ja lausahtaa miettiväisenä että turha oli Allendesta mitään sankaria tai marttyyria tehdä, ikävä tietysti että hän kuoli mutta totta puhuen hän oli raunioittamassa maansa taloutta ja luomassa epävakautta koko alueelle.

Taas kuvan elementit ovat samat mutta arvio siitä reaalimaailman fragmentista josta kuva kertoo (stallarille ja pankkimiehelle se todellakin kertoo) on toinen. Ja väitän että siten myös kuvan merkitys on pankkimiehelle eri kuin stallarille. Meidän ei ole tarpeen tietää kaikkea kuvan historiasta mutta meidän on tarpeen tajuta että se, minkä siitä tiedämme (itse kuvan konteksti) vaikuttaa siihen, mikä merkitys kuvalla meille on. Ja nyt pääsemme eteenpäin.

Merkitys.

Jo edellä olevan perusteella pitäisi olla selvää, että kuvan elementit (esimerkkikuvan kolme mieshahmoa, konepistooli, silmälasit, väkivallan uhka jne.) ovat helposti ja oikeastaan kenen tahansa sellaisen havaittavissa joka elää suurin piirtein samassa kulttuurissa kuin missä kuva on syntynyt. Täysi-ikäisten, normaalin sivistystason ja älykkyyden omaavien katsojien kesken ei näistä elementeistä tule riitaa. Kukaan tuskin väittäisi ettei kuvan vanhemmalla miehellä olekaan silmälaseja päässään tai että etualan nuorukainen onkin aseistamaton. Mutta kuvan merkitys (joka tietysti osin rakentuu näiden elementtien ja niistä muodostuneen kuvan reaalimaailmaan viittaavan sisällön pohjalle) on aivan toinen (jotain mafiosoja / marttyyrisankari Allende) asia. Merkitys syntyy siis kuvan katsojassa ja on hänen omansa. Niinpä (jos elementit on oikein havaittu) ei ole olemassa oikeaa merkitystä eikä väärää merkitystä. Toistan: merkitys on kuvan katsojan omaisuutta. Objektiivisuus pysähtyy elementtien (silmälasit, konepistooli, nuorempi mies, vanhempi mies) tasolle ja näistä elementeistä muodostuu kuvan (reaalimaailmaa koskeva ja niinikään objektiivinen) sisältö (miesryhmä, yhdellä ase (itse asiassa Allendellakin on ase, sitä on vain vaikea havaita)). Tämä sisältö ei tietenkään ole sama asia kuin merkitys. Sisältö kuitenkin on se perusta jolle merkitys rakentuu, sisältö antaa katsojan mielelle periaatteessa ainutkertaiset rajat joiden väliin juuri tämän kuvan merkitys rakentuu (esimerkiksi siitä tiedosta mikä meillä on kuvan kontekstista mutta tietysti (ja ensisijaisesti) muistakin osista). Ja usein käy niin, että kun merkitys on rakentunut, on kuva menettänyt viattomuutensa ja merkitys korvaa kuvan; kuvaa ei katsota toista kertaa ensimmäistä kertaa. Tapahtuma näyttää tältä:

Fyysinen valokuva nähdään

Kuvan lukeminen alkaa:

Kuvan reaalimaailmasta kertovat elementit havaitaan

Niistä muodostuu kuvan reaalimaailmasta kertova sisältö.

Kuvan lukeminen päättyy

Kuvalle rakentuu merkitys

Merkitys syrjäyttää kuvan

Merkityksen skaala.

Millainen on pienin mahdollinen merkitys? Pienin mahdollinen merkitys on tietysti olematon merkitys, nolla-merkitys. Tällöin katsoja näkee kuvan elementit ja kuvan sisällön (sisällön siinä mielessä kuin on ollut puhe) mutta mitään muuta ei rakennu. Kuvan sisältö nähdään, mutta katsojan mielessä ei tapahdu mitään, kuva menee ohi mitään synnyttämättä, mitään tuottamatta, samassa kuva on jo unohdettu. Kuva on nähty mutta se ei ole rakentanut mitään merkitystä. Valtaosa näkemistämme kuvista on tietysti juuri tällaisia; ne nähdään reaalisen sisällön tasolla mutta ne eivät rakenna mitään merkitystä. Seuraavaksi heikoin merkityksen aste on ehkä jotakin tällaista: ”Jaa, taas yksi automainos.” (tai taas yksi missi iltapäivälehden lööpissä), saman tien kuva on mennyt ohi jättämättä mitään jälkeä. Itse asiassa katsoja ei kuvan nähdessään välttämättä edes tietoisesti ajattele että siinä on taas yksi automainos; ilman tarkoituksellista ajatustyötä hän tunnistaa sen automainokseksi ja siirtyy saman tien siitä pois. (minulle käy näin luontokuvien kanssa) Tästä sitten merkitykset alkavat kasvaa ja tietysti kuvalla on jo silloin varsin paljon merkitystä jos se on katsojasta vastenmielinen tai huono; silloinhan se on jotakin muuta kuin yhdentekevä. Ja stallarillemme Allendea esittävä kuvahan on jo hyvin merkittävä. Koska merkitys on katsojan omaisuutta, eivät kuvien merkitykset ole yhteismitallisia eivätkä katsojat tuota merkityksiä saman mekanismin mukaan. Katsojalle A on olemassa paljon hyvin merkittäviä kuvia, katsojalle B ei ole olemassa yhtään merkittävää kuvaa eikä kumpikaan ole oikeassa tai väärässä. Niinpä ei myöskään ole mahdollista sanoa, miten merkittävä jokin kuva voi yleensä olla.

Merkittävä kuva.

Esimerkin avulla voin ehkä sanoa jotakin kuvan merkityksestä. Sääli etten voi tekijänoikeussyistä ja tietenkään muutenkaan skannata tähän valokuvia, pakko tulla toimeen ilman. Yksi kuva. Kuvaaja on Marc Riboud joka ei anna kuvilleen varsinaisia nimiä, kirjassa tämän kohdalla lukee vain ”Lontoo, 1954.” Kuvan elementit ovat yksinkertaiset: katunäkymä kaupan edestä, kaupasta on tulossa vanha nainen, vasemmalla kulmasta jalkakäytävällä on tulossa kaksi ehkä kymmenvuotiasta poikaa, toisella jousipyssy, toisella roskatynnyrin kansi. Kuva on otettu juuri sillä hetkellä kun pienempi poika, kilvenkantaja, on juuri astumassa jalkakäytävältä kadulle, sekunnin osaa myöhemmin hänen oikea jalkansa olisi kadun pinnassa. Tämä absoluuttisen oikea kuvan ajoitus ei kuitenkaan tee siitä minulle merkittävää, kuvan merkitys rakentuu toisin. Edelleen kuvassa on tietysti kaunis rinnastus lapsuuteen kontra vanhuuteen mutta se on varsin ilmeinen eikä minulle kuvan tärkein seikka.

Minulle tärkeitä ovat nuo kaksi poikaa ja heidän takanaan oleva katu. Mitä pojat tekevät? He leikkivät sotaa muiden poikien kanssa, toisella heistä on ase, jousipyssy ja toisella on kilpi, roskapöntön kansi. He ovat juuri tulossa kadunkulmasta ja katsovat hyvin keskittyneesti oikealle katua pitkin, katsovat ovatko heidän vihollisensa siellä, onko turvallista tulla esiin, onko oikealle avautuvalla kadulla vihollisia vai ei. Nuorempi poika on nostanut kilven ammattimaisen tarkasti eteensä, tuolla tavalla pidettynä kilpi suojaa myös jousipyssyä pitelevää poikaa oikealla mahdollisesti olevilta vihollisilta. Täydellinen keskittyminen, täydellinen eläytyminen. Minä olen itse nuo pojat, molemmat tai jompikumpi. Kuva palauttaa minut oman lapsuuteni tuohon vaiheeseen, noiden rosvo ja poliisi- ja takaa-ajo ja väijymisleikkien vakavuuteen, jännitykseen ja keskittymiseen. Kuvassa on kuitenkin tätä enemmän. Katu jolta pojat tulevat on autio ja näyttää siltä, että se jatkuu kuva-alan ulkopuolelle ties miten kauas. Pojat ovat tulossa jostakin korttelin, ehkä kahden päästä, heidän sotaleikkinsä alue on ehkä kokonainen pieni kaupunginosa ja he ovat samalla tavalla varuillaan ja keskittyneinä ylittäneet jo muitakin katuja. Jossakin tuossa kaupunginosassa pari muuta ja samanlaista poikaa puolestaan etsii ja väijyy ja varoo heitä. Kuva kertoo ympäristöstä, kaupunginosasta jonka pojat omistavat ja jota he aikuisina tavatessaan muistelevat. Alkuperäisessä kuvassa on hyvin herkkä valaistus; arvelen että kuva on otettu varhaiskevään iltana. Ja tähän asti kuvaa katsottuani ymmärrän yhtäkkiä että koska kuva on otettu 1954 on tuo vanha nainen ollut nuori tyttö kuningatar Viktorian hallitessa, että hän on nähnyt, elänyt molemmat maailmansodat. Onko hänellä lapsia, lapsenlapsia, onko hänen miehensä elossa, kaatunut sodassa? Hänen kenkänsä ovat liian suuret, jalat ovat turvonneet, niiden verenkierto ei ole enää sitä mitä ennen. Kävelykin on kepin metronominomaisesti tahdittamaa, ei vielä katkonaista mutta sellaista että on hyvä katsoa mihin jalkansa asettaa. Monennessakohan kerroksessa hän asuu? Ja kassissa, siinä ei ole paljon mitään. Ja pojat, hehän ovat nyt 2000-luvun alussa keski-ikäisiä miehiä! Tapaavatko toisiaan, muistavatko toisen nimeä, ovatko ystäviä yhä edelleen? Missä he elävät? Heihin on joka tapauksessa jäänyt jotakin noista kaduista, tuulesta, yksisuuntaisesta valosta ja katujen pölystä, talojen korkeudesta ja ystävällisestä kivestä, loppujen lopuksi ihmisen äänellä puhuvasta kaupungista.

Tällaista ajattelen kuvaa katsoessani, mutta mikäkö sitten on kuvan täsmällinen merkitys? Sitä en tiedä. Kuva puhuu minulle lapsuudesta, kaupungista, ajasta, se sisältää minulle hyvin suloista kaihoa, kiitollisuuttakin. Voin tuntea minkä lämpöistä kuvan kadulla on ollut, miltä katu on tuoksunut, kuulen miten vanhan naisen keppi osuu katuun, näen hänen ottavan kaupan ovelta askeleen eteenpäin, poikien eteen. Tiedän miltä kaupan sisällä näyttää ja tiedän että vasemmalla olevalla kadulla tuulee hieman. Kuva on minulle merkittävä, mutta sen täsmällistä merkitystä en voi sanoa yhdessä lauseessa. Usein aivan vakavasti otettavat valokuvausteoreetikot esittävät eräänä ”hyvän” kuvan kriteerinä sen, että kuvan on oltava moniselitteinen. Aloittelevat kuvaajat jotka haluavat luoda taidetta tulkitsevat tämän siten, että kuvassa pitää olla toisiinsa liittymättömiä (mielellään epäterävinä toistuvia) elementtejä joista ei ole hyvä muodostaa selvää kokonaisuutta. Missään tapauksessa kuva ei saa olla ”kertova”. Nämä teoreetikot ovat tietysti sekoittaneet asioita. Ensiksikin kuten olemme nähneet, on käytännössä miltei jokainen valokuva merkityksen tasolla moniselitteinen koska merkitys on jokaisen uniikin katsojan luomus. Toiseksi ”hyvän” valokuvan moniselitteisyys on kuvan merkityksen moniselitteisyyttä millä ei ole mitään tekemistä kuvan elementtien sekavuuden tai rikkonaisuuden kanssa. Tämä Riboudin kuva on minulle merkittävä osin juuri siksi, että sen merkitys ei ole täsmällisesti ilmaistavissa. Voin kertoa mitä kuvassa näen, voin kertoa mitä tunnen ja ajattelen kuvaa katsoessani mutta nämä seikat eivät ole sama asia kun kuvan merkitys; kuvan merkitys ei tyhjene näihin seikkoihin vaan on jotakin enemmän ja jotakin muuta. Tämä merkitys on se, mitä en kuvasta saa kiinni, tämä havaitsematon, tulkitsematon on se, mikä tekee kuvasta uniikin, ainutkertaisen; mikään muu kuva ei voisi merkitä juuri samaa kuin tämä kuva. Tässä mielessä merkityksen moniselitteisyys on epäilemättä ”hyvän” kuvan tunnusmerkki. Mutta voimmekohan juuri mitään muuta ”hyvästä” kuvasta sanoakaan ja onko se kaikki vain henkilökohtaista puhetta?

”Hyvä” kuva.

”Hyvä” on tähän mennessä esiintynyt aina lainausmerkeissä koska se on ollut tyhjä, määrittelemätön käsite. Onko olemassa valokuvan objektiivista ”hyvyyttä”? Ja mitä yleensä tarkoitamme sanoessamme että valokuva on hyvä; onko käsite funktionaalinen? Mainoskuva on hyvä jos se saa kuluttajan ostamaan kuvatun tuotteen, sehän on mainoskuvan tehtävä. Ehkä voimme sanoa, että Kosovon pakolaisista kertova kuva on hyvä jos se saa meidät laittamaan rahaa SPR:n keräyslippaaseen? Mutta mikä voisi olla tuon Riboudin kuvan tehtävä? Välittää katsojalle jotakin hetkestä jonka Riboud on kuvannut? Se ei kelpaa koska meillä ei ole mitään keinoa verifioida missä suhteessa katsojan kokemus on Riboudin kokemukseen ja tilanteeseen joka vallitsi silloin kun hän kuvan otti. Ja jos sanomme että kuva itsessään on tuo tilanne, kuva itsessään on Riboudin kokemus; silloin joudumme kehäpäätelmään; kuva on itse oma tehtävänsä. Jos kuvan objektiivinen ”hyvyys” on jollakin tapaa mielekäs käsite, ei se selvästikään ole sitä mekanistisen funktionaalisesti. Mutta millaisia sitten valokuvan objektiivisen ”hyvän” kriteerit voisivat olla? Kuvataiteen yleiset esteettiset kriteerit eivät selvästikään kelpaa tässä, eivät myöskään valokuvan valmistamisen tekniikkaan liittyvät kriteerit. Ajatellaanpa että luemme kirjan ja ystävämme kysyy oliko se mielestämme hyvä. Vastaamme ettei ollut, juoni oli kliseemäinen ja henkilöhahmot epäuskottavia. Ystävämme lukee kuitenkin kirjan ja on sitä mieltä, että juoni oli yllättävä ja taitavasti rakennettu. Henkilötkin olivat aivan uskottavia, kyllä tuollaisia on. Molemmat käsitykset ovat varmaankin puolustettavissa, missään tapauksessa niistä ei päästä sopimukseen keskustelemalla tiukasti pelkästään tuosta kirjasta. Minusta näyttää ilmeiseltä, ettei ole mahdollista löytää objektiivisia (kaikkia valokuvia ja kaikkia valokuvien katsojia sitovia) ”hyvän” valokuvan kriteereitä. Joudumme palaamaan merkitykseen.

Merkityksen rakentumisesta.

Kun kuva on luettu, rakentuu sille merkitys, mutta miten merkitys rakentuu? Jos haluamme puhua riittävän yleisesti, on meidän oletettava katsojan olevan aikuinen, vähintäänkin kohtuullisen tietomäärän ja intelligenssin omaava. Valokuvasta (kuten tietysti kaikista kuvista, mutta etenkin valokuvasta) katsoja etsii jo tuntemiaan elementtejä (tekisi mieleni sanoa ”merkkejä”) Jos suuri osa (tai peräti kaikki) kuvan elementit, osat, ovat jo ennestään nähtyjä, jo-tunnettuja, muodostuu merkitys tietysti tuo aikaisemman näkemisen, aiemman ja jo olemassa olevan merkityksen haamukuvaksi. (eräin poikkeuksin tietysti, niistä ehkä myöhemmin) Ajatellaan esimerkiksi tuota frontaalikuvaa Taj Mahalista, kaikki ovat sen nähneet miljoona kertaa, se ei ole enää mikään kuva vaan ikoni. Tai (kohtuullisella laajakulmalla ilman ajatusta otettu) kuva kotikaupunkini pääkadusta aivan tavallisena kesäpäivänä; aivan tuttua, aivan ennen nähtyä. No hyvä, entä outous? Outoja osia, elementtejä kombinoidaan, yhdistetään, niistä haetaan tuttuutta eri tasoilla. Ja niin pitkään kuin outojen elementtien rakenteet ovat kommunikoitavissa, niin pitkään merkityksen oma vapausaste kasvaa…

Kuvan arvottaminen.

Merkitys ei kuitenkaan ole ainoa asia, ei edes ensisijainen asia kuvan näkemisessä. Merkityshän on rakentuva, vain osin kuvan katsojan hallittavissa oleva seikka. Sen lisäksi tulee katsojan tietoinen kuvan arviointi; katsojalla on tietyt (omat, ei ”yleismaailmalliset”) kriteerit joiden mukaan hän arvottaa kuvan. On helppo nähdä, että tämä on täysin eri asia kuin oikeastaan itsekseen ja osin hallitsemattomasti tapahtuva kuvan merkityksen rakentuminen. Arvottaminen on katsojan kurinalaista toimintaa, täysin tietoista ja johdonmukaisuuteen ja yleispätevyyteen pyrkivää. Arvottaminen on olemassa ennen merkityksen rakentumista; arvottaminen asettaa reunaehdot joita merkitys ei voi ylittää. Esimerkin vuoksi voin kertoa millä kriteereillä (joita en siis kuvittele objektiivisiksi ja joiden en luule tai toivo koskevan ketään muuta) itse arvotan kuvia.

Kuva kuvana.

Kuvan täytyy toimia omana itsenään, kuvaajaan tai kuvanottotilanteeseen liittyvä tietoni ei saa vaikuttaa siihen miten kuvaa arvotan. Aivan kauheaa on jos kuva vaatii seurakseen kuvaajan pitkät ja syvälliset selostukset. Kuva kuvana, kaikki Charbonnierin, Cartier-Bressonin tai Ronis’n kuvat eivät suinkaan ole upeita. Newtonilta en ole nähnyt ensimmäistäkään hyvää kuvaa. En pidä teennäisyydestä, en pateettisuudesta enkä halvoista tempuista. Laitetaan alaston nainen vääntelehtimään autonromuttamon pihalle; hoh-hoijaa. Otetaan omakuva siten että kameraa pidetään ojennetun käsivarren päässä, tuloksena täysin epäterävä pään puolikas (”syvällistä”), hoh-hoijaa. Kaksoisvalotuksen avulla laitetaan sama ihminen kahteen paikkaan kuvassa. Juu, kauhean hauskaa. Pikkulapsia pyhäpuvuissa pastellisävyistä taustakangasta vastaan pehmytpiirtosuodattimella. Kyllä, juuri sellaisiahan lapset ovat. Tyhjät taulunkehykset nostettuna kasvojen eteen; siinäpä oivallinen muotokuva. Ymmärrätte mitä tarkoitan; en pidä teennäisyydestä enkä halvoista tempuista. Annie Leibovitzin julkkispotretit ovat minun mielestäni teennäistä ja ajatuksetonta (mutta Annielle varmaankin hyvin tuottavaa) roskaa. Joku toinen on toista mieltä.

Arvottaminen aiheen mukaan.

Kuvan sisällön on oltava minulle mielekäs. Tämä on luultavasti aivan universaali kriteeri mutta tietysti samalla täysin henkilökohtainen. Esimerkiksi luonto ei kiinnosta minua lainkaan, niinpä myöskin luontokuvaus karhuineen, petolintuineen, kukkineen ja kahlaajineen on minulle täysin yhdentekevä. Sen sijaan pidän esimerkiksi niin sanotusta katuvalokuvauksesta, etenkin sen ranskalaisesta ja englantilaisesta lajista jonnekin 1960-luvulle asti (ehkä kutsun sitä mielessäni klassiseksi katuvalokuvaukseksi). Aiheista joista pidän ja joista en pidä voisi jatkaa, mutta lista ei olisi tässä yhteydessä tärkeä. Tärkeää on huomata se, että tämä lista on täysin henkilökohtainen ja valokuvauksen ulkopuolinen: luontokuvaus on minulle yhdentekevää koska en tunne mitään esteettistä tai emotionaalista mielenkiintoa luontoa kohtaan. Suhde aiheeseen johtuu suhteesta aiheen kuvaamaan todellisuuden osaan eikä päinvastoin. Tämän kaltainen arvottaminen ei siis sinällään kerro valokuvauksesta vaan arvottajasta. Oleellista on ensiksikin se, että katsoja tietää miten ja miksi arvottaa, toiseksi se että hän ymmärtää arvottamisen olevan henkilökohtaista. Miksi sitten arvottaminen on näin ensisijaista? Arvottaminen on ensisijaista juuri siksi että valokuva sitkeästi (vaikka miten sitä hakkaat päähän manipuloinnilla ja digitaalisilla hilavitkuttimilla) kuitenkin sanoo: ”Tämä on ollut.”. Siitähän seuraa väistämättä median ulkopuolisen arvottamisen ensisijaisuus verrattuna esteettiseen, formaaliseen analyysiin. Niin että… sen verran siitä hyvän kuvan ongelmasta.