Hyvä kuva vai huono?

Pelkkä pidän tuosta tai en pidä tuosta ei ole vielä kovin paljoa. Valokuvan laatua ja arvoa voi hyvin arvioida esittämällä kysymyksiä. En väitä, että alla esittämäni lista olisi ainoa oikea tai edes välttämättä erityisen hyvä, se on kuitenkin tällä erää mielestäni varsin toimiva, minulle toimiva. Tällä erää siksi, että lista, kenen tahansa lista, muuttuu kokemuksen myötä. Valokuvien arviointiin ei ymmärtääkseni tarvita mitään synnynnäistä kykyä tai lahjakkuutta. Kyse on harjaantumisesta, rehellisyydestä ja halusta kehittyä. Tässä mielessä kyse on siis aivan tuikitavallisesta inhimillisestä toiminnasta. Oma käsitykseni hyvästä ja huonosta kuvasta ainakin on muuttuvainen. Ehkä kaikkiaankin kuvien katsoja voi kehittyä, syventää ja laajentaa harkintaansa ja ajatteluansa aivan kuten esimerkiksi kuvaajakin.
Tekniikka
Kuvan arvoon tai laatuun tekniikalla sinällään on varsin vähän vaikutusta. Mitä paremmin kuvaaja tarvittavan tekniikan hallitsee, sitä helpompaa hänen on päästä haluamaansa päämäärään, tämä on kuitenkin vain kuvaajan ongelma. Sikäli tekniikasta voi tulla ongelma, että kuvitellaan tietyn tekniikan tai kaluston automaattisesti tuottavan hyviä tai vastaavasti huonoja kuvia. On ihmisiä joiden mielestä kaikki Lomolla tai Holgalla kuvattu on automaattisesti taidetta (tai roskaa). Toisten mielestä kaikki laakafilmille kuvattu on automaattisesti taidetta ja joidenkin mielestä Leican M-sarjan rungoilla on mahdotonta ottaa huonoa kuvaa. Erikseen ovat tietysti tapaukset joissa tekninen epäonnistuminen on niin täydellinen, että kuvasta on kovin vaikea nähdä mitään muuta. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Toisaalta asia voi mennä hieman toisinkin: FOTO-lehti järjesti (jaa, ehkä järjestää vieläkin vaikka lehti juuri kyllä uudistui) vuosittaisen mästartavlan-kilpailun mustavalkoisille kuville. Miltei poikkeuksetta voittajakuvat olivat epäteräviä (siis joka paikasta epäteräviä), usein likaisista tai naarmuisista negatiiveista, sävyalaltaan kovin tuhnuisia, horisontti oli pääsääntöisesti vinossa. Taidetta, nähkääs. Katso kuitenkin tähän myös mitä alla sanotaan falskiudesta ja efekteistä.
Olenko tämän jo kovin usein nähnyt?
Tämä on ensimmäinen ja oikeastaan vaistomainen kysymys. Jos olet olennaisesti samanlaisen kuvan jo nähnyt giljoona kertaa, on kyseessä todennäköisesti klisee. Tietysti me kaikki (niin, koko ajan oletan lukijan olevan paitsi katsoja myös kuvaaja) olemme aikanamme kuvanneet auringonlaskuja ja syksyn lehtiä. Kuvaaminen alkaa kuvaamalla kliseitä. Siinä ei ole mitään hävettävää tai kiellettävää, siitä on vain jossakin vaiheessa päästävä eroon. Klisee on kuva jonka olet nähnyt moneen kertaan, sillä ei omaa luonnetta, se ainoastaan vahvistaa kliseen tutun ja turvallisen, ummehtuneen lemun ja reaktion. Aivan näin yksinkertainen ei asia kuitenkaan ole, sillä äskeiseen esitetään usein vastaväite joka menee suurin piirtein näin: ”Miksi en saisi kuvata auringonlaskua ja syksyn lehtiä? Kuva on kuitenkin minun kuvani, se on kuitenkin minun auringonlaskuni. Auringonlasku on minun mielestäni kaunis ja kuvaamisen arvoinen, miksi en saisi sitä kuvata?” Vastaväite on osin aivan pätevä. Mikäpä aihe ei olisi jo kuvattu, mistäpä emme jo olisi nähneet kuvia. Klisee on katsojan silmissä ja harkinnassa. Ja toisaalta tietysti on niin, että kuvaamani auringonlasku on minun auringonlaskuni. Mutta että se ei olisi klisee, olisi myös katsojan hyvä havaita että se on minun auringonlaskuni eikä vain kliseeauringonlasku. Jos ensimmäinen ajatuksesi kuvaa katsoessani on, että tämä on nyt taas aivan sitä täsmälleen samaa mikä on nähty tuhanteen kertaan, olet todennäköisesti oikeassa ja kyseessä on klisee. Jonkun toisen vähemmän nähneen silmiin se ehkä ei olekaan klisee.

 

Huutaako se?

Rakentuuko kuva efekteille, jos niin katsojan on syytä olla tarkkana: kuva ehkä koostuu efekteistä, kikkojen takana ei ehkä sitten loppujen lopuksi olekaan paljon mitään. Mikä sitten on efekti ja mikä ei, se on osin tietysti myös katsojan silmässä. On kuitenkin ratkaiseva ero siinä, käyttääkö kuvaaja tekniikkaa vahvistamaan ja tuomaan selkeämmin esille kuvan varsinaista sisältöä vai piilottaako hän kuvan asiallisen tyhjyyden efektien taakse. Ensinmainittu on ammattitaitoa (tai, sanokaamme, harrastustaitoa), jälkimmäinen on huonon kuvan merkki. Otetaan muotokuvaus esimerkkinä. Katsokaa vaikka Yousuf Karshin muotokuvia, ne ovat äärimmäiset mietittyjä, huolellisesti valaistuja, monessa tapauksessa Karshin muotokuvasta on tullut kohteen symboli (ainakin joksikin aikaa). Karshin kuvat ovat hyvin ammattitaitoisia, ne eivät vielä huuda. Verratkaa niitä sitten Philippe Halsmanin muotokuviin. Suuniteltuja, mietittyjä tottakai nekin, mutta ne enimmäkseen huutavat (eivätkä pelkästään hyppykuvat). Niin että ero ammattitaidon ja huutamisen välillä tässä kulkee jossakin Karshin ja Halsmanin välissä. Tietysti vain minun silmissäni, teidän näkemyksenne on varmasti aivan toinen, mutta keskeistä katsojalle onkin harjoittaa omaa silmäänsä ja harkintaansa, päätyy sitten mihin päätyy.
Sentimentaalisuus

Onko kuva rakennettu vaikuttamaan katsojan tunteisiin? En tarkoita sitä, että kuvan aihe on tunteisiin vetoava. Tarkoitan kuvaa jonka kohdalla kuvaaja on ajatellut: “Nyt tyhmät katsojat eivät osaa tähän asiaan reagoida ellen minä oikein rautalangasta oikeanlaista ja sopivan intensiivistä reagointitapaa heille väännä.”  Voidaanko sitten nälkään kuolevaa itäafrikkalaista lasta kuvata useammalla tavalla? Voidaan toki, voidaan kuvata niin, että kuvaajan rautalankaviritelmä puhuu, voidaan kuva myös ilman rautalankaa. Sopii katsoa vaikka Don McCullinin kuvia. Ne ovat kovin tehokkaita ja vaikuttavia juuri siksi, että niissä ei ole valokuvaajan rautalankaviritelmää. (Sitä yhtä ainoaa kaatuneen pohjoisvietnamilaisen sotilaan kuvaa McCullin järjesti sen verran, että levitti vainajan henkilökohtaiset tavarat kuva-alaan, hän halusi antaa sotilaalle äänen.Tämän hän myös on aina avoimesti ja oma-aloitteisesti kertonut; ainoa tapaus missä hän on kuva-alaan millään tapaa puuttunut) Päinvastaisia esimerkkejä joissa kuvaaja huutaa: “Järkyttykää, ihastukaa, liikuttukaa!” löydätte paljon ja läheltä.
Kaaos – hahmo

Valokuvaus, joka syntyy maalaustaiteen serkkuna, on perinteisesti ja tietoisesti tallentanut juuri tietyn, valitun viipaleen todellisuutta.  Valokuva on tyypillisesti samalla poissulkeva ja järjestävä, konstruoiva taidemuoto. Mikään pakko sen ei ole sitä olla. Kuvaaja voi aivan hyvin ottaa kameran käteen, sulkea silmät, pyöriä ympyrää, laskea viiteen ja viiden kohdalla laukaista kameran. Kyllä siitä kuva tulee. Kuitenkin odotan valokuvalta jonkinlaista hahmoa, rakennetta, näyttöä siitä, että kuva on tietoisesti otettu. Vastaväitteenä voidaan tietysti sanoa, että maailma on kaaoottinen ja hahmoton, että kokemuksemme maailmasta on subjektiivinen ja epäaito. Siispä valokuva – tämän ajatuksen mukaan – on aito ja suora ollessaan hahmoton ja kaaoottinen. Näin voidaan vallan hyvin ajatella ja kuvata. Itse kuitenkin haen valokuvasta hahmoa, intentiota.
Plagiaatti

Sanonnan mukaan matkiminen on imartelun korkein muoto, mutta katsojassa se kyllä aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. On lähinnä murheellista katsoa näiden muutamien suomalaisten tunnettujen ja tunnustettujen kuvaajien töitä jotka ovat aivan suoria plagiaatteja Nan Goldinin ja Cindy Shermanin kuvista. Me harrastajat teemme aivan samaa. Järvessä tai meressä seisova pitkätukkainen nainen joka heilauttaa päätään taaksenpäin siten, että kamera on pysäyttänyt hiusten ja vesipisaroiden liikkeen, montako tuollaista olette nähnyt valokuvauslehtien lukijakuvien sivuilla? Minä olen nähnyt monta. Tai hääpukuinen pariskunta, nainen ryöminyt auton alle korjaamaan kotteroa? Keksi itse lisää. Selventääkseni asiaa hieman: plagiaatti on tietyn kuvaajan tai kuvan tietoista matkimista, kyse on niin sanoakseni tahallisesta rikoksesta. Kliseessä taas on kyse hyvin yleisestä aiheesta, niin yleisestä että tajuamattamme kuvaamme sitä enimmäkseen juuri siksi, että kaikki muutkin kuvaavat. Klisee on anteeksiannettava, usein tahaton rikos. Siitä vaiheesta vain täytyy päästä eteenpän. Kliseen luonteeseen kuuluu olennaisesti se, että se on aiheena ja käsittelytapana yleisesti hyväksytty (ja useimmiten hampaaton, hajuton ja mauton). Klisee ei koskaan herätä katsojassa aitoja, henkilökohtaisia tunteita. Plagiaatin kohdalla alkuperäinen kuva (tai kuvaaja) on voinut olla kontraversielli, plagiaatti ei ole sitä koskaan.

Yleinen – erityinen

Usein on niin, että mitä yleisempi kuvan välittämä viesti on, sitä heikompi on itse kuva. Sota on vastenmielinen asia, kissanpennut ovat söpöjä, auringonlasku on kaunis, pitkällä suljinajalla pimeässä autojen valoista jää valoviiruja. Hyvä kuva pystyy enempään, se kertoo millä tietyllä tavalla juuri tämä ainutkertainen kissanpentu on söpö. Erityisen kiinnostavaa on, jos kuvaaja huutamatta pystyy näennäisen yleisestä, tavanomaisesta, epäkiinnostavasta näyttämään jotakin erityistä ja kiinnostavaa. Esimerkkeinä voi karsoa vaikka Joel Meyerowitzin varhaisempia kuvia tai Garry Winograndin kuvia.

Monimerkityksisyys

Ylläolevalle sukua (luullakseni) on monimerkityksisyys. Valtaosa kuvista on katsottu ja ymmärretty välittömästi. Ne ovat, ei niinkään selkeitä tai yksinkertaisia vaan tavallaan tyhmiä, lahjattomia. Katsoja näkee heti, vilkaisulla sen mitä kuvassa on, mitä kuva on. Toisaalta on kuvia jotka eivät ole samalla tavalla hallittavissa. Nämä kuvat ovat monimerkityksisiä, katsojalle tulee tunne, että kuvastä jää jotakin selittämättä, jää täysin ymmärtämättä, asettamatta lokeroon ja ruotuun. Tällainen monimerkityksisyys, arvoituksellisuus, palautumattomuus on usein taiteen tunnusmerkki. Tällaiseen monimerkityksellisyyteen liittyy usein katsojan tunne siitä, että kuva on uniikki, että mikään muu kuva ei kanna tämälleen samaa monimerkityksellisyyttä, arvoituksellisuutta. Tämä monimerkityksisyys on kuitenkin katsojassa syntyvää, hänen reaktionsa enemmän kuin kuvan määriteltävissä ja identifioitavissa oleva ominaisuus. En edes ole aivan vakuuttunut siitä, että tällaista monimerkityksellisyyttä on kovin helppo kuvaajan kuvaansa tietoisesti ja täsmällisesti rakentaa.  Lievästi ja vinosti minua hymyilyttävät kuvaajat jotka rinta rottingilla julistavat kuviensa olevan milloin minkäkinlaista taidetta. Eihän mikään teos valokuvauksessa (tai missään muuallakaan) tule taiteeksi sillä, että tekijä ilmoittaa sen olevan taidetta.

Falskia

Nyt liikumme täysin subjektiivisella alueella, niin subjektiivisella että luultavasti olisi parempi olla vaiti. Kuitenkin tämä on myös kysymys, tai itse asiassa usein jo vastaus. Eräs humanistisen katukuvauksen kaanonin kuvaajista on aina ollut Robert Doisneau. En ole koskaan pitänyt hänen kuvistaan enkä koskaan ole oikein tiennyt miksi. Ne vain jostakin syystä ovat lemahtaneet. Aikoinaan ihmettelin miksen niistä pidä. Sitten kävi ilmi, että ainakin osa hänen kuvistaan on järjestettyjä, asetelmia, ohjattuja, itse asiassa näyttämökuvia. Doisneau kuitenkin aina esitti kuvansa aitoina, ohjaamattomina, dokumentaarisina katukuvina. Saadessani tuon tietää luonnollisesti riemastuin; ilmankos en niistä koskaan pitänytkään, ilmankos ne lemahtivatkin. No, mikä nyt itse kullekin on falskia. Mutta voi olla hyödyksi yrittää miettiä, miksi jokin kuva on kenenkin silmiin falski.

Vaatiiko kuva kovinkin paljon selittelyä?

Erilaisissa vuosijulkaisuissa, näyttelyluetteloissa, haastatteluissa ynnä muissa vietetään ajoittain oikeita selittelyn orgioita. Kuvaaja selittää pitkään ja hartaasti (mukana on hyvä olla paljon sivistyssanoja ja viiden pennin ”filosofiaa”) omia kuviaan: visioita ja missioita, positioita ja diskursseja, minuuden (vierauden, naiseuden, toiseuden, postmoderniuden, muistamisen, unohtamisen, silitysrautamaisuuden (tuo ei ollut vitsi, muistatte erään silitysrautojen pohjien tutkijan josta tuli Suomen ulkopuolelle alan professori)) tutkimista. Kuvat ovat tajuttavissa vain yhteydessä selittelyyn, josta sitten loppujen lopuksi kuvat eivät välttämättä hyödy lainkaan; tekstin ja kuvien välille ei useinkaan synny minkäänlaista ymmärrettävää suhdetta.  Mitä enemmän (ja huonompaa) selittelyä kuva vaatii, sitä heikompi se on. Hyvä kuva ei juuri selittelyä (ainakaan ylläkuvatun kaltaista) kaipaa. Tällä en tietenkään tarkoita uutiskuvaa tai dokumenttia josta toki pitää tietää mihin se liittyy.

Huomautus genreistä

Ylläolevan kaltainen kysely ei tietenkään ole mielekäs kaikkien kuvien kohdalla. Ammattikuvaajan elannokseen ottaman kuvan kohdalla ainoa mielekäs kriteeri on se, että asiakas maksaa laskun ja on tyytyväinen. Uutiskuvien kohdalla (tässäkin on kyse ammattikuvauksesta, mutta tilanne muuttuu koska yleisönä ei enää ole pelkästään kuvan tilaaja) tuntuisi mielekkäältä miettiä miten paljon ja minkälaista lisäinformaatiota kuva tuo uutiseen (toisaalta toki jo pelkällä kuvatekstillä kuvan merkitys voidaan muutta halutunkaltaiseksi). Feature- ja dokumenttikuvaus taitaa(?) olla jo asia erikseen. Toisaalla ovat esimerkiksi traditionaaliset perhekuvat. Äiti ottaa valokuvan taaperon ensiaskeleista; jos perhepiirissä kuvaan ollaan tyytyväisiä, on siihen turha kenenkään muun mitään kommentoida. Mitä sitten jää jäljelle, mitä on mielekästä katsoa ylläolevien kappaleiden kysymyksillä? Suurelle yleisölle tarkoitetut kuvat joita ei ole tarkoitus katsoa ensisijaisesti hetken uutiskuvina ja joita on tarkoitus katsoa tietyn kuvaajan henkilökohtaisina töinä. Kameraseuran kevätnäyttelyn kuvat ovat tällaisia, Andreas Feiningerin (ja lukemattomien muiden) monografiat ovat tällaisia, valokuvauslehtien lukijakuviksi, flickriin ja vastaaviin katsottaviksi viedyt kuvat ovat tällaisia. Nämä ovat kuvia joiden kohdalla kuvaajan ja katsojan välillä vallitsee ääneen lausumaton sopimus. Kuvaaja olettaa ja odottaa että hänen kuviaan katsotaan jonakin muuna kuin ei-intentionaalisena ja mekaanisena maailman 1:1 taltiointina, olettaa että kuvia katsotaan jälkinä itsetajuisen, intentionaalisen ihmisen toiminnasta. Katsoja olettaa ja odottaa tarjottujen kuvien olen tuollaisia. Kuvaaja tietoisesti tarjoaa kuvia suurelle joukolle itselleen tuntemattomia ihmisiä, katsojille taas kuvat (oletan, ehkä virheellisesti) ovat tärkeämpiä kuin kuvaaja.

Vastaamatta jääviä kysymyksiä

Ajan myötä kuvasta tulee (ainakin minulle) historiallinen dokumentti. Katson kuvaa todisteena menneisyydestä, haen siitä detaljeja, pirstaleita menneestä ajasta, luetteloin niitä ja annan niille merkityksiä. Samalla minun on vaikea nähdä kuvaa enää puhtaasti kuvana. Tämä liittyy siihen, että olen kaikkiaankin historiasta kiinnostunut eikä niinollen tämä vaiva ehkä ole kovinkaan yleinen. Vastaamatta tässä kuitenkin jää, miten tästä rasitteesta päästä eroon. Toinen ongelma liittyy niin sanottuihin kantaaottaviin kuviin. Termi ei ole oikein hyvä, mutta yritän selventää. Ihmisellä on missio (heh) välittää muulle maailmalle tärkeä sanoma. Hän ottaa kuvia nimenomaisesti ja pelkästään välittääkseen ja levittääkseen tätä tärkeää sanomaa joka kaikkien pitäisi ymmärtää ja hyväksyä. Tällaisiakin kuvia minun on vaikea katsoa; olinpa sanomasta samaa mieltä tai eri mieltä niin mielipiteeni siitä joka tapauksessa vaikuttaa siihen, miten kuvaa katson.  Miten päästä tästä eroon? Kolmantena kysymyksenä (voisihan näitä listata enemmänkin) miten suhtautua siihen, että on kokonaisia genrejä jotka ovat minulle täysin mykkiä, joista en ymmärrä yhtään mitään?  Perinteinen luontokuvaus (ajatellaan vaikka Hannu Hautalan lintuja) ja muotikuvaus käyvät esimerkeistä (jaa, itse asiassa taidan kyllä tähän kysymykseen vastauksen tietääkin mutta sitä tähän tunge).

No kuvia vihdoin viimein

Jotta kukaan ei pahoittaisi mieltään ja jottei tekijänoikeuksia loukattaisi, laitan tähän vain omia kuviani. Hienotunteisuussyistä en laita perheenjäsenten, sukulaisten tai ystävien kuvia. No, ainakin huonoista kuvista löydän helposti esimerkkejä. Tässä ensiksi kliseiden kruunaamaton kuningas, ruusu!

Ei vaadi selitystä, kuvattu jo vuonna 1989. Enää en ihan tuota tekisi. Seuraavaksi toinen yleinen klisee, syksyn lehtiä laajakulmalla.

Ja laitetaan samaan syssyyn vielä auringonlasku merellä vuodelta 1984.

Sitten laajakulman itsetarkoituksellista käyttöä, efektikuvausta siis. Ei huono kuva laajakulmalla parane.

Seuraava haiskahtaa epäilyttävästi yritykseltä olla taiteellinen. Ja tämä on vielä aika tuore kuva (huokaus).

Ja vielä miljoonaan kertaan nähdyt vesikuohut. Hohhoijaa.

Otetaan vielä yksi esimerkki siitä, miten kuvankäsittely voi sekoittaa hataran pään.

Ja lopuksi kaksinkertainen rikos. Klisee ja lisäksi teknisesti onnettomasti toteutettu.

Löytyisikö vähemmän huonoja kuvia, ehkä peräti hyviä? Naurakaa aivan vapaasti, mutta tämä on mielestäni hyvä kuva, aihe ei ole kovin kummoinen, mutta kuvana se on mielestäni hyvä. En oikein tiedä miksi (haa, mutta minunhan pitäisi tietää…)

 

Tämä on mielestäni hyvä, seurue oli minulle aivan tuntematon ja ansio kuuluu kyllä enemmän heille kuin minulle.

Tämä lontoolaisnäkymä on paremmasta päästä kaupunkikuviani, pidän sommittelusta ja jonkinlaisesta rytmistä siinä.

Laitetaan vielä vanha makuuhuonekuva.

Nuoripari kävelemässä tulevaisuuteen (ai ai, nyt aletaan lähestyä kliseiden aluetta).

 

Vielä yksi Lontoon kävelykuva.

Teknisesti huono kuva voi toki olla sisällöltään kelvollinen, hyväkin.

Vielä yksi hyvin yksinkertainen (niin varmasti) kuva.

Ja jälkikirjoitukseksi pari joista en ole varma

Hähää, siis väittää muka ymmärtävänsä milloin kuva on hyvä ja milloin huono, eikä sitten loppujen lopuksi tiedäkään. Ei edes omista kuvistaan. Huiputtaja!

Mutta tiedän minä kuitenkin joistakin kuvista. Tiedän että Pentti Sammallahden kuvat ovat hyviä, ja Matti Saanion.