Kertomus kuvasta: Hyde Park

Kävin kesällä 2022 muutaman päivän kävelemässä Lontoossa. Digikamerana oli Nikonin D600 viisikymmentämillisen kera. Keskikoon kamerana oli vanha tuttu Franka Solida III E, hyvinkin yksinkertainen mittaetsin / paljekamera jossa optiikkana on 80-millinen tripletti. Kokoonpainettuna kamera on varsin kompakti, minkä vuoksi se usein on mukana matkakamerana. Kinokoon mustavalkorunkona oli Voigtländerin Bessa R2, siihen mukana oli sekä Nikonin viisikymmpinen, että Voigtländerin kolmeviitonen Ultron. Viisikymppistä en käyttänyt kertaakaan, Ultron oli koko ajan rungossa kiinni. Värifilmiä varten minulla oli vain yksi kamera, sekä diaa että värinegaa varten mukana oli Kodak Retina II c, tämä olikin sen ensimmäinen ulkomaanmatka. Tuo Retina on näitä 1950-luvun pieniä mittaetsinkameroita, siitä porukasta kyllä erikoisemmasta ja paremmasta päästä. Harvoin olen mihinkään kameraan niin välittömästi tykästynyt kuin tuohon. Kameranahan se on hyvin pelkistetty ja samalla omalaatuinen. Optiikka on Rodenstockin viisikymmpinen f2,8, kamerassa ei ole valotusmittaria eikä mitään muutakaan sähköllä toimivaa. Kokoontaitettuna kamera menee kohtuullisen kokoiseen takin taskuun, pienen koon ja hyvän optiikan lisäksi eräs kameran viehättävimpiä puolia on materiaalien, työn ja konstruktion korkea laatu. Funktionaalista suunnittelua ja hienomekaniikkaa parhaimmillaan. Värinegana kinokoossa mukanani oli Kodakin Proimage satasta. En tuota Proimagea ollut aiemmin juurikaan käyttänyt, sen värien toisto etenkin vihreän osalta on kyllä aika brutaali. Halpaahan se on ja kuuleman mukaan sopii muotokuviin hyvin.

Lontoohan on puistojen kaupunki. Pieniä korttelipuistoja on loputtomasti, mutta paljon on suurempiakin, tuolla matkalla kävin ensi kertaa kahdessa suuremmassa puistossa, joen eteläpuolella Battersea Parkissa ja pohjoispuolella Holland Parkissa. Hyde Parkia käyn katsomassa melkein joka kerta, ja oheinen kuva on sieltä. En osaa sanoa mitä polkua lähdin Marble Archilta puiston keskustaan kävelemään, kuvassa on vain yksi polkujen risteys, ja niitähän siellä riittää. Harvoin kokemukseni mukaan Lontoossa kesälläkään varsinaisesti kuuma on, tuokin oli lämpimähkö, pilveilevä päivä. Juuri tuolloin oli kyllä aurinkoista, mutta ei valo hirveän intensiivistä ollut. 

Tuossa polkujen risteyksessä oli eri tavoin valaistua vihreää, se oli ensimmäinen syy kuvan ottoon. Toinen syy olivat lyhtypylväät jotka artefakteina, ihmisen tekeminä rakenteina muodostivat vastapainon kaikelle lehvistölle ja ruoholle myös värinsä ja muotonsa puolesta. Samalla ne muotokielensä kautta olivat kuitenkin myös orgaanisia ja ajattomia mikä aika voimakkaasti abstrahoi koko kuva-alaa. Kolmanneksi pidin tuon jalankulkuväylän tai polun pinnasta, sen valoista ja varjoista ja siitä, miten se yhdessä rauta-aidan kanssa kertoi risteyksestä ja kulkuväylän jatkumisesta. Se toi vasemmalla hivenen liikettä. Kuvaa ottaessani en tietenkään tätä näin eksplisiittisesti ajatellut, mutta suurin piirtein noin näkymä rakentui. 

Alla on suora skannaus. Värinegatiivifilmiltä olisin kyllä odottanut suurempaa toistoaluetta. Toki olisin voinut tuosta aukon verran alivalottaa, mutta siltikin. 

Käytin tässä kuvassa On1 Photo Raw’ta, mikä on aivan kelvollinen ohjelma. Siinä, kuten nykyään kovin monissa ohjelmissa, on nippu valmiita presettejä (no, niitä tulee lisää koko ajan), valtaosa niistä on minulle hyödyttömiä, mutta on siellä joukossa kelvollisiakin. Ja ajoittain niillä toki on hauska leikkiä. Ensiksi halusin dramatisoida tuota kaikkea lehvistöä lisää, siihen löytyi preset sarjasta Retro osa R19. Jälki on sitten tuollaista. Dramatiikkaa kyllä tuli, mutta sitä tässä haettiinkin.

Nyt tuo lyhtyjen välissä ylhäällä oleva vihreä alkoi näyttää jotenkin hölmöltä ja päälleliimatulta, sille piti saada vähän luonnetta. On1:ssä on myös monenlaisia filtterisarjoja, muiden muassa erilaisia hohtoja. Lisäsin tuonne filtterin radiance glow, jolloin tulos oli tämä,

Menikö nyt ihan pilalle? Minusta parani. Seuraavaksi etuala. Nuo vaaleanruskeat tai okran tai melkein hiekan väriset kuivat heinät oikealla edessä eivät nyt toimi. Ne eivät rakenna tuota etualaa kunnolla, ovat enemmänkin vain häiriönä eivätkä edes kunnollisena häiriönä. Ohjelmassa on vielä filtteriryhmä dynamic contrast, siihen ryhmään olin aiemmin sommitellut uuden filtterin. Koska tuota uutta filtteria aikanaan ensimmäistä kertaa käytin Tallinnassa otettuun kuvaan, annoin filtterille yllättäen nimen Tallinna. No, Tallinna filtteri sopi hyvin tuohon etualaan, sitten tuli tällainen.

No niin, nyt tuossa edessäkin tapahtuu jotakin. Seuraavaksi lamput. Ne ovat tuollaisena liian nössöt eivätkä nouse esille kuten ajatukseni alunperin oli. Syyllinen on tuo inhottava vaaleansininen lampun sisällä. Siispä poistamme sen.

Paljon parempi näin, nyt lamput korostuvat kuten haluan. Sitten on enää tuo tie tai mikä nyt lienee. Sen väri on liian huomiotaherättävä ja toisaalta siinä voisi olla lisää kontrastia. Helppo homma, laitetaan siihen paikallinen säätö jolla vähennetään saturaatiota ja lisätään hallitusti kontrastia. Tulee tällainen.

Tuollainen on sitten lopputulos. Samat asiat olisi voinut tehdä suurin piirtein millä tahansa kuvankäsittelyohjelmalla, tämän ei ole tarkoitus olla tuon On1:n mainosteksti vaikka sitä nyt paljon käytänkin. Sikäli olen tyytyväinen, että suhteellisen maltillisilla muutoksilla sain kuvasta sellaisen kuin millaista kuvanottohetkellä ajattelin.

Kertomus kuvasta: Atlantti

Olin vuosia sitten muutaman kollegan kanssa kymmenkunta päivää työmatkalla Portugalissa. Valtaosan aikaa olimme Bragassa (https://en.wikipedia.org/wiki/Braga) mikä on oikein viehättävä ei liian suuri kaupunki. Kun matkaa oli jäljellä kaksi, kolme päivää järjestimme vapaan iltapäivän ja vuokrasimme auton. Kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt Iberian niemimaan Atlantin rannikolla, joten sinne siis. Ajomatka ei ollut pitkä, ja olimme ho aamupäivän puolella perillä Viana do Castelossa. Jätimme auton kahvilan pihaan, jo rantavallin edustalle kuului ääni jota en ollut koskaan kuullut: suuren valtameren maininkien ääni, maininkien jotka tulivat kaukaa avoimelta, syvältä mereltä.

Maininkien ääntä ei niinkään vaimentanut, vaan oikeastaan pikemminkin tehosti merisumu joka rantavallilta tähyiltäessä pysäytti katseen varsin lähelle rantaa. Ulappa josta mainingit tulivat jäi sumuun.

Sumun vähitellen väistyessä alas rannalle tuli näkyviin muitakin ihmisiä ja maininkien rytmin lomasta alkoi kuulua ääniä, lasten, koiran, aikuisten kysyvän tai kutsuvan intonaation ääniä.

Pari vuotta aiemmin olin etsiskellyt kottaraisenpöntön rinnalle helpommin mukana kulkevaa keskikoon kameraa. Valotusmittarin ei olisi välttämätön, mutta jonkinlainen etäisyysmittari olisi. Jonkinlaisen pähkäilyn jälkeen päädyin 1950-luvun alussa miehitetyssä Saksassa (kamerassa lukee Made in Germany U S – Zone) valmistettuun 6×6 folderiin nimeltä Franka Solida IIIe. Se on varsin tavanomainen tuon lajin edustaja, saksipalje, 80 mm:n lasi (mutta ei ihan mikä tahansa lasi, vaan Schneider-Kreuznach Radionar f2,9. No, oikeasti se on aivan tavanomainen etulinssitarkenteinen tripletti, mutta nimi kuulostaa hienolta) ja ennen kaikkea oikein hyvin toimiva mittaetsin. Portugalin matkaa ennen oli se ehtinyt käydä Lontoossa ja Dubrovnikissa. 

Ranta, sumu ja sen seasta ilmestyvät ihmiset tuntuivat vaativan mustavalkoista filmiä ja neliömuodon edes yrittämistä. Ilford Fp4+, f11, 1/250. Kävimme kahlaamassa mainingeissa, uimaan emme sentään uskaltautuneet. Ajoimme lounasajaksi Portugalin ja Espanjan rajajoelle, Portugalin puolella oli jokirannassa ravintola joka ulospäin näytti enemmänkin huoltamolta tai jonkinlaiselta varastomyymämältä. Sen kattoterassilla söin uskomattoman hyvän turska-aterian. Kala oli taivaallisen hyvää, en ollut koskaan syönyt mitään lähellekään niin upeaa kalaa. Sumu oli jo aikoja hälvennyt, kattoterassilta näkyi kauas koko ajan sinisemmälle merelle. 

Takaisin Bragaan ajaessamme onnistuimme joksikin aikaa eksymään, autovuokraamon ystävälliset ihmiset kuitenkin odottivat hieman yliaikaa. Ilta oli kuitenkin vielä lämmin ja valoisa kun kävelimme vuokraamolta hotellille. 

Franka Solida on edelleen minun keskikoon matkakamerani, Portugalin jälkeen se on käynyt jo monessa paikassa.

Kertomus kuvasta: kuumailmapallo

Koko Tallinnan matkan ajan sää oli ollut lämmin, pitkiinkävelyihin ehkä hieman liian lämmin. Toiseksi viimeisestä päivästä näytti myös tulevan lämmin, joten ajattelin viimeinkin kävellä vähän vähemän. Lennusadamassa oli jo käynyt, joten sitä täydentäisi hyvin merenkulkumuseo. Se oli hotellia lähellä, vanhan kaupungin yhdeltä kulmalta toiselle. Merenkulkumuseo on ympärysmuurin porttitornissa, Paksussa Margareetassa. Jos on Kalamajan tai Linnahallin suunnalta kävellyt vanhaan kaupunkiin, on kävellyt siitä ohi.

Olin suhteellisen varhain liikkeellä, joten museossa ei vielä ollut montaakaan ihmistä,  ja vaikka oli vasta aamupäivä, oli tornissa selvästi viileämpää kuin ulkona. En ollut museossa aiemmin käynyt, joten kiertelin kaikessa rauhassa, sikälikin tyytyväisenä etten ollut vielä sille päivälle mitään muuta tekemistä miettinyt. Sitä mukaa kun sisään tuli ihmisiä, jatkoin hiljakseen matkaa ylemmäksi. Tornin huipulla, ulkoilmassa oli tasanne ja siellä yllättäen kahvilantapainen sohvineen, pöytineen ja kukkalaatikkoineen kaikkineen. Ja juuri tornista tulleelle siellä oli lämmintä. Riisuin kauluspaidan pois, takilla ja t-paidalla tarkeni oikein hyvin. Kävelin tasanteen ympäri ja otin muutamia kuvia, näkymä etenkin keskikaupungille ja merelle oli hieno. Meren päältä näytti nousevan pilviä, mutta sisämaassa taivas oli jo kirkkaan sininen.Ostin kahvilasta oluen ja istahdin pöytään.  

Kun oluesta oli ehkä neljännes jäljellä, tuli tasanteelle lisää väkeä: kuusi äänekästä amerikkalaista. Join nopeasti oluen loppuun ja nousin ylös. Käännyin vielä katsomaan merelle päin ja näin tuon kuumailmapallon. Se tuli meren yllä hitaasti suurin piirtein lännestä itään yhdessä pilvien kanssa. Onneksi nuo amerikkalaiset tulivat, muutoin olisin istunut selkä merellä päin palloa näkemättä. 

Matkoilla minulla on yleensä keskikoon kamerana Franka Solida IIIe, kohta sodan jälkeen Yhdysvaltojen miehitysvyöhykkeellä Saksassa valmistettu 6×6 mittaetsinfolderi. Se on hieno kamera, mutta valitettavan vähän sillä tulee kuvattua, varmaan osin koska neliöformaatista minulla on vain vähän kokemusta. Kokemusta ei kuitenkaan tule kuin yhdellä tavalla. Ilmapallo ja massiiviset pilvet näytti kuitenkin heti neliökuvalta. 

 

Kertomus kuvasta: idän ihme parkkipaikalla

Vasta neljännellä Tallinnan reissulla osuin Telliskiveen kirpputoriaikaan. Tai no, missä määrin lienee ollut mikään virallinen kirpputori, alueen kaduilla ja kujilla oli kuitenkin paljon myyjiä ja laatikoittain monenlaista tavaraa. Kirjoja ja postikortteja, koriste-esineitä ja jakoavaimia, kiikareita (alkaa polttaa) ja sitten kameroitakin. Instat- ja kiekkokameroitakin, 1980-luvun muovipokkareita mutta sitten laatikollinen idän ihmeitä, seassa valotusmittareita, salamalamppuja ja irrallaan kolisevia suotimia. Myyjää ei näyttänyt haittaavan vaikka porkkasin laatikkoa hartaasti ja käpälöin suurin piirtein jokaista runkoa.  Tietenkäån en sieltä mitään varsinaisesti tarvinut, mutta olisihan se hauska ostaa matkamuistoksi jotakin, siis mielellään toimivaa jotakin.

Laatikosta valikoitui sitten Fed-3, se vaikutti vähiten kolhiintuneelta ja sen laukkukin oli joukon siistein. Majapaikassa laitoin nopeasti sisään värinegaa ja poistuin kaduille. Toimiikohan tämä ihan oikeasti? Jännittävää, ensimmäinen tällainen, minkähän ikäinen tämä lienee. Pitää muistaa virittää ennen suljinajan vaihtamista, sehän näissä oli se outous. No, mitäs sitä… ihan sama, vaikka tuota parkkipaikkaa.

Fed-3, Industar 52 mm, Agfa Vista 200, f8, 1/60.

 

Kertomus kuvasta: rantaravintola

Hotellini oli suhteellisen kaukana pohjoisessa, lähellä King´s Crossin asemaa Swinton Streetillä. Minulla oli pari asiaa ostettavana jonkin matkan päässä etelässä, joten laittauduin suhteellisen aikaisin liikkeelle toivoen ehtivänä maanalaiseen ennen aamuruuhkaa. Toiveeni ei toteutunut, mutta olin kuitenkin sen verran aikaisessa, että olin varmaankin kaupan ensimmäisiä asiakkaita. Se oli oman alansa tunnettu ja tunnustettu kauppa joten se oli puoliksi maan alla eikä siellä ollut mitään mainosjulisteita, ei koristeita tai houkuttimia minkäänlaisia eikä tietenkään taustamusiikkia.

Tehtyäni ostokseni lähdin vaeltamaan joelle päin.  Alue oli minulle uusi, joten kävelin hiljakseen ja mutkitellen. Vähitellen rannan lähestyessä seutu muuttui tutummaksi; tuttu kadunnimi, tuttu pieni puisto ja tästä rataviertä olen kävellyt aiemminkin.

Rannassa alkoi jo olla nälkä ja tuntui siltä, että jalatkin voisivat vähän levähtää, repussakin oli jonkin verran tavaraa. Satuin pienen italialaista ruokaa tarjoavan ravintolan kohdalle, mutta heidän keittiönsä aukeaisi vasta puolen tunnin kuluttua. Sanoin ettei se haittaisi mitään, istahtaisin terassiille ja joisin oluen ruokaa odotellessani. Olin juuri oikaissut jalkani ja aloittanut olueni, kun taivas ensimmäistä kertaa sinä päivänä meni pilveen, ja alkoi sataa. Terassi oli katettu, mutta sen ja joen välisellä väylällä ihmiset nopeuttivat askeliaan, sade ei ollut voimakasta mutta vaikutti alun alkaen sitkeältä. Tuskin se pasta carbonaraa kauempaa kuitenkaan kestäisi.

Voigtländer Bessa R2, Voigtländer Color-Skopar 35 mm, Ilford Fp4+. f8, 1/8, Xtol 1+3.

Mamiya RB67, ”kestotesti”

Kymmenisen vuotta sitten kirjoitin hankkimastani Mamiya RB67-kokoonpanosta tänne ( https://wordpress.com/post/sekametelisoppaa.wordpress.com/142 ). Palaan nyt aiheeseen jonkinlaisen kestotestin muodossa. Tänä aikana olen kameralla kuvannut tuhansia ruutuja, siten laskettuna se on käytetyin filmikamerani. Ja oikeastaan tämän tekstin voisikin jo lopettaa, sillä tuo äskeinen pitää jo sisällään ne keskeiset asiat: a) kamera toimii edelleen, ja b) koska sillä kuvataan paljon, on se ilmeisesti mieluinen kapistus. 

 

No, jos kuitenkin pitemmän kaavan mukaan. 

 

Kamerassa ei kertaakaan ole ollut minkäänlaista toimintahäiriötä. Ei pienintäkään, koskaan. Se vain toimii ja sillä hyvä. Kai nämä ammattikäyttöön tehdyt täysmekaaniset kamerat ovat tällaisia. Se ei ole ollut minulle mikään sisäkamera, sillä on kuvattu metsissä ja kivikoissa ympäri vuoden, mitään vauriota en ole saanut siihen aikaiseksi. 

Filmiperien valotiivisteitä en ole joutunut vaihtamaan, en myöskään rungon valotiivisteitä. Nehän ovat periaatteessa kuluvaa tavaraa, mutta eivät ainakaan vielä näytä kuluneen. Jos vaihto tulee ajankohtaiseksi, niin netissähän myydään tiivistesarjoja ohjeineen varsin halvalla. Jos haluaa välttää ajatuksenkin fillmiperien valotiivisteiden kulumisesta, kannattaa ostaa filmiperiä mallia Pro-SD. Niissä on mekaaniset valoesteet, ei siis kuluvia tiivisteitä ollenkaan. Pro-SD-perissä on myös paikka valosuojalevylle, muita periä käytettäessä levy pitää asettaa rungossa oleviin hahloihin. SD-peräst toimivat aivan kuten Pro-S-perätkin, ovat tosin hieman rumempia:) Mutta kaikkiaan kannattaa siis ostaa niitä, ne ovat tosin iipeissä harvinaisempia.  RB67:ään saa myös polaroidperän (parikin erilaista), itseäni se ei ole kiinnostanut. Satasen verran polaroidperät iipeissä maksavat. Sopivien polaroidfilmien nykyisestä saatavuudesta en tiedä mitään.

 

Mutta takaisin Mamiyaan. Järjestelmäkameroiden kanssahan tulee helposti vaikeuksia tuon sanan ”järjestelmä” kanssa. Kun kerran lisäosia saa…   Aikanaan ostin kuiluetsimen kaveriksi mittaavan prisman. Se oli periaatteesssa hyvä ajatus, voi kuvata silmän korkeudelta eikä tarvita erillistä mittaria. No jaa…. Mittaava prisma on iso. Oikeasti iso. Ja painava. Se kyllä mittaa hyvin ja etsinkuva on varsin suuri ja kirkas ja tietysti oikein päin. Se siis tekee ihan sen mitä sen pitääkin ja vielä aivan hyvin. Mutta kombinaatio on niin suuri ja painava, etten minä ainakaan kovin pitkään sillä silmän korkeudella tähtäile. Voimamieskilpailujen piirikuntasarjalaiset ovat varmaan sitten jo eri tilanteessa. Suurin ongelma sen kanssa silmän korkeudella kuvatessa on kuitenkin hyvä otteen saaminen. Se taas ratkeaa, kun kameraan kiinnittää vasemmalle kädelle pystykahvan jossa on myös laukaisin. Silloin oikea käsi käyttää prisman valotusmittaria ja säätää aukon ja ajan ja tarkentaa. Vasen käsi pitää kameraa paikallaan. Kuvaushetkeksi oikea käsi siirtyy osin kameran alle kannattelemaan sitä ja vasen käsi pitää edelleen kahvasta ja laukaisee kameran. Kyllä se toimii, joka paremmin kuin mitä näin luettuna tuntuu. Siltikin tuo yhsitelmä silmän korkeudella pideltynä painaa. Normaali kuilu on käsivarakuvauksessa kätevämpi. Silloin kuvaus tapahtuu näin: 1) kameraan hankitaan hyvä, sopivan leveä hihna 2) hihna säädetään niin, että kun se on kireällä kaulassa (ei kuitenkaan liian kireällä) lepää kamera sopivalla korkeudella filmiperä siinä pallean kohdalla, silloin kuiluetsin toimii oikein hyvin 3) kameran paino ja tukeminen palleaan jo vakaa sen silloin aika hyvin, mutta tarvittaessa laukaisuhetkellä kameraa voi vielä hieman vetää alaspäin 4) tuolloin pääsee helposti sanotaan nyt vaikka neljäsosasekunnin tärähtämättömiin suljinaikoihin. Aika hienoa. Myöhemmin uteliaisuudesta ostin myös mittaavan ”savupiipun”. Se on kuiluetsin, mutta ei sellainen kokoonpainuva kuin tuo normaali kuiluetsin. Savupiippu on nimensä näköinen, kokoonpainumaton suurentava kuiluetsin jossa myös on valotusmittari (no, Mamiyan tapaan näitä savupiippujakin eri erilaisia). Sekin toki tekee kamerasta suuremman ja hieman painavamman, mutta sillä ei nyt suurta merkitystä ole, koska savupiippuahan joka tapauksessa käytetään jalustalla. Normaaliin kuiluun verrattuna etuna on (mittarin lisäksi jos sitä nyt etuna pitää) se, että umpinaisen rakenteen vuoksi ei ole vaaraa hajavalosta, mikä kuilun kanssa voi sopivassa (tai siis sopimattomassa) tilanteessa vaikeuttaa tarkentamista. Tosin en muista itse törmänneeni tilanteeseen jossa tarkentaminen normaalin kuilun kautta olisi oikeasti ollut hankalaa. Savupiippua olen joskus käyttänyt lähikuvauksessa, silloin sen mittaristakin (se on eräänlainen pistemittari) on hyötyä. Savupiippu kuitenkin tekee kombinaatiosta niin korkea, että aikamoisen kokoinen pitää olla sen kameralaukun jossa yhdistelmää voi kuljetella. Mutta saahan sen kuljetuksen ajaksi pois.

 

Etsimistä tuli mieleen pieni detalji, joka osoittaa miten kamera on ajatuksella suunniteltu. Etsimen keulassa oleva nimikyltti pitää sisällään myös etsimen lukituksen. Nimikyltissä on pieni vipu, kun sen painaa alas. voi kylttiä liu’uttaa vasemmalle, jolloin sen taakse kiinnitetty hahlo vapauttaa etsimen. Aluksi aprikoin onko tuo systeemi riittävän vankka, etsimet voivat sentään olla aika painavia ja kameraa kaikkiaan käsittelen ajoittain hiukka krouvisti. Mutta se toimii kameralle luonteenomaisella tavalla: eleettömästi, täsmällisesti ja täysin luotettavasti. Hyvin ajateltu, hyvin toteutettu.

 

Lasitavaraa on myös kertynyt, kaikkiaan polttovälit 50, 65, 90, 127, 140 Macro, 180 ja 250. käytetyin on normaali 90 mm ja seuraavaksi 140 Macro. Sitten normaalin molemmin puolin olevat 65 mm ja 127 mm. Kaikki lasit ovat hyviä. Onko sillä jokin yhteys siihen, että kamerassa on paljetarkennus joten objektiivien rakenne on voitu siltä osin pitää yksinkertaisempana, en tiedä mutta voisi kai hyvinkin olla? Objektiivit tietysti ovat ihan kunnollisen kokoisia ja kuten kamerakin mekaanisestikin luottamusta herättäviä. Ne eivät ole muovia nähneetkään, ja kaikissa laseissani säädöt toimivat edelleen tarkasti ja täsmällisesti, missään ei ole ylimääräistä liikettä tai vastusta tai mitään ritinöitä tai ratinoita. Laseihin taitaa minulla olla pari kumista vastavalosuojaa, mutta kätevämpi on polttovälin mukaan säädettävä kompendi, niitäkin löytyy iipeistä. Se tietysti vie tilaa jonkin verran. Lasit eivät kuitenkaan ole kovin herkkiä heijastuksille, lähinnä suorassa auringonpaisteessa laajakulmalla kuvatessa tuo kompendi on hyvä olla mukana. Suotimien käyttäjiä Mamiya on ajatellut sikäli, että kaikissa laseissa on sama suodinkierre, 77 mm. Toisaalta mitkään lasit eivät ole kovin nopeita, suurin aukko on tyypillisesti f4,5 ja normaalissakin f3,8. Itseäni tuo ei ole haitannut. Diffraktiosta ilmeisesti ei tarvitse välittää ellei himmennä vielä f16:n ohi ( Lambrecht & Woodhouse. Way Beyond Monochrome, s 107.). 

 

Laseissa on vielä pari mielenkiintoista piirrettä. Tuossa 140-millisessä makrossa on erikseen etäisyyden mukaan säädettävä kelluva elementti jonka on määrä parantaa reunapiirtoa. Kaikissa laseissa on mahdollisuus erilliseen peililaukaisuun. Siihen käytetään lankalaukaisinta jossa on kaksi päätä. Toinen pää nostaa pelin ylös ja toinen hieman myöhemmin avaa sulkimen (toisin sanoen objektiivisssa on säätö jolla sulkimen avaaminen erotetaan laukaisimen toiminnasta). Saman voi toki tehdä aivan normaalilla lankalaukaisimella, silloin se kytketään objektiiviin eikä runkoon. 

 

Kuvaan kameralla enimmäkseen ulkosalla ja ilman jalustaa. Aikoinaan jonkin tamperelaisen liikkeen loppuunmyynnistä ostin pilkkahintaan kameralaukun johon juuri sopivasti mahtuu peruskombinaatio: runko, kuilu, filmiperä ja 90-millinen. Sivutaskuihin menee vielä yksi tai kaksi filmiperää ja filmiä. Gossenin Lunalite sbc menee laukkuun kameran päälle. Gossen muuten ulkonäöltään ja eetokseltaan sopii hyvin RB67:n kaveriksi:) Vaihtoehtoisesti minulla on kamerareppu, johon mahtuu aika lailla tuo sama kombinaatio. Peruskombinaatiota jaksaa kuvatessa kyllä kaulalla roikuttaa pitkäänkin ja kun se on sopivalla korkeudella, on suuntaaminen ja kääntely kaikkiaan varsin helppoa. Oikean ja vasemman päinvastaisuuteen tottuu nopeasti. 

 

Peruskokoonpanon hinnat näyttävät nykyään iipeissä lähtevän kolmestasadasta eurosta: runko, tavallinen kuilu, 127 tai 90 lasiksi ja filmiperä. 

 

RB67:n usein mainitaan olevan suuri ja raskas. Onhan se, mutta koko ja paino ovat suhteellisia. Itse en ole mikään voimamies ja voin vallan hyvin käveleskellä pitkiäkin aikoja kamera kaulasta killumassa, ei se käytössä mitenkään haitallisen painava ole. Paitsi jos aikoo pitkäänkin käsivaralta tiirailla silmän korkeudelta. Silloin pitää kyllä olla minua vahvempi. Suuri se toki on, paljetarkennuksen, peilin ja kääntyvän perän vuoksi. Jos minulla olisi Pentaxin 67 voisin vertailla. Jos haluaa pienen ja kevyen keskikoon kameran, ei kannata edes harkita RB67:ää. 

 

Mutta jos haluaa todella luotettavan ja hyvin tehdyn, mekaanisen (ei huolia paristoista tai akuista, ei myöskään ajan mittaan epäkuntoon meneviä sähköisiä komponentteja jotka eivät ole enää korvattavissa)  keskikoon todellisen järjestelmäkameran, silloin tilanne on toinen. 

Kameralla otettuja kuvia on tuolla: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157627512028029

Pari kuvaa vielä. Ensimmäisessä on mittaava prisma ja käsikahva. Mittakaavaa antaa Fujifilm X-E2.

Seuraavaksi savupiippu, nyt kaverina on Contax T.

Voigtländer Bessa R2

Mallisarjan historiasta

 

1999 markkinoille tuli ensimmäinen Cosinan valmistama Voigtländerin nimellä myymä Leica-kierteinen kamera Bessa L. Tämä ensimmäinen oli varsin outo lintu. Kamerarungossa oli siis Leican kierrekiinnitys, filminsiirtomekanismi, suljin kiekkoineen mutta ei etsintä minkäänlaista. Salamakenkään oli mahdollista kiinnittää erillinen etsin,  kameran mukana tuli laajakulmaetsin polttoväleille 12 – 25, pitemmille polttoväleille piti hankkia eri etsin. Irralliset etsimet eivät tietenkään olleet missään tekemisissä optiikkojen kanssa ja niin muodoin kuvausetäisyys piti vain asettaa optiikan merkintöjen mukaan niin sanottuna vyöhyketarkennuksena. Tarkkaan ottaen kameraa ei tietenkään edes tarkennettu. kuvaaja arveli etäisyyden keinolla kuin keinolla ja siirsi sitten arvelunsa optiikkaan.Oliko etäisyys kohdallaan vaiko ei, sen näki sitten kuvasta. Mikään mittaetsinkamera tuo siis ei ollut. Kamerassa oli mekaaninen suljin ajoille b, 1 – 1/2000 ja optiikan läpi mittaava valotusmittari (2xS76, EV 1-19, mittarin näyttö on suoraan rungon takakannssa koska, niin, koska kiinteää etsintä ei ole). L oli ilmeiseti tarkoitettu käytettäväksi nimenomaan äärilaajakulmilla ja jos siitä ottaa pois tuon irtoetsimen, niin loppu kyllä näyttää kovin orvolta ja erikoiselta.

Seuraava malli vuotta myöhemmin oli Bessa R joka on pitkälti sama kamera, mutta nyt mukana on mittaetsin jonka päällä on kolmiasentoinen kytkin merkinnöin: 75 – 35/90 – 50. Tästä valitaan etsinkuvan reunaviivat käytössä olevan optiikan mukaan. Keskimmäisessä asennossa on siis näkyvissä merkinnät sekä 35 että 90 mm:n laseille (lyhyimmän ja pisimmän polttovälin merkinnät ovat niin kaukana toisistaan etsinkuvassa, että ne eivät mene sekaisin eivätkä häiritse toisiaan). Etsimen suurennos on 0,68 ja mittaetsimen kanta 37 mm, paristoina on nyt 2xLR44. Suljinajat ovat entiset, mutta mittarin tiedot näytetään nyt kolmella ledillä suoraan etsimessä. Optiikkakiinnitys on edelleen kierteellä.

Jos Bessa L tuntui eriskummalliselta, niin entäs taas vuotta myöhemmin lanseerattu Bessa T. Optiikankiinnitys on muuttunut, nyt se on Leican bajonetti (M-bajonetti). Mittaetsin on rakennettu kameran runkoon, mutta ”sommitteluetsimet”, niin etsin jonka kautta kuva rajataan ja sommitellaan, se pitää taas kiinnittää erillisenä salamakenkään. Toisin sanoen irtoetsimellä ensin karkeasti rajataan kuva ja haetaan tarkennuskohta. Sitten katse lasketaan runkoon rakennetulle mittaetsimelle ja sillä tarkennetaan ja sitten lopullisesti sommitellaan taas tuolla irtoetsimellä. Voi kuulostaa vaivalloiselta, mutta kyllä sillä on oma logiikkansa. Ensiksikin etsimistä saadaan paremmin toimivia kun ne valmistetaan erikseen joka polttovälille, toiseksi näin ilmeisesti mittaetsimestä saadaan suuri ja pitkäkantainen (53,7 mm). Kuvaaminen toki hidastuu, mutta ilmeisesti siihen tottuu. Itselläni ei ole tästä mallista kokemusta. Valotusmittarin näyttö on siirretty kameran takakanteen kuten L-mallissa. Mittarin  toiminta-alue ja suljin ovat samat kuin aiemmin.

2002 tuli markkinoille tämän tekstin otsikon kamera Bessa R2. Nyt mittaetsin joka on samalla sommitteluetsin tuli takaisin (R – R2). Tämä siis Bessa R:n tavoin näyttää normaalilta mittaetsinkameralta (niin, ja onkin sellainen). Tämä on materiaaleiltaan ja työnjäljeltään selvästi viimeistellympi ja laadukkaampi kuin R (molempia malleja käpälöineiden mukaan ero on huomattava). R2 on myös painavampi ja hieman suurempi. Optiikankiinnitys on T-mallin tapaan nyt M-bajonetti. Mittari ei toimi ellei filmiä ole siirretty. Muilta ominaisuuksiltaan R2 on pitkälti R:n kaltainen, Copalin suljin on sama, mittarin toiminta-alue on sama, paristot ovat samat, mittaetsin ja polttovälin valinta, kaikki ovat samat. R2:sta Rollei teki oman muunnelmansa Rollei 35 RF:n. Se on muutoin samanlainen kuin R2, mutta etsimen merkinnät ovat  80 – 50 – 40 (Bessassa siis 75 – 35/90 – 50). Rollei teki tähän myös kaksi lasia, 40 mm f2,8 ja 80 mm f2,8 (e-bayn perusteella ovat kovin arvokkaita laseja). Rollein versio näyttää nykyään olevan varsin harvinainen.

R2 ilmeisesti oli menestys, koskapa Voigtländer laajensi sarjaa. Nyt ennen kaikkea optiikkakiinnitys vaihtui. Bessa R2S käyttää Nikonin mittaetsinkameroiden kiinnitystä ja R2C vastaavasti Contaxin mittaetsinkmeroiden kiinnitystä. Nämä ovat (poislukien optiikkakiinnitys) pitkälti R2:n kaltaisia, pari eroa on kuitenkin. Etsimen polttovälit valitaan 35 – 50 – 85 ja kameran etuseinässä on tarkennuskierä 50 mm:n optiikoille (ja laajakulmille) joille on oma kiinnityksensä: Contaxin ja Nikonin mittaetsinrungoissa oli siis kaksi bajonettia: sisempi johon kiinnitettiin 50-milliset ja laajakulmat jotka siis tarkennettiin rungosta (siksi tämä tarkennuskierä) ja ulompi bajonetti muille laseille.Tuo tarkennuskierä näyttää terävähampaiselta hammasrattaalta, epäilen että sen käyttö rikkoisi ihon sormesta aika pian. Erona vielä laukaisinnasta näissä on korkeammalla ja pinta-alaltaan suurempi kuin R2:ssa, lisäksi se on kovera eikä kupera kuten R2:ssa. R2:n laukaisinnastasta myöhemmin lisää.

2004 mallisarjaan tuli taas kaksi kameraa lisää: R2A ja R3A (molemmat M-bajonetilla kuten R2). R2 on täysin manuaalinen myös valotuksen suhteen, kuvaaja säätää itse sekä ajan että aukon. Nämä ”A” mallit tuovat mukaan vaihtoehdoksi aukon esivalinnan: kuvaaja voi nyt valita aukon ja kamera määrittää siihen soveliaan ajan. Tämä onkin keskeinen ero R2-malliin verrattuna ja sen myötä suljinaikakiekossa on nyt A-asento ja kiekon ympärillä valotuksenkorjailuasteikko kaksi aukkoa suuntaansa puolen aukon välein (uutuutena kameran takana on nasta valotuksen( siis suljinajan)  lukitusta varten). Samoin nyt etsimessä alhaalla näkyy suljinajat (suljin on kuulemma hiljaisempi kuin R2:ssa). Näiden kahden uuden mallin välisinä eroina R2A:ssa on etsinsuurennoksena 0,7 ja etsinmerkinnöiksi valittavat polttovälit 75 – 35/90 – 50. R3A:ssa vastaavasti 1 ja 75 – 40/90 – 50. Näistä tehtiin myös mekaaniseen sulkimeen ( nyt siis ei aukon esivalintaa) perustuvat mallit R2M ja R3M joita valmistettiin vain vähän, ne olivat Voigtländerin juhlavuosimalleja joissa oli teksti ”250 Jahre” Ehkä voidaan ajatella, että kaikkiaan tuo R3A on mallisarjan huipentuma (valmistus loppui 2013)? Omassa käytössäni selvä puute olisi se, että etsimessä ei ole merkintöjä 35 mm:lle, toisaalta etsinsuurennos on 1.

Yllä oleva perustuu olennaisesti tietoihin joihin pääsee käsiksi tältä sivulta aloittaen (hyvä sivusto): https://cameraquest.com/voigtsys.htm

 

R2 käytössä

 

Itselläni on siis tuo R2, noihin A-malleihin verrattuna karvalakkimalli. Käsisäätöinen valotus kuitenkin sopii minulle vallan mainosti. Laitteena tämä on varsin yksinkertainen, kaikki muukin on käsisäätöistä. Mittaetsinkamerassa tietysti se kiinnostavin asia on mittaetsimen toiminta. Mittaetsimen kannan pituus siis on 37 mm ja suurennos 0.68. Minulle nuo luvut sinällään eivät sano juuri mitään. Etsinkuva on minun silmiini aivan riittävän suuri. Peiliheijastuskameralla kuvaamaan tottuneelle se on myös miellyttävän kirkas. Jos vertaan Bessan etsintä muiden kinokoon mittaetsinkameroitteni (Contax T, Canon G-III, Olympus 35 SP) etsimeen, on Bessan etsin suurin ja kirkkain. Eipä silti, kyllä Olympuksen etsin on myös erinomainen. Etsin on kuin katselisi hyvän peiliheijastuskameran etsimeen, Nikonin F2AS on etsintunnelmaltaan lähellä, noin esimerkinomaisesti. niin että siinä mielessä etsimen kanssa kyllä pärjää.

Mutta nyt kiiruhdan asioiden edelle, ensin voisi hieman kerrata perusspeksejä. Suljin on vaakasuuntainen metalliverho, ajat 1 – 1/2000 ja B, keskustapainotteinen mittaus optiikan läpi ulommasta suljinverhosta, mittausalue EV 1- 19, salamasynkroni 1/125. Filminherkkyys ISO 25 – 3200 kolmasosa-aukon välein. Etsimen alaosassa on kolme lediä. vasemmalta oikealle kolmio miinus-merkillä, ympyrä ja sitten kolmio plus-merkillä. Jos ympyrä ja kolmio palavat yhtäaikaa, on kyseessä puolen aukon poikkeama, jos vain kolmio palaa, on poikkeama suurempi. Suljin on mekaaninen, mittari vaatii kahta LR44/SR44-paristoa. Jonkinlaisena erikoisuutena valotusmittari toimii vain jos filmi on siirretty ja suljin viritetty. Kyllä tuohon äkkiä tottuu vaikka se siis merkitsee sitä, että ehkä vaihtuvat valaistusolosuhteet pitää mittailla laukaisuvalmiilla kameralla. Ei minulle tuon takia on vahinkolaukaisuja tullut, mutta outo ratkaisu valmistajalta enkä kyllä keksi tuohon mitään järkevää syytä. Ei se kuitenkaan haittaa. Optiikan kiinnitys M-bajonetilla ja etsimen optiikkamerkinnät valittavissa (kuten jo. hohhoijaa, on kerrottu), 75, 35/90, 50 mm. Etsimen suurennussuhde on 0.68 ja kannan pituus 37 mm. Lähin tarkennusetäisyys on 0,9 metriä. Siinäpä se, tämä on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen kamera.

Jatketaan. Etsin on jo kehuttu. Valonmittaus toimii hyvin joskin sen logiikkaan täytyy tottua. Nuo kolmiot ovat käskyjä. Kun palaa vasemmalle osoittava plus-kolmio, on se käsky: lisää valoa. Toisin sanoen: kun etusormi on suljinaikakiekolla, niin etusormi työntää kiekkoa tuosta asemasta nuolen suuntaan, vasemmalle. Ja vastaavasti miinus-kolmio käskee etusormea vetämään suljinaikakiekkoa oikealle. Sinällään toki loogista, ja kun tuohon tottuu, niin valotuksen säätö onnistuu kameran ollessa koko ajan silmällä. Aukko ainakin itselläni lähtökohtaisesti pysyy samana (elleivät ajat pitene liikaa liike-epäterävyyttä ajatellen). Suljinaikakiekon liike on yhdellä sormella kiertämistä ajatellen ainakin minulle sopivan jäykkä.

Ensinäkemältä ja tuntumalta kamera oli yllättävän pieni. Tämä on aika tavalla saman kokoinen kuin Olympuksen 35 SP (mistä myös näillä sivuilla on teksti) joka on kiinteäoptiikkainen mittaetsinkamera. Järjellä ajatellen tietysti Bessa on pieni. Ei ole prismaa, ei peiliä koneistoineen eikä peilikammiota. Olin tottunut siihen, että järkkärissä _on_ peili ja prisma, mutta tässä järkkärissä ei ole, ja siksi se on kovin pieni, kokonsa puolesta R2 melkein voisi olla peräisin muropaketista. No, ei nyt ihan. Kokoonsa nähden kamera kuitenkin painaa aivan riittävästi, sen puolesta se ei ole peräisin muropaketista. Paino selittyy sillä, että kamera on olennaisesti valmistettu metallista eikä muovista. Metalli tekee siitä jämäkän oloisen, kaikkiaankin työn jälki on hyvää ja täsmällistä, kamera antaa kestävän ja luotettavan laitteen vaikutelman. Ulkomuodoltaan se minun silmiini on sopivan pelkistetty ja funktionaalinen, muotoilu ei pyri muodostamaan mitään omaa vaikutelmaansa. Samalla kantikas muotoilu ei kyllä hirveän hyvin tue otetta kamerasta, toisaalta ei tätä ole tarkoituskaan käyttää käsivaralta kovin painavien lasien kanssa. Kovin pitikillä suljinajoilla käsivaralta kameran tukemiseen on kyllä hyvä kiinnittää jotakin huomiota edes sen verran että hakee toimivan otteen. Vaikka liikkuvaa peiliä ei ole, niin on kuitenkin liikkuva mekaaninen ja metallinen verhosuljin. Kovin pitkillä suljinajoilla en ole tätä käsivaralta edes vielä käyttänyt, ⅛:lla ainakin tulee vielä kelvollista jälkeä mutta niinhän vielä tulee peiliheijastukamerallakin.  Kaikkiaan muotoilua voi tietysti pitää karuhkonakin.

Keskeinen kameran käyttöön liittyvä ongelma on suhteellisen vähäinen ja helposti ratkaistavissa (mikä toki sinällään on puoltolause, ettei pahempia ole). Se liittyy kameran laukaisuun ja oikeastaan koostuukin kahdesta ongelmasta. Ensiksikin laukaisimen tuntuma on epämääräinen; suljinnasta vain painuu alaspäin koko ajan samalla tuntumalla ja vasteella kunnes yhtäkkiä suljin toimii. Ei mitään varsinaista etuvetoa joten ei mitään varoitusta: kohta tulee kuva: Esimerkiksi vaikka taas tuossa Olympuksen 35 SP:ssä on laukaisintuntuma selvästi parempi ja täsmällisempi.  Tämä nyt ei Bessassa kummoinen ongelma ole, oppiihan sen missä kohtaa kamera laukeaa. Alussa voi vaikka laukoa kameraa ilman filmiä jos siltä tuntuu. Alussa tuo tunnottomuus hieman häiritsi, joten se on syytä mainita. Netissä muuten jotkut käyttävät pitävät laukaisimen liikettä liian raskaana. En ole samaa mieltä: kun mitään etuvetoa ei ole, on hyvä että on edes jonkin verran vastusta. Liian raskas se ei minulle ainakaan ole. Toinen ongelma sitävastoin ei korjaannu itsekseen, mutta on onneksi helposti korjattavissa. Laukaisinnasta on huono. Se on kupera, matala ja liukkaan oloinen. Sormi asettuu sen päälle epävarmasti ja tuntuu olevan helposti liukumassa pois. Tulee sellainen sohimisen ja sohlaamisen tunne, ei hyvä. Tämä ongelma ei ratkennut itsestään tottumuksen kautta. Siihen oli kuitenkin helppo ja halpa ratkaisu, ostin iipeistä pienen nyssykällisen soft releaseja. Mitä ne muuten ovat suomeksi? Laukaisimen levennin, pehmonasta? Täytyyhän niille olla jokin vakiintunut termi. No, joka tapauksessa yksi iloisen punainen soft release ruuvattuna laukaisinnastan kierteeseen ratkaisi tuon ongelman täysin. Soft releasen myötä laukaisintuntuma kaikkiaan paranee selvästi. Kamera ei ole äänetön. Ottaen huomioon että liikkuvaa peiliä ei ole, on se kaikkea muuta kuin äänetön. Suljin päästää terävän, metallisen ”gra-gong”-äänen, ei hirveän voimakkaan mutta aivan selkeän ja erottuvan. Desibelimittarilla ihan vierestä mitattuna 40, vertailun vuoksi Nikonin F3 oli 41 ja Pentaxin KX 48 (Pentaxin kohdalla kyllä voin kuulla selvästi, että kovin ääni tulee nimenomaan peilin palautumisesta) . Lukija ihmettelee eikö aikuisella ihmisellä ole muuta tekemistä kun leikkiä äänimittarilla. No, hupinsa kullakin ja nyt lukija voi ehkä paremmin suhteuttaa tuon äänen. Niin että äänetön tämä ei ole, mutta ei myöskään erityisen äänekäs. Pitää muistaa, että tämä ei ole keskussuljinkamera vaan tässä on pystysuunnassa liikkuva metalliverhosuljin.Pitkään jotenkin vaistomaisesti kuvittelin että tässä on keskussuljin koska kerran kiinteäoptiikkaisissa mittaetsinkmeroissani sellainen on. Mutta ei, kyllä tässä on verhosuljin ja sen mukaan tätä pitää käyttää.

Sananen filminsiirrosta. Vivun liike on varsin lyhyt, mutta se tuntuu huonosti vaimennetulta (laakeroidulta?). Liike tuntuu jotenkin empivältä ja hermostuneelta. Se kuitenkin toimii aivan luotettavasti ja on siis joka kerta samalla tavalla hermostunut liike. Se tuntuu huonosti toteutetulta mutta kuitenkin toimii aivan hyvin ja luotettavasti. Ehkä en olisi tähän muuten kiinnittänyt mitään huomiota, mutta kun olen viime aikoina paljon kuvannut Nikon F2AS:llä, niin ero on kovin selvä (F2:n ja F3:n filminsiirto on kuin unelma). Lisäksi vivun liike loppuu jotenkin töksähtäen. Toistan vielä että toiminnallisuuteen tuo ei vaikuta millään tapaa, mutta kiinnitti kuitenkin huomioni; yksinkertaistettuna filminsiirto välittää halvan vaikutelman vaikka toimii aivan kuten pitää.

Muita ongelmia, outouksia tai puutteita en ole toistaiseksi huomannut. tämä on pieni ja kevyt, hyvin yksinkertainen mutta varsin hyvälaatuinen laite. Ylläolevin kameran laukaisuun ja filminsiirtoon liittyvin varauksin tämä on kyllä täysin täyttänyt odotukseni. Mittaetsin on hyvä, ergonomia on hyvä, työn ja materiaalien laatu on hyvä ja keskustapainotteinen valotusmittarikin toimii odotetusti. Kokonaiskuva kamerasta on positiivinen, tässä on enemmän asiallisen työkalun tuntua kuin mitä tämän hintaluokan laitteelta odotin. Loppujen lopuksi tämä on halpa (mutta ei huono)  ja yksinkertainen kamera.

 

Lasit

 

Ennen R2:a minulla ei ollut mitään kokemusta mittaetsinjärjestelmien lasitavarasta. Kaikki vaihdettavaoptiikkaiset kamerani tähän asti olivat peiliheijastuskameroita ja niitäkin vain kolmella eri kiinnityksellä. Tämä tarkoitti sitä, että minun piti ensin ymmärtää se ero peiliheijastuskameroihin, että kuvaaja ei näe kohdetta objektiivin läpi. Kamerassa ei ole peiliä. Se ei ole peiliheijastuskamera. Tämä tarkoittaa sitä, että optiikasta välittyy kameralle vain etäisyydensäätö. Toisin sanoen optiikka voi olla koko ajan käyttöaukolla, lasia ei erikseen himmennetä käyttöaukolle juuri ennen kuvaamista vaan se himmennetään milloin himmennetään ja se pysyy himmennettynä vaikka juhannuksesta jouluun. Tämäkin tietysti yksinkertaistaa koko kuviota verrattuna peiliheijastuskameran vaatimaan mekaniikkaan; kameran ei tarvitse jollakin systeemillä nopeasti sulkea ja avata himmenninlamelleja. Itsestään selvää, toki, mutta minulle uutta. Minun piti opiskella mikä on tämä Leican M-kiinnitys ja mikä on LTM-kierre ja miten ne suhteutuvat toisiinsa ja millainen adapteri tarvitaan ja millaisia rajoituksia on lasien käytössä erilaisissa rungoissa.  Mielenkiintoista, aivan uusi kuvio.

 

Jupiter-8

 

Ymmärtääkseni monien muidenkin mittaetsinrunkojen ostajien ensimmäinen lasi on tämä Jupiter-8 50 mm f2. Lasista on netissä paljon materiaalia, tässä vain pari päällimmäistä.

http://camerajunky.net/2012/04/15/jupiter-8/

http://www.stevehuffphoto.com/2014/09/23/jupiter-8-a-cheap-and-lovely-character-lens-for-your-leica-m-or-sony-a7-camera/

http://vintage-camera-lenses.com/jupiter-8-12-50-%D1%8E%D0%BF%D0%B8%D1%82%D0%B5%D1%80-8/

https://www.thephoblographer.com/2013/01/06/analog-love-using-the-jupiter-8-50mm-f2-lens-on-the-leica-cl/

Tämä on siis vanha Zeissin Sonnar, kuusi elementtiä kolmessa ryhmässä, varsin peruslasi. Ylläolevissa linkeissä on paljon tietoa ja niistä pääsee eteenpäin, mutta kaksi lähtökohtaa: lasi on halpa, niitä saa e-baystä parillakympillä. Onko se yhtä huono kuin halpa? No, toinen lähtökohta on se, että se on valmistettu itänaapurissa, mitä tarkoittaa sitä, että laatu vaihtelee. Olen jonkin verran flickrissä seurannut tälle lasille omistettuja ryhmiä: laatu

todellakin vaihtelee. Ostajan on hyvä se ymmärtää, tietysti voi ostaa puoli tusinaa yksilöä kerralla, jotkut kuulemma niin tekevät.

Lasi on pieni, kevyt (130 grammaa)  ja alumiininen. Suodinkierre on hieman epätavallinen 40,5 mm. Koska lasi on pieni, niin tarkennuskierä (lähempänä runkoa) ja aukonsäätökierä (ulompana) ovat lähellä toisiaan, optiikan ulkopinta käy ahtaaksi vaikka minulla on pienet sormet. Jos kameraa pitää silmällä, vaatii hieman tottumusta että sormi löytää oikean kierän niin ettei vahingossa säädä väärää. Omassa kappaleessani lisäksi aukonsäätökierä on oikeastaan täysin vaimentamaton joten useammin kuin kerran tai kaksi olen vahingossa säätänyt aukkoa kun tarkoitus on ollut vain säätää etäilyyttä. Aukonsäätökierä liikkuu aivan vapaasti, mitään pykälöintiä ei ole täyden tai puolen aukon kohdalla vaan aukko säätyy portaattomasti ja siis hyvin, mielestäni liian helposti: pienikin tahaton hipaisu muuttaa aukkoa. Olen ottanut tavaksi tuon tuostakin tarkistaa onko aukko muuttunut ”itsekseen” joten soisin kyllä että aukonsäätö olisi jotenkin vaimennettu. Tuohon toki tottuu, mutta vähän turha hankaluus se on. En osaa sanoa onko kyse vain yksilöominaisuudesta vai ovatko nämä kaikki samanlaisia. Muutoin lasi on varsin tukevan ja kohtuullisen tai riittävän hyvin valmistetun oloinen. Toki kuori on ohutta alumiinia, ei se sentään samalla tavalla tukeva ole kuin vaikka Super-Takumar 50 mm f1,4 tai monet vanhat Nikonin manuaalilasit. Sanokaamme että riittävän tukeva, ei se tunnu heti käsiin hajoavan.

Kuvanlaatu on tietysti aina lasien kohdalla kiinnostava asia. Nettiarviot ovat pääsääntöisesti hyvinkin ylistäviä. Osin kuitenkin, kuten aina nettiarvioissa, noihin ylistäviin arvioihin liittyviä esimerkkikuvia itse arvioisin vähemmän ruusuisesti. Jokainen arvioi omilla kriteereillään ja omalla kokemuksellaan. Ehkä tärkein asia on, että laatuvaihtelu on suurta, esimerkiksi flickrissä on epätavallisen selkeästi parempia ja selkeästi huonompia esimerkkejä. Laatu ei ole tasaista.

Yhdessä lauseessa: oma kappaleeni ei ole huono. Jupiter (puhun koko ajan omasta yksilöstäni, muista en sano mitään) on matalakontrastinen lasi (mikä ei konstruktion ikä huomioonottaen ole yllätys). Edes himmennettynä aukolle 8 se ei kuva-alan keskelläkään ole mikään maailmanluokan lasi. Itselläni on useita viisikymmentämillisiä jotka ovat selvästi skarpimpia. Toisaalta se ei myöskään ole mikään pullonpohja ja hiemankin himmennettynä ero keskialueen ja reunan piirron välillä on varsin vähäinen (no, sekin tietysti on odotettua). En ole jalustalta kuvannut tiiliseinää, puhun koko ajan vain ihan tavallisista kuvista. Niiden perusteella jälki myös epäteräyysalueella on rauhallista ja ennakoitavaa. En ole A4-kokoa suurempia printtejä tehnyt, mutta ainakin tuohon kokoon jälki on aivan kelvollista. Ellei minulla olisi terävämpiä viisikymppisiä, kehuisin lasi enemmän, mutta noihin parempiin suhteutettuna pidän lasi käyttökelpoisena. Jos kaipaa (itse en kaipaa) detaljien viiltävää terävyyttä suurissa printeissä, pitää kuvata jollakin toisella lasilla. Jos haluaa lasin vaikka käsivaralta tapahtuvaan katukuvaukseen, kelpaa tämä piirron puolesta vallan hyvin. Mutta mikään maailmanluokan lasi tämä ei missään tapauksessa ole. Huomautuksena: flickrissä tällä ottamieni kuvien kontrastia on usein lisätty, tämä on, kuten sanoin, matalakontrastinen (sen sijaan niitä ei ole terävöitetty). Varoitan kuitenkin vielä suuresta laatuvaihtelusta.Ja tietysti viiskymmpisellä terävyysalue on (millä on kyllä etenkin katukuvauksessa merkitystä) selvästi lyhyempi kolmeviitosella.

 

Color-Skopar 35 mm f2,5 MC

 

Voigtländer on jo jonkin aikaa tehnyt laseja eri kiinityksille, Nikonille, MFT:lle, Sonylle ja Leicalle bajonetille. Toki muillekin, mutta nämä kiinnitykset taitavat nyt olla tuotannossa.  Polttovälit vaihtelevat äärilaajakulmasta lyhyeeseen teleen. Aikanaan puolivakavissani harkitsin 40mm f2 Ultronia Nikonille, mutta en oikein pystynyt sitä itselleni kuitenkaan perustelemaan koska minulla jo oli oikein hyvä Nikonin oma kolmeviitonen ja viisikymppinen. Eikä tuo Ultronkaan ihan ilmainen ollut vaikkei todellakaan kalleimmasta päästä. Erityisesti Voigtländer on keskittynyt laseihin polttovälialueella 35 – 50 mm joten siinäkin mielessä tämä oma kolmeviitoseni on kovin peruslasi. Seitsemän elementtiä viidessä ryhmässä, paino 134 grammaa, suodinkierre 43 mm, kymmenen himmenninlehteä ja pienin aukko 22. Tämä on vielä hieman Jupiteria pienempi mutta selvästi tukevamman ja paremmin valmistetun oloinen. Niin, tämä ei ole itänaapurissa tehty.  Voigtländer on vain markkinointinimi, Cosinahan nämä valmistaa Japanissa. Mutta aivan hyvin valmistaa, etäisyyden ja aukon säätö toimivat täsmällisesti ja hyvin vaimennetusti. Laitetaan nyt tästäkin vähän linkkejä:

https://www.35mmc.com/23/10/2016/voigtlander-35mm-f2-5-color-skopar/

https://www.cameraquest.com/voigtlen.htm

Tästä 35 mm f2,5 lasista on useita eri versioita riippun kiinnityksestä runkoon ja esimerkiksi vastavalosuojan kiinnityksestä ja muista ulkoisesta ratkaisuista. Optisesti kaikki versiot ymmärtääkseni ovat samaa rakennetta. Oma kappaleeni on kierrekiinnitteinen.

Ensimmäinen positiivinen huomio (siis tukevuuden ja pienen koon lisäksi) oli se, että aukot on pykälöity puolen aukon välein. Hyvä. Jupiterissa tuo ei-pykälöinti kyllä jonkin verran häiritsee. Työn ja materiaalien laatu vaikuttaa hyvältä, keveydestään huolimatta lasi on Jupiteriin verrattuna paremmin työstetyn oloinen.

Lasitavaran kalleus on tietysti suhteellista, tätä nyt näyttää olevan hyväkuntoisena ebayssä myynnissä osta-nyt-hinnoilla noin kahteen ja puoleensataan euroon. Ehkä tuo lähtökohtaisestikaan ei ole kovin paljoa.

Hinnasta riippumatta tämä oli kyllä jonkinlainen yllätys. Lasi nimittäin on hyvä. Se piirtää terävästi. Piirron puolesta se on yksi parhaista kolmeviitosistani. Se on samaa luokkaa Nikonin käsitarkenteisen Ai-s f2:n kanssa ja on jo hyvin lähellä 35 Ti:n lasin (mikä on paras kolmeviitoseni) kanssa. Täydellä aukolla en vielä ole tällä kuvannut joten en pysty sanomaan minkä verran se silloin vinjetoi, keskiaukoilla se ainakaan ei vinjetoi. Geometrisiä vääristymiä en ole nähnyt (joissakin toisissa kolmeviitosissa olen nähnyt) eikä niitä kyllä vielä kolmeviitosessa saisikaan olla. Kromaattista vääristymää en myöskään ole nähnyt. Värien toisto on enemmänkin hieman viileä kuin lämmin, ei kuitenkin millään muotoa häiritsevästi.

Tässäkin aukon- ja etäisyyden säätökierät ovat kovin lähellä toisiaan, lasi on niin pieni. Aukkoa ei kuitenkaan tule säädettyä vahingossa yhtä helposti kuin Jupiterissa koska aukonsäätö on pykälöity. Teoriassa kumpaakin, aukkoa ja etäisyyttä, on tarkoitus säätää pelkällä vasemman käden etusormella. Käytännössä kierien pintauritus ja muotoilu kaikkiaan on kuitenkin sellainen, ettei se ainakaan minun kohdallani oikein onnistu vaan joudun etenkin tarkennuksen tekemään vasemman käden kahdolla sormalla jolloin siis vasemman käden otetta joutuu vaihtamaan aina tarkennusotteen ja tukemis-kuvaamisotteen välillä. Ei hyvä, ehkä pitää ostaa tällainen: https://www.lenstab.com/product-category/taab/ tai ebaystä jokin halpisvastaava: https://www.ebay.com/sch/i.html?_from=R40&_sacat=0&_nkw=focusing+handle+lens&_blrs=spell_check Jokin noidentyyppinen tarkennusapu olisi kyllä saanut kuulua toimitukseen. Nuo vipumalliset ovat enimmäkseen kammottavan rumia (ja vivut aivan liian pitkiä) niin että ehkä sitten laitan tuollaisen taabin. Toki lasia voi käyttää näinkin, hieman vain on hitaampaa.

Kaikkiaan tämä on selvästi parempi lasi kuin mitä odotin. Suosittelen.

 

Lopuksi

 

Olen tottunut käyttämään selvästi suurempia ja selvästi pienempiä kameroita. Kuvaan varsin paljon keskikoon kameroilla, ennen kaikkea kahdella Mamiyalla, RB67:lla ja 645 Pro Tl:llä. Molemmat ovat paljon Bessaa suurempia. Kinokoossa kuvaan enimmäkseen käsitarkenteisilla Nikoneilla, viime aikoina paljon F2AS:llä, sekin on selvästi suurempi. Sitten on pienempiä kameroita, Contaxit (T ja T2) ja Nikonin 35 Ti. Mitä pienemmäksi kamera käy, sitä hankalammaksi usein käy ergonomia: kaikki säätimet ja säätöpinnat ja -kierät ovat kovin pieniä ja niiden käsittely pääsääntöisesti vaikeutuu ja hidastuu (vaikka olen varsin pienikätinen). Pikkukameroissa tämä on usein ainakin osin ratkaistu pitemmälle menevällä sähköisellä automaatiolla, enemmän tai vähemmän toimivalla. Tai sitten käyttäjän pitää vain hyväksyä se, että kameraa tulee käännellä ja otetta vaihtaa. Joskus toki törmää hyvin toimiviin ratkaisuihin kuin Contax T:n hyperfokaaliset asetukset (tietenkään mikään ei estä käyttämästä Bessaa samalla tavalla Color-Skoparin (missä tarkennus on riittävän jäykkä) kanssa).  Bessassa minua kuitenkin toistaiseksi hieman häiritsee optiikkojen pienuudesta johtuva epäergonomisuus. Toisaalta kun itse runko on niin pieni, niin kovin paljon suurempi lasi alueella 35 – 50 mm jo tekisi yhdistelmästä selvästi suuremman ja ehkä epätasapainoisemman. Siis kovin paljon suurempi, ehkä, en tiedä.

Jotakuta muuta nuo asiat eivät välttämättä haittaa ollenkaan, eivät ne minullekaan mikään suuri asia ole, tulivat kuitenkin jonkinlaisina yllätyksinä joten arvelin että ne on hyvä selostaa ajatellen ensisijaisesti sellaista lukijaa joka on harkitsemassa ensimmäistä mittaetsinjärkkäriä.

Rungon suhteen ei ole suuria huomautettavia. Filminsiirtovivun liikkeestä en pidä ollenkaan, mutta asiansa se ajaa. Laukaisintuntumaa soft release paransi yllättävän paljon. Muutoin (yllättävän pienestä) rungosta on kokemuksen karttuessa vain hyvää sanottavaa, etenkin mittaetsin ja valotusmittari (eipä kamerassa juuri muuta edes ole) toimivat kiitettävästi. Kaikkiaan (nyt soft releasen kanssa) runkoa on miellyttävä käyttää. Kuvaan sillä miellläni ja ainakin polttoväleillä 35 ja 50 mittaetsimellä sommittelu ja kuvaaminen on kyllä mukavaa.

Pitääkö vielä jotakin hommata, jonkinlainen tarkennusapu (joihin yllä on nuo pari linkkiä) olisi hyvä joskin ilmankin pärjää, ehkä kesäksi. Edelleen tekisi mieli hommata parempi 50-millinen. Ehkä se olisi sitten vanha LTM joko Nikon f2 tai Canonin f1,8. Katsotaan nyt kesän lähestyessä, nuo kumpikaan eivät ole aivan ilmaisia ja niissä on usein jo kaikenlaista iän tuomaa kremppaa.

Mutta kaikkiaan olen tyytyväinen. Tyytyväisin olen kameran mittaetsimeen ja valotusmittariin ja Color-Skoparin kuvanlaatuun. Ja hyvään kuvaustunnelmaan. Muuten: sen vajaan vuoden aikana minkä olen asiaa seurannut, niin iipeissä ainakin näiden osta-nyt-hinnat ovat nousussa. Päälle viidensadan euron hinnat alkavat olla jo aika korkeita.

 

Niin, joitakin kameralla otettuja kuvia on täällä: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157687662361621

 

Pari kuvaa kamerasta, tässä lasina on tuo Color-Skopar

Takaa ja ylhäältä, tuo etsimen kumi on peräisin ties mistä, geneerinen suppilokumi miljoonalaatikostani.

 

Yläkannessa näkyy soft release ja etsimen kehysviivojen valintavipu. Jos vaikka kakskasilla aikoo kuvata on käytännössä siis hommattava erillinen etsin.

Pari kuvaa Jupiterista kameraan kiinnitettynä ja erikseen. Jupiteria ei ainakaan voi syyttää koreilusta, mutta kyllä siinä oma viehätyksensä on.

Franka Solida IIIe

Franka Solida IIIe on 6×6 koon kokoontaittuva paljekamera joka on varustettu kytkemättömällä etäisyysmittarilla.

Franka Kamerawerk toimi Bayreuthissa vuodesta 1909 vuoteen 1962 jolloin firma myytiin ja kameratuotanto lopetettiin viisi vuotta myöhemmin. 6×4,5 ja 6×6 paljekameroita yritys valmisti kolmekymmentäluvun puolivälistä alkaen. Yritys ehti valmistaa toistakymmentä eri kamerasarjaa, niistä Solida-sarja oli siis vain yksi. Ensimmäiset, sotaa edeltäneet Solidat olivat 6×4,5 paljekameroita, 75 mm:n optiikka oli varustettu Compurin sulkimella. Tyypin III kamerat olivat viimeinen ja kehittynein malli. Solida III oli 6×6 kamera jossa oli 80 mm:n optiikka ja Prontorin suljin. IIIe versiossa on kytkemätön etäisyysmittari, IIIl versiossa on valotusmittari ja IIIel versiossa on molemmat. IIIe:n valmistusajasta näyttää netissä liikkuvan monenlaista tietoa. Kamerassa on teksti ”Made in Germany US Zone” mikä kyllä tuntuisi ajoittavan sen viimeistään vuoteen 1949 jolloin Saksan Liittotasavalta syntyy. Netissä valmistusaika on sijoitettu jopa vuoteen 1958, mutta tuolloinhan ei siis enää aikoihin ole ollut mitään ”US Zonea” Saksassa. No, ihan eilispäivän kamera ei siis kuitenkaan ole kyseessä vaikka nuo myöhemmät valmistusvuodet pitäisivätkin paikkansa. IIIe malli alkaa käydä harvinaiseksi, juuri nyt (marraskuu 2017) oli  e-bayssä kolme kappaletta myynnissä, yhteen oli merkitty bin-hinta 168 euroa. Toteutuneiden kauppojen perusteella myyntihinnat näyttävät kuitenkin jäävän hieman alle sadan euron.

Franka on kovin yksinkertainen kamera kuten tuontyyppiset ovat. Filminsiirto, avautuva ja sulkeutuva paljemekanismi ja optiikka jossa on himmennin, suljin ja etäisyydensäätö. Sitten vielä mittaetsin ja siinä se. Käydään nyt kuitenkin tällaisella kuvaaminen läpi. Kameran pohjassa olevaa nastaa painettaesa kameran kansi avautuu vaakasuunnassa oikealle ja saksitus lukitsee palkeen auki ja optiikan kuvausasentoon. Kameran yläkannessa (tai mikä tuon oikea nimi nyt olisi) on oikealla rulla jota nuolen suuntaan kiertämällä filmi siirtyy. Takakannen ikkunasta pitää katsoa milloin filmi on oikealla kohdalla, mitään automaattista pysäytystä ei ole, filmin voi kiertää saman tien alusta loppuun laukaisematta suljinta kertaakaan. Tämäkinhän on tämän tyyppisille kameroille tavallista, ja sitä varten filmin suojapaperissa on vaihtelevannäköiset merkinnät joista kuvaaja tietää milloin lähestytään oikeaa kohtaa lopettaa filmin siirtäminen. Filminsiirtorullan vasemmalla puolella on kannessa pienen pieni aukko, kun suljin on laukaistu on se harmaa, kun filmiä on siirretty, muuttuu se punaiseksi; niin että periaatteessa ei tarvitse pähkäillä onko muistanut siirtää filmin edellisen kuvan jälkeen vai ei. Yläkannessa on vielä tuon Solida III-tekstin yläpuolella etäisyysasteikko metreissä ja sen alapuolella on etäisyydensäätökierä. Siitä kuitenkn säädetään vain mittaetsin, ei optiikkaa. Kun mittaetsimellä on tarkennettu, katsotaan matka asteikosta ja sitten sama arvo siirretään optiikan etäisyysasteikolle. Tätä tarkoittaa kytkemätön mittaetsin; sitä ei ole mekaanisesti kyketty optiikkaan, vaan kuvaaja hoitaa tuon tiedon siirron. Varoituksen sana: ensimmäisten rullien ajan tuo matkan siirto optiikkaan voi helposti unohtua etenkin jos kuvaajalla ei juuri ole kokemusta mittaetsimistä: etsimestähän ei näe miten optiikka on tarkennettu. Rutiini auttaa. Kameran takannessa on tuo filmi-ikkuna jonka voi peittää ja kaksi etsimen aukkoa. Miksi kaksi? Vasen ikkuna näyttää vain kuva-alan aivan keskustan voimakkaasti suurennettu ja on mittaetsimen ikkuna, sillä siis tarkennetaan. Oikeanpuoleinen näyttää koko kuva-alan ja sillä sommitellaan. Toisin sanoen vaikka näin: ensin summittainen sommittelu (oikea ikkuna) ja sitten tarkennus (vasen ikkuna), sitten katsotaan etäisyys asteikolta ja siirretään se optiikkaan ja sitten lopullinen sommittelu (oikea). Tähänkin tottuu nopeasti ja näin tarkennus itse asiassa on varsin täsmällistä.

Nyt on filmi siirretty kohdalleen ja optiikkaan asetettu matka. Optiikassa on paitsi matka-asteikko myös syvyysterävyysasteikko jolloin kuvaaja näkee mikä alue toistuu terävänä milläkin aukolla. Entäs aukko ja aika? Kamerassa ei ole valotusmittaria, itse käytän tämän kanssa enimmäkseen vanhaa Gossenia (Lunalite SBC), se sopii tunnelmaan paremmin kuin uudemmat mittarit (tosin Lunalitekin on liian uusi). Optiikkaan merkityt aukot ovat 2,9, 4, 5,6, 8, 11, 16 ja 22. Aukko voidaan säätää portaattomasti.  Aukkoarvojen 8 ja 11 välissä on pieni punainen ympyrä ja vastaavasti etäisyys 6 metriä on merkitty punaisella. Nuo yhdistämällä jälki periaatteessa on tarkkaa alle neljästä metristä kahteenkymmeneen metriin. Suljinajat ovat B, 1, (1/)10, 25, 50, 100, 250 ja 500 (salamatäsmäykset X ja M) siis sekunnin osia. Sarja menee hieman epätavallisesti, mutta en noilla poikkeamilla ole huomannut mitään merkitystä olevan. Suljin viritetään optiikan sivusta pienellä vivulla. Sitten vain sommittelu ja tarkennus kuten edellä selostin ja painallus laukaisimesta. Suljinääni on matala, hillitty naps, ei se kauas kuulu. Varoituksen sana muistin aikaan: etäisyyttä lähemmäksi säädettäessä etulinssi siirtyy ulospäin, tämä tarkoittaa sitä, että ennen kuin kameran sulkee, pitää etäisyys kiertää äärettömään, muutoin voi käydä niin ettei kamera sulkeudu kunnolla. Kerran aikanani pähkäilin miksei tämä sulkeudu. Onneksi en käyttänyt voimaa.

Pidän tästä Frankasta. Se on minun matkarullafilmikamerani. Kokoonsuljettuna se mahtuu isoon taskuun, siinä ei ole juurikaan rikkoutuvaa (tietysti pitää varoa ettei palkeeseen tule reikiä) ja se on hyvin yksinkertainen käyttää. Optiikka on vain tuikitavallinen tripletti (Schneider-Kreuznach Radionar f2,9 80 mm), mutta sen jälki on minun silmilleni aivan kelvollista: rauhallista, hillittyä. Toki yleensä kuvaan optiikka himmennettynä f8:n hujakoille. Franka on aikanaan ollut käyttökamera tavalliselle kansalle, ei mikään luksustuote. Työn jälki on sen mukainen, kamera ei ole huonosti tai huolimattomasti tehty, mutta ei myöskään mitenkään silmiinpistävän lujasti ja viimeistellysti. Statussymbolia hakevalle se siis ei sovi. Käyttökameraksi vallan mainiosti, kyllä filmikuvaajalla pitää yksi neliötä tekevä kamera olla. 

Alla kuvia, ensin kamerasta, ne taitavat olla ymmärrettäviä ilman selittelyjä. Sitten pari tällä kuvattua, lisää on tuolla. Myös flickrin kuvat ovat vain vähän käsiteltyjä, mitään ohjelmallista terävöitystä niissä ei ole: https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157640712813345

 

Olympus 35 SP

 

 

1970-luvulla värifilmit kehittyivät nopeasti, minilaboratoriot yleistyivät niinikään nopeasti ja filminvalmistajien kilpailu kiristyi. Rikkaassa pohjoisessa vapaa-aika lisääntyi, samoin matkailumahdollisuudet. 1960-luku oli erityisen voimakasta turismin kasvun aikaa ja 1970-luvulla turismi alkoi rikkaista maista suuntautua myös Euroopan ja Yhdysvaltojen ulkopuolelle. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla amerikkalaisten ostovoimakorjatut palkat nousivat keskimäärin huomattavan nopeasti (nopeammin kuin koskaan myöhemmin) ja amerikkalaisten keskimääräinen perhekoko oli vielä yli kolmen. Elettiin Kodakin ja Kodachromen hyvää aikaa.

Niinpä ei ole ihme, että 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alkupuolella valmistettiin paljon ja monenlaisia kiinteäoptiikkaisia mittaetsinkameroita, Olympus oli erityisen ahkera. 1968 se lanseerasi Trip 35:n, nimensä mukaan matkakameraksi tarkoitetun. Siinä seleenikenno ohjasi valotuksen täysautomatiikkaa ja optiikkana oli 40 mm f2,8 (neljä elementtiä kolmessa ryhmässä). Varsin yksinkertainen ja vaatimaton kamera siis, mutta sitä valmistettiin 10 miljoonaa kappaletta vuoteen 1984 mennessä. 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla Olympus lanseerasi kaikkiaan kymmenkunta kompaktia mittaetsinkameraa, 1960- ja 1970-luku olivat kuluttajille tarkoitettujen kiinteäoptiikkaisten mittaetsinkameroiden kulta-aikaa.  Olympuksen lisäksi esimerkiksi Canon, Minolta. Yashica, Mamiya ja Fujica valmistivat tuollaisia, ja erityisesti halvempia malleja saatettiin myydä useammilla eri kauppanimillä.   Tyypillisesti näissä kameroissa oli polttoväli luokkaa 35 – 50 mm, valotuksen täysautomatiikka tai ajan esivalinta. Valmistusmäärät saattoivat olla varsin suuria, nämä oli tarkoitettu tavallisten sukankuluttajien eikä ammattikuvaajien käyttöön. Monia malleja on edelleen liikkeellä paljon esimerkiksi e-bayssä ja ne voivat olla varsin haluttuja ja täysin päteviä laitteita (esimerkiksi Canonin Canonet- ja Yashican Electro-mallistot). Kovin paljoahan niissä ei ole rikkimeneviä osia, niiden sähköpuolikin on yksinkertainen ja voi hyvinkin olla korjattavissa. Tai sitten ei. (aivan eri tarina tulee sitten olennaisesti myöhäisemmistä, pienemmistä ja useimmiten selvästi kalliimmista kompakteista, Minoxeista, Contaxeista ja siitä joukosta, niistä en nyt puhu ollenkaan)  

Tässä joukossa Olympuksen 35 SP (valmistettiin 1969 – 1976) on yksi erikoisemmista. Ensiksikin optiikan polttoväli on epätavallinen; 42 mm. Kinokoollehan tuo on se laskennallinen normaaliobjektiivin polttoväli, mutta aika harvoin sitä näkee oikeasti toteutettuna. 40 mm ja 45 mm ovat paljon tavallisempia, vaikka luulisi ettei 42 mm ole sen vaikeampi toteuttaa kuin nuokaan.  Optiikan valovoima on f1,7, mikä tekee siitä vielä harvinaisemman; 42 mm / f1,7 laseja ei todellakaan aivan pilvin pimein löydy nytkään. Olympus on tehnyt harvinaisen ratkaisun ja pyrkinyt tekemään sen kunnolla: optiikassa on seitsemän linssielementtiä. Nopea, seitsenelementtinen todellinen normaalioptiikka. Ei hupsumpi lähtökohta kameralle.

 

 

 

Valotuksensäätökään ei ole tässä toteutettu aivan tavanomaisesti. Optiikassa on toki lajityypillisesti säätörenkaat (ulkoa sisäänpäin) suljinajalle, aukolle ja tarkennukselle. Jos takennusrengas säädetään asentoon A ja suljinaika asentoon A, on kamera täysautomatiikalla. Etsimen yläreunassa on asteikko, oikealla arvo 3, vasemmalla arvo 17 ja niiden välissä, no niin, väliarvoja. Mittarin neula sitten on jonkin lukeman kohdalla. Nämä arvot ovat (rumpujen päristystä, nyt kaikki kaltaiseni vanhat filmijäärät pyyhkäisevät silmäkulmaa parta liikutuksesta täristen) EV-arvoja. Oh-hoh. Exposure Value ilmaisee valon määrän. EV 10 esimerkiksi vastaa  filminherkkyydellä 100 yhdistelmää suljinaika 1/60 aukko f4. Tai 1/30 ja f5,6. ja EV 9 olisi sitten samalla filminherkkyydellä 1/30 ja f4 ja EV 11 olisi 1/125 ja f4. Ja niin edelleen. Etsimen ylälaidassa siis näkyy EV-lukema. Jos aukko- ja aikarenkaan siirtää pois A-asennosta, niin aikarenkaan pieneen aukkoon jossa siihen asti on näkynyt tuo A-kirjain, tuleekin näkyviin lukema: 8, 9, 10 ja niin edelleen. Ne ovat juuri EV-arvoja. Käsisäädöllä valottaminen siis käy näin. Katson etsimen ylälaidasta mittarin neulan ilmaiseman EV-arvon, vaikka 10. Sitten siirrän aika- ja aukkorenkaan sellaiseen kombinaatioon, että tuossa pikkuikkunassa näkyy niinikään luku kymmenen. Kombinaatioita on siis monia, voin asettaa 1/15 ja f8 tai 1/30 ja f5,6 tai 1/60 ja f4 ja niin edelleen. Jos haluan mittarilukemasta alivalottaa aukon (tai, heh, EV-arvon) verran, niin laitan sellaisen kombinaation että pikkuikkunassa on luku 11. Jos haluan ylivalottaa aukon verran, niin lukemaksi 9. Helppoa ja joustavaa. (manuaalista salamakuvausta varten aukkorenkaassa on erikseen ohjelukuasteikko). Täysautomatiikalla toiminta-alue on EV 5,5 – EV 17, kamera siis ei suoraan kerro mitä aikaa ja aukkoa se käyttää, mutta manuaalissa on toki siitäkin taulukko. Esimerkiksi EV-arvolla 10 kamera valitsee ajan 1/45 ja aukon f4,7. EV-arvolla 12 luvut ovat 1/60 ja f8 ja arvolla 8 1/25 ja f3,2.

Kameran erikoisuudet eivät kuitenkaan vielä lopu. 35 SP:ssä on nimittäin pistemittausmahdollisuus, mikä taitaa olla tässä kameraluokassa ainutlaatuista. Kameran takana on painike jonka yläpuolella lukee Spot. Alaspainettuna se pitää pistemittauksen päällä. Normaali mittauskulma on 20 astetta, pistemittauksen 6 astetta, mikä on mittaetsimen leikkokuvan alue. Automaattivalotuksella tarvitsee vain pitää painiketta alhaalla samalla kun kameran laukaisee,  käsisäädöllä tarvitsee painaa sen verran että saa etsimen näkyviin pistemittauksen EV-arvon mikä voi sitten siirtää aika-aukko-kombinaatioksi. Keskikoon kameroiden kanssa olen tottunut käyttämään erillistä EV-arvon antavaa pistemittaria, joten minulle kameran tämä ominaisuus on ilman muuta hyödyllinen.

Valonmittaukseen tavallaan liittyy kameran ainoa (minun mielestäni) suunnitteluvirhe. Kamerassa ei ole virtakytkintä. Jos valotusmittarin ikkunaan mainittavissa määrin tulee valoa, niin mittari toimii ja kuluttaa paristoa; mittaria ei voi kytkeä pois päältä. Monissa tämän luokan tuon ajan kameroissa ei myöskään ole virtakytkintä, mutta niissä tilanne kuitenkin käytännössä on toinen. Niissä valotusmittarin ikkuna on optiikkakehän sisällä (usein heti etulinssin yläpuolella) joten jo linssinsuojus pimentää ikkunan katkaisee virransyötön paristolta. Tässä valotusmittarin ikkuna kuitenkin on kamerarungon vasemmassa laidassa joten linssinsuojus ei auta. Kameran mukana aikanaan tulleella valmiuslaukulla ikkunan pimentäminen tietysti kävisi kätevästi, tuota laukkua ei minulla kuitenkaan ole. Säilytyksen ajaksi pariston voi tietysti poistaa, mutta entäs kun kävelet seitsemän tuntia kaupungilla? Löysin eräästä miljoonalaatikostani sopivan kokoisen Tamronin objektiivipussukan, se on jonkin verras pehmustettu ja siinä on kurontanyörit joten siihen kameran saa pimeään ja suojaan. Talvitakin taskuun pussi kameroineen mahtuu hyvin, kesäksi täytyy kehittää jonkin zydeemi, ehkä pussukkaan jokin hihnaviritelmä jolla sen saa tuohon kyljelle sopivalle korkeudelle? Alunperin kamerassa on käytetty elohopeaparistoa PX625 1,3V, mutta näitähän ei enää ole saatavilla. Saman jännitteen nykyparistot pakkaavat olemaan pienempiä ja vastaavasti fyysisesti samankoisten paristojen jännitteet suurempia. Erilaisia adapteriratkaisuja voi etsiskellä vaikka e-baysta. Oman kamerani mittari kalibroitiin huollon yhteydessä 1,5V:n paristolle joten siihen käy nyt vaikka EPX625G tai vastaava. Jännite-erolla tuskin on juurikaan käytännön merkitystä, mutta onpahan nyt asia hoidettu. Nettipuheiden mukaan pariston pitäisi kestää jopa vuosi, omani on ollut käytössä vasta noin kaksi kuukautta joten pitempiaikaisesta kestosta en vielä tiedä.

Olen tällä kuvannut puolitusinaa rullaa joten käyttökokemuksena tässä puhutaan vielä ensivaikutelmasta. Kesällä tälle varmaan tulee paljonkin käyttöä, sitten näen tuleeko aihetta muuttaa arviota. Tähänastisen perusteella 35 SP on johdonmukainen, joustava ja riittävän nopea käyttää. Perusasiat (esimerkiksi filmin lataus ja siirto ja filminherkkyyden (25 – 800 mikä on riittävä alue koska kamerassa on myös käsisäätö, innokkailla prässääjillä asteikko toki voi loppua kesken)  asettaminen) on toteutettu järkevästi ja ne toimivat hyvin. Ei mitään hullutuksia tai tarpeettomia uhreja estetiikalle. Kuvaan pääsääntöisesti käsisäädöllä mihin etsimen EV-näyttö sopii hyvin. Kun aikarenkaan ikkunaan on asetettu haluttu EV-arvo, on tahallinen yli- tai alivalottaminen helppoa siirtämättä kameraa silmältä; käsi löytää helposti aika- ja aukkorenkaat (ne saisivat kyllä olla vielä enemmän pykälöidyt, mutta se nyt ei ole suuri murhe). Samalla tavalla helppoa on muuttaa valotusarvoja mittarilukeman muuttuessa. Kovin suurisormiselle noiden suhteellisen kapeiden renkaiden käsittely toki voi olla hankalahkoa. Mittarissa on CdS-kenno joten se on riittävän nopea, siihen tahtiin kun kuvaa sommittelee niin neula kyllä liikkuu. siinä ei ole mitään ongelmaa.

Laukaisimen liike on lajityypillisesti aika pitkä mutta täsmällinen ja hyvin ennakoitavissa. Sulkimen pikemminkin räpsähdys kuin sirahdus on selvästi kuultavissa. En sanoisi sitä äänekkääksi, mutta hiljaisempiakin mittaetsinkameroita olen tavannut. Jos suljinaikaa muuttaa ennen kameran virittämistä, tuntuu aikarenkaan liikkeessä enemmän vastusta (ja kuuluu hieman ääntä) kuin jos aikarengasta liikuttaa kameran virittämisen jälkeen. Johtunee sulkimen rakenteesta, ohjekirja ei tästä kerro mitään joten mitään haittaa ei pitäisi tulla vaikka aikaa muuttaa ennen virittämistä. Kerron vain huomiona.

Mittaetsin on minun silmiini riittävän suuri (suurennussuhde 0,7). Täplä on vaaleankeltainen vaakasuora suorakulmio, ei suuri koska se vastaa pistemittauksen kuutta astetta. Tarkennusrenkaassa on lajityypillisesti sellainen siipi, uloke tai vipu (mikähän lie oikea sana?) joka asettuu hyvin vasemman käden etusormen ja keskisormen väliin käytettäväksi. Minun otteilleni tarkennusrengas on juuri sopivasti vaimennettu: liike on täsmällinen mutta silti nopea. Tarkennusrengas pyörii lähimmästä etäisyydestä (0,85 m) äärettömään vain noin kolme senttiä, mutta sekä etsin että rengas toimivat jotenkin vain niin hyvin, että tuo on aivan riittävä matka. Niin että tästä varsinaisesti mittaetsinpuolesta ei minulla ole kuin hyvää sanottavaa.

Olen jonkin verran aiemmin kuvannut Canonet QL-17 GIII:lla, mutta muutoin tämän kokoluokan mittaetsinkameroita en ole suuremmin käyttänyt, vain satunnaisesti joitakin Yashicoita ja Konicoita.  Niinpä alussa piti vasemmalle kädelle hieman hakea paikkaa, kovin suurikätiselle kamera voi ehkä käydä vähän ahtaaksi, vasen etusormi voi vahingossa asettua mittarin ikkunan eteen.

Kaikkiaan pidän kamerasta ja sillä kuvaamisesta, se on miellyttävä ja intuitiivinen käyttää. Optiikka on hyvä, pistemittaus antaa lisämahdollisuuksia rauhalisessa kuvaamisessa ja pidän myös EV-arvoihin pohjautuvasta logiikasta. Ainoa varsinanen kritiikki on se, että virtakytkin puuttuu. Muutoin tämä on hyvin suunniteltu ja laadukkaasti toteutettu kamera.

Lopuksi vähän kuvia. Lisää tulee flickriin https://www.flickr.com/photos/54100950@N02/albums/72157679404944272

 

Kertomus kuvasta, hotellihuoneen seinä.

En varmaankaan ole ainoa, jolle yksin matkustettaessa hotellihuoneesta tulee tärkeä paikka. Olin viime kesänä muutaman päivän omine nokkineni käveleskelemässä Tallinnassa. Viimeksi olin kaupungissa käynyt 1980-luvulla jolloin Viro oli osa sosialististen neuvostotasavaltojen iloista ja harmonista perhettä. Kaupunki oli silloin tietysti kovin toisenlainen.

Hotellini edustalta olisi melkein voinut heittää kiven Toompean muuriin, ainakin vahvempi mies kuin minä. Hotelli oli pieni, henkilökunta ystävällistä, aamiaistarjoilu runsas eikä aamiaisella kuulunut suomea.

Viimeisen täyden päivän iltana huomasin huoneeni seinälle vuoteen yläpuolelle ilta-auringon (huoneeni taisi olla ylimmässä kerroksessa) tekemän muodon. Varmaan samoin oli käynyt muinakin iltoina, päivät olivat aurinkoisia, mutta en ollut sitä ymmärtänyt katsoa ennenkuin nyt, yötä vaille kotiinlähtöä.  Valoläiskä tuntui sopivan yhteen seinälle ripustetun valokuvajäljennöksen kanssa.

 

Otin kuvan väljällä rajauksella (Nikon D600 ja viisikymmentämillinen), alivalotin aukon (f8, ISO 100) verran ettei valo palaisi puhki. Suljinajaksi tuli 1/25 mutta ei sillä vielä kuva tärähdä vaikkei vakaajaakaan ole. Alkuperäinen kuva on tässä.

 

Kotona vain nostin tuota valokuvajäljennöstä hieman esille ja vaalensin valoa hieman ja muutin aavistuksen valkotasapainoa, siinä kaikki. Tässä lopullinen kuva.

 

 

Sen informaatio- ja valokuvauksellinen arvo lähentelee nollaa, mutta itselleni se on tärkeä. Siinä on hyvinkin täytenä ja monimuotoisena omat tunnelmani tuolta matkalta, täydempinä kuin kaupungilla ottamissani kuvissa aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Toisaalta, jos harrastelija ei kuvaa omista lähtökohdistaan, niin kai hän silloin kuvaa jonkun toisen lähtökohdista?