Kertomus kuvasta: Atlantti

Olin vuosia sitten muutaman kollegan kanssa kymmenkunta päivää työmatkalla Portugalissa. Valtaosan aikaa olimme Bragassa (https://en.wikipedia.org/wiki/Braga) mikä on oikein viehättävä ei liian suuri kaupunki. Kun matkaa oli jäljellä kaksi, kolme päivää järjestimme vapaan iltapäivän ja vuokrasimme auton. Kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt Iberian niemimaan Atlantin rannikolla, joten sinne siis. Ajomatka ei ollut pitkä, ja olimme ho aamupäivän puolella perillä Viana do Castelossa. Jätimme auton kahvilan pihaan, jo rantavallin edustalle kuului ääni jota en ollut koskaan kuullut: suuren valtameren maininkien ääni, maininkien jotka tulivat kaukaa avoimelta, syvältä mereltä.

Maininkien ääntä ei niinkään vaimentanut, vaan oikeastaan pikemminkin tehosti merisumu joka rantavallilta tähyiltäessä pysäytti katseen varsin lähelle rantaa. Ulappa josta mainingit tulivat jäi sumuun.

Sumun vähitellen väistyessä alas rannalle tuli näkyviin muitakin ihmisiä ja maininkien rytmin lomasta alkoi kuulua ääniä, lasten, koiran, aikuisten kysyvän tai kutsuvan intonaation ääniä.

Pari vuotta aiemmin olin etsiskellyt kottaraisenpöntön rinnalle helpommin mukana kulkevaa keskikoon kameraa. Valotusmittarin ei olisi välttämätön, mutta jonkinlainen etäisyysmittari olisi. Jonkinlaisen pähkäilyn jälkeen päädyin 1950-luvun alussa miehitetyssä Saksassa (kamerassa lukee Made in Germany U S – Zone) valmistettuun 6×6 folderiin nimeltä Franka Solida IIIe. Se on varsin tavanomainen tuon lajin edustaja, saksipalje, 80 mm:n lasi (mutta ei ihan mikä tahansa lasi, vaan Schneider-Kreuznach Radionar f2,9. No, oikeasti se on aivan tavanomainen etulinssitarkenteinen tripletti, mutta nimi kuulostaa hienolta) ja ennen kaikkea oikein hyvin toimiva mittaetsin. Portugalin matkaa ennen oli se ehtinyt käydä Lontoossa ja Dubrovnikissa. 

Ranta, sumu ja sen seasta ilmestyvät ihmiset tuntuivat vaativan mustavalkoista filmiä ja neliömuodon edes yrittämistä. Ilford Fp4+, f11, 1/250. Kävimme kahlaamassa mainingeissa, uimaan emme sentään uskaltautuneet. Ajoimme lounasajaksi Portugalin ja Espanjan rajajoelle, Portugalin puolella oli jokirannassa ravintola joka ulospäin näytti enemmänkin huoltamolta tai jonkinlaiselta varastomyymämältä. Sen kattoterassilla söin uskomattoman hyvän turska-aterian. Kala oli taivaallisen hyvää, en ollut koskaan syönyt mitään lähellekään niin upeaa kalaa. Sumu oli jo aikoja hälvennyt, kattoterassilta näkyi kauas koko ajan sinisemmälle merelle. 

Takaisin Bragaan ajaessamme onnistuimme joksikin aikaa eksymään, autovuokraamon ystävälliset ihmiset kuitenkin odottivat hieman yliaikaa. Ilta oli kuitenkin vielä lämmin ja valoisa kun kävelimme vuokraamolta hotellille. 

Franka Solida on edelleen minun keskikoon matkakamerani, Portugalin jälkeen se on käynyt jo monessa paikassa.

Kertomus kuvasta: kuumailmapallo

Koko Tallinnan matkan ajan sää oli ollut lämmin, pitkiinkävelyihin ehkä hieman liian lämmin. Toiseksi viimeisestä päivästä näytti myös tulevan lämmin, joten ajattelin viimeinkin kävellä vähän vähemän. Lennusadamassa oli jo käynyt, joten sitä täydentäisi hyvin merenkulkumuseo. Se oli hotellia lähellä, vanhan kaupungin yhdeltä kulmalta toiselle. Merenkulkumuseo on ympärysmuurin porttitornissa, Paksussa Margareetassa. Jos on Kalamajan tai Linnahallin suunnalta kävellyt vanhaan kaupunkiin, on kävellyt siitä ohi.

Olin suhteellisen varhain liikkeellä, joten museossa ei vielä ollut montaakaan ihmistä,  ja vaikka oli vasta aamupäivä, oli tornissa selvästi viileämpää kuin ulkona. En ollut museossa aiemmin käynyt, joten kiertelin kaikessa rauhassa, sikälikin tyytyväisenä etten ollut vielä sille päivälle mitään muuta tekemistä miettinyt. Sitä mukaa kun sisään tuli ihmisiä, jatkoin hiljakseen matkaa ylemmäksi. Tornin huipulla, ulkoilmassa oli tasanne ja siellä yllättäen kahvilantapainen sohvineen, pöytineen ja kukkalaatikkoineen kaikkineen. Ja juuri tornista tulleelle siellä oli lämmintä. Riisuin kauluspaidan pois, takilla ja t-paidalla tarkeni oikein hyvin. Kävelin tasanteen ympäri ja otin muutamia kuvia, näkymä etenkin keskikaupungille ja merelle oli hieno. Meren päältä näytti nousevan pilviä, mutta sisämaassa taivas oli jo kirkkaan sininen.Ostin kahvilasta oluen ja istahdin pöytään.  

Kun oluesta oli ehkä neljännes jäljellä, tuli tasanteelle lisää väkeä: kuusi äänekästä amerikkalaista. Join nopeasti oluen loppuun ja nousin ylös. Käännyin vielä katsomaan merelle päin ja näin tuon kuumailmapallon. Se tuli meren yllä hitaasti suurin piirtein lännestä itään yhdessä pilvien kanssa. Onneksi nuo amerikkalaiset tulivat, muutoin olisin istunut selkä merellä päin palloa näkemättä. 

Matkoilla minulla on yleensä keskikoon kamerana Franka Solida IIIe, kohta sodan jälkeen Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeellä Saksassa valmistettu 6×6 mittaetsinfolderi. Se on hieno kamera, mutta valitettavan vähän sillä tulee kuvattua, varmaan osin koska neliöformaatista minulla on vain vähän kokemusta. Kokemusta ei kuitenkaan tule kuin yhdellä tavalla. Ilmapallo ja massiiviset pilvet näytti kuitenkin heti neliökuvalta. 

 

Mamiya RB67, ”kestotesti”

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin hankkimastani Mamiya RB67-kokoonpanosta tänne ( https://wordpress.com/post/sekametelisoppaa.wordpress.com/142 ). Palaan nyt aiheeseen jonkinlaisen kestotestin muodossa. Tänä aikana olen kameralla kuvannut tuhansia ruutuja, siten laskettuna se on käytetyin filmikamerani. Ja oikeastaan tämän tekstin voisikin jo lopettaa, sillä tuo äskeinen pitää jo sisällään ne keskeiset asiat: a) kamera toimii edelleen, ja b) koska sillä kuvataan paljon, on se ilmeisesti mieluinen kapistus. 

 

No, jos kuitenkin pitemmän kaavan mukaan. 

 

Kamerassa ei kertaakaan ole ollut minkäänlaista toimintahäiriötä. Ei pienintäkään, koskaan. Se vain toimii ja sillä hyvä. Kai nämä ammattikäyttöön tehdyt täysmekaaniset kamerat ovat tällaisia. Se ei ole ollut minulle mikään sisäkamera, sillä on kuvattu metsissä ja kivikoissa ympäri vuoden, mitään vauriota en ole saanut siihen aikaiseksi. 

Filmiperien valotiivisteitä en ole joutunut vaihtamaan, en myöskään rungon valotiivisteitä. Nehän ovat periaatteessa kuluvaa tavaraa, mutta eivät ainakaan vielä näytä kuluneen. Jos vaihto tulee ajankohtaiseksi, niin netissähän myydään tiivistesarjoja ohjeineen varsin halvalla. Jos haluaa välttää ajatuksenkin fillmiperien valotiivisteiden kulumisesta, kannattaa ostaa filmiperiä mallia Pro-SD. Niissä on mekaaniset valoesteet, ei siis kuluvia tiivisteitä ollenkaan. Pro-SD-perissä on myös paikka valosuojalevylle, muita periä käytettäessä levy pitää asettaa rungossa oleviin hahloihin. SD-peräst toimivat aivan kuten Pro-S-perätkin, ovat tosin hieman rumempia:) Mutta kaikkiaan kannattaa siis ostaa niitä, ne ovat tosin iipeissä harvinaisempia.  RB67:ään saa myös polaroidperän (parikin erilaista), itseäni se ei ole kiinnostanut. Satasen verran polaroidperät iipeissä maksavat. Sopivien polaroidfilmien nykyisestä saatavuudesta en tiedä mitään.

 

Mutta takaisin Mamiyaan. Järjestelmäkameroiden kanssahan tulee helposti vaikeuksia tuon sanan ”järjestelmä” kanssa. Kun kerran lisäosia saa…   Aikanaan ostin kuiluetsimen kaveriksi mittaavan prisman. Se oli periaatteesssa hyvä ajatus, voi kuvata silmän korkeudelta eikä tarvita erillistä mittaria. No jaa…. Mittaava prisma on iso. Oikeasti iso. Ja painava. Se kyllä mittaa hyvin ja etsinkuva on varsin suuri ja kirkas ja tietysti oikein päin. Se siis tekee ihan sen mitä sen pitääkin ja vielä aivan hyvin. Mutta kombinaatio on niin suuri ja painava, etten minä ainakaan kovin pitkään sillä silmän korkeudella tähtäile. Voimamieskilpailujen piirikuntasarjalaiset ovat varmaan sitten jo eri tilanteessa. Suurin ongelma sen kanssa silmän korkeudella kuvatessa on kuitenkin hyvä otteen saaminen. Se taas ratkeaa, kun kameraan kiinnittää vasemmalle kädelle pystykahvan jossa on myös laukaisin. Silloin oikea käsi käyttää prisman valotusmittaria ja säätää aukon ja ajan ja tarkentaa. Vasen käsi pitää kameraa paikallaan. Kuvaushetkeksi oikea käsi siirtyy osin kameran alle kannattelemaan sitä ja vasen käsi pitää edelleen kahvasta ja laukaisee kameran. Kyllä se toimii, joka paremmin kuin mitä näin luettuna tuntuu. Siltikin tuo yhsitelmä silmän korkeudella pideltynä painaa. Normaali kuilu on käsivarakuvauksessa kätevämpi. Silloin kuvaus tapahtuu näin: 1) kameraan hankitaan hyvä, sopivan leveä hihna 2) hihna säädetään niin, että kun se on kireällä kaulassa (ei kuitenkaan liian kireällä) lepää kamera sopivalla korkeudella filmiperä siinä pallean kohdalla, silloin kuiluetsin toimii oikein hyvin 3) kameran paino ja tukeminen palleaan jo vakaa sen silloin aika hyvin, mutta tarvittaessa laukaisuhetkellä kameraa voi vielä hieman vetää alaspäin 4) tuolloin pääsee helposti sanotaan nyt vaikka neljäsosasekunnin tärähtämättömiin suljinaikoihin. Aika hienoa. Myöhemmin uteliaisuudesta ostin myös mittaavan ”savupiipun”. Se on kuiluetsin, mutta ei sellainen kokoonpainuva kuin tuo normaali kuiluetsin. Savupiippu on nimensä näköinen, kokoonpainumaton suurentava kuiluetsin jossa myös on valotusmittari (no, Mamiyan tapaan näitä savupiippujakin eri erilaisia). Sekin toki tekee kamerasta suuremman ja hieman painavamman, mutta sillä ei nyt suurta merkitystä ole, koska savupiippuahan joka tapauksessa käytetään jalustalla. Normaaliin kuiluun verrattuna etuna on (mittarin lisäksi jos sitä nyt etuna pitää) se, että umpinaisen rakenteen vuoksi ei ole vaaraa hajavalosta, mikä kuilun kanssa voi sopivassa (tai siis sopimattomassa) tilanteessa vaikeuttaa tarkentamista. Tosin en muista itse törmänneeni tilanteeseen jossa tarkentaminen normaalin kuilun kautta olisi oikeasti ollut hankalaa. Savupiippua olen joskus käyttänyt lähikuvauksessa, silloin sen mittaristakin (se on eräänlainen pistemittari) on hyötyä. Savupiippu kuitenkin tekee kombinaatiosta niin korkea, että aikamoisen kokoinen pitää olla sen kameralaukun jossa yhdistelmää voi kuljetella. Mutta saahan sen kuljetuksen ajaksi pois.

 

Etsimistä tuli mieleen pieni detalji, joka osoittaa miten kamera on ajatuksella suunniteltu. Etsimen keulassa oleva nimikyltti pitää sisällään myös etsimen lukituksen. Nimikyltissä on pieni vipu, kun sen painaa alas. voi kylttiä liu’uttaa vasemmalle, jolloin sen taakse kiinnitetty hahlo vapauttaa etsimen. Aluksi aprikoin onko tuo systeemi riittävän vankka, etsimet voivat sentään olla aika painavia ja kameraa kaikkiaan käsittelen ajoittain hiukka krouvisti. Mutta se toimii kameralle luonteenomaisella tavalla: eleettömästi, täsmällisesti ja täysin luotettavasti. Hyvin ajateltu, hyvin toteutettu.

 

Lasitavaraa on myös kertynyt, kaikkiaan polttovälit 50, 65, 90, 127, 140 Macro, 180 ja 250. käytetyin on normaali 90 mm ja seuraavaksi 140 Macro. Sitten normaalin molemmin puolin olevat 65 mm ja 127 mm. Kaikki lasit ovat hyviä. Onko sillä jokin yhteys siihen, että kamerassa on paljetarkennus joten objektiivien rakenne on voitu siltä osin pitää yksinkertaisempana, en tiedä mutta voisi kai hyvinkin olla? Objektiivit tietysti ovat ihan kunnollisen kokoisia ja kuten kamerakin mekaanisestikin luottamusta herättäviä. Ne eivät ole muovia nähneetkään, ja kaikissa laseissani säädöt toimivat edelleen tarkasti ja täsmällisesti, missään ei ole ylimääräistä liikettä tai vastusta tai mitään ritinöitä tai ratinoita. Laseihin taitaa minulla olla pari kumista vastavalosuojaa, mutta kätevämpi on polttovälin mukaan säädettävä kompendi, niitäkin löytyy iipeistä. Se tietysti vie tilaa jonkin verran. Lasit eivät kuitenkaan ole kovin herkkiä heijastuksille, lähinnä suorassa auringonpaisteessa laajakulmalla kuvatessa tuo kompendi on hyvä olla mukana. Suotimien käyttäjiä Mamiya on ajatellut sikäli, että kaikissa laseissa on sama suodinkierre, 77 mm. Toisaalta mitkään lasit eivät ole kovin nopeita, suurin aukko on tyypillisesti f4,5 ja normaalissakin f3,8. Itseäni tuo ei ole haitannut. Diffraktiosta ilmeisesti ei tarvitse välittää ellei himmennä vielä f16:n ohi ( Lambrecht & Woodhouse. Way Beyond Monochrome, s 107.). 

 

Laseissa on vielä pari mielenkiintoista piirrettä. Tuossa 140-millisessä makrossa on erikseen etäisyyden mukaan säädettävä kelluva elementti jonka on määrä parantaa reunapiirtoa. Kaikissa laseissa on mahdollisuus erilliseen peililaukaisuun. Siihen käytetään lankalaukaisinta jossa on kaksi päätä. Toinen pää nostaa pelin ylös ja toinen hieman myöhemmin avaa sulkimen (toisin sanoen objektiivisssa on säätö jolla sulkimen avaaminen erotetaan laukaisimen toiminnasta). Saman voi toki tehdä aivan normaalilla lankalaukaisimella, silloin se kytketään objektiiviin eikä runkoon. 

 

Kuvaan kameralla enimmäkseen ulkosalla ja ilman jalustaa. Aikoinaan jonkin tamperelaisen liikkeen loppuunmyynnistä ostin pilkkahintaan kameralaukun johon juuri sopivasti mahtuu peruskombinaatio: runko, kuilu, filmiperä ja 90-millinen. Sivutaskuihin menee vielä yksi tai kaksi filmiperää ja filmiä. Gossenin Lunalite sbc menee laukkuun kameran päälle. Gossen muuten ulkonäöltään ja eetokseltaan sopii hyvin RB67:n kaveriksi:) Vaihtoehtoisesti minulla on kamerareppu, johon mahtuu aika lailla tuo sama kombinaatio. Peruskombinaatiota jaksaa kuvatessa kyllä kaulalla roikuttaa pitkäänkin ja kun se on sopivalla korkeudella, on suuntaaminen ja kääntely kaikkiaan varsin helppoa. Oikean ja vasemman päinvastaisuuteen tottuu nopeasti. 

 

Peruskokoonpanon hinnat näyttävät nykyään iipeissä lähtevän kolmestasadasta eurosta: runko, tavallinen kuilu, 127 tai 90 lasiksi ja filmiperä. 

 

RB67:n usein mainitaan olevan suuri ja raskas. Onhan se, mutta koko ja paino ovat suhteellisia. Itse en ole mikään voimamies ja voin vallan hyvin käveleskellä pitkiäkin aikoja kamera kaulasta killumassa, ei se käytössä mitenkään haitallisen painava ole. Paitsi jos aikoo pitkäänkin käsivaralta tiirailla silmän korkeudelta. Silloin pitää kyllä olla minua vahvempi. Suuri se toki on, paljetarkennuksen, peilin ja kääntyvän perän vuoksi. Jos minulla olisi Pentaxin 67 voisin vertailla. Jos haluaa pienen ja kevyen keskikoon kameran, ei kannata edes harkita RB67:ää. 

 

Mutta jos haluaa todella luotettavan ja hyvin tehdyn, mekaanisen (ei huolia paristoista tai akuista, ei myöskään ajan mittaan epäkuntoon meneviä sähköisiä komponentteja jotka eivät ole enää korvattavissa)  keskikoon todellisen järjestelmäkameran, silloin tilanne on toinen. 

Kameralla otettuja kuvia on tuolla: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157627512028029

Pari kuvaa vielä. Ensimmäisessä on mittaava prisma ja käsikahva. Mittakaavaa antaa Fujifilm X-E2.

Seuraavaksi savupiippu, nyt kaverina on Contax T.