Linna

 

–  Olisit vaan tullut uimaan. Vesi on nyt jo yhtä lämmintä kuin eilen silloin iltapäivällä. Mahtavaa.

Riitta laski kirjaa sen verran että näki minut.

– Myöhemmin ehkä, en minä vielä. Ole kiltti ja kuivaa siinä ettet kastele vilttiä ja kirjaa.

– Joo. On tämä mahtavaa.

Kuivailin sen verran kun mitä nyt aurinko ei ollut jo ehtinyt kuivata. Meidän lisäksemme ei rannalla ollut kuin parikymmentä ihmistä, heistäkin pari oli paikallisia. Katsoin taivaalle, aurinko ei ollut vielä lähelläkään taivaanlakea, mutta oli jo lämpimämpää kuin juuri koskaan Suomessa kesällä.

– Siellä Suomessa nyt kärvistelevät pakkasessa ja pimeässä.

Riitta ei vastannut mitään. No, enhän minä ollut mitään kysynytkään. Jos kysyisin onko kirja hyvä. Mutta se vaikuttaisi hölmöltä, samaa kirjaa hän oli lukenut eilen ja silloin olimme siitä puhuneet. Hyvä kirja se oli, minulle kirjoittajakin oli aivan outo. Riitta käänsi sivua. Sain kuivateltua ja kävin pitkäkseni viltille hänen viereensä. Yritin keksiä jonkin sellaisen keskustelunaiheen josta hänkin haluaisi puhua, mutta mieleeni ei tullut ensimmäistäkään.

Lämpö ja uinti taisivat kuitenkin nukuttaa minut, sillä aika varmasti heräsin, ellen unesta niin jonkinlaisesta horroksesta ainakin kun rantakaupustelija kilisytti kelloa. Hänellä oli sellainen poljettava kärry, ikäänkuin nelipyöräinen polkupyörä tavallaan. Siinä oli kaasulla toimiva vaakatasossa oleva jääkaappi tai kylmälaukku ja siitä hän myi juomia ja jäätelöitä. Kohottauduin katsomaan, kaupustelija oli vain muutaman kymmenen metrin päässä meistä rantaa reunustavalla kivetyllä kapealla jalankulku- tai pyörätiellä tai miksi sitä kutsuisi. Rantapolulla mutta kivetyllä.

– Jäätelönmyyjä. Haenko sinulle jotakin?

Riitta laski kirjan viltille.

– No… sellainen pistaasia.

Vedin farkut jalkaan ja laitoin lompakon taskuun ja paidan päälle. Tuntui edelleen tosi mukavalla kävellä paljain jaloin lämpimässä hiekassa. Iltapäivällä hiekka olisi jo melkein liian lämmintä paljailla jaloille. Jäätelökärryn luokse oli jo ehtinyt tulla jonoa, joten sain .vähän aikaa odottaa. Ostin kaksi pistaasiaa. Kun pääsin takaisin viltin luo, oli Riitta noussut istumaan ja katsoi jonnekin vasemmalle, katsoi edelleen vaikka sai jäätelön käteensä.

– Mitä tuolla on?

– Missä?

– Tuolla niemen kärjessä.

– Kalliota vain, kiviä.

– Ei, katso kunnolla, siellä on jokin rakennus, tuolla.

– Tuossa, niin onkin. Aivan kuin torni ja jonkinlaista muuria. Ellei se sitten ole vain kalliota.

– Ei, on se rakennus. Jokin linna.

– Tai linnan rauniot.

– Vanha linna. Mennään katsomaan.

– Entäs nämä kaikki tavarat, ei kai me näitä ruveta tuonne asti raahaamaan?

– Kerää sinä ne ja vie huoneeseen, tule sitten perässä, minä menen jo.

Ajattelin että olisimmehan me yhdessä voineet käydä hotellilla, ei sinne ollut kahtasataa metriä enempää, mutta Riitta jo käveli matkoihinsa. Keräsin tavarat rantakassiin, viltin, pyyhkeet, ylimääräiset vaateet, kirjan, aurinkovoiteet ja muun tavaran.  Rantakassin olimme ostaneet edellisenä päivänä katukauppiaalta hotellin edustalla. Hänelläkin oli tuollainen poljettava kärry mutta jäätelön sijasta varmaan parikymmentä suurta ja värikästä muovista kassia. Niissä oli paikallisten turistikohteiden kuvia ja minusta ne olivat rumia. Riitan mielestä sellainen olisi käytännöllinen ja jälkeenpäin se olisi matkamuisto. Käytännöllinenhän se kyllä oli.

Vein kassin hotellihuoneeseen ja pukeuduin kunnolla. Shortsien tilalle pitkät housut ja sukat ja kengät. Otin kassista vesipullon, laitoin sen huoneen jääkaappiin ja  lähdin kävelemään linnaniemelle. Rannalla oli nyt enemmän väkeä, lapsiperheitä näköjään enimmäkseen. Matka oli pitempi kuin olin luullut, etäisyyksiähän on vaikea arvioida silmämääräisesti. Linnaniemi oli kuin merelle pistävä kivikkoinen ja pensaita kasvava sormi, kuin jättiläispeikon sormi. Hiekkarannalta lähti niemelle polku isompien kivien ja pensaiden lomaan. Polun pohjallakin versoi kaikenlaisia pieniä kasveja, joten tuskin polkua päivittäin kovin paljoa käytettiin. Pensaista kuului lintujen laulua enkä nähnyt niiden lähtevän lentoon vaikka kävelin aivan pensaiden sivuitse. Muutaman linnun näinkin, mutta ne olivat minulle outoja. Polku nousi niemelle pari metriä merenpintaa korkeammalle ja päätti kiemurtelunsa aukiolle jonka keskellä oli tuo linna.

Oikeastaan se oli vain raunio. Kivistä oli rakennettu muuri, suurin piirtein neliön muotoon ja ehkä kahden ja puolen metrin korkeuteen. Neliön, sanon sitä neliöksi vaikka tuskin se tarkka neliö oli, ei lähelläkään, neliön sivu oli jotakin kaksikymmentä metriä, ehkä vähän enemmän. Paikoin muuri osin luhistunut, ei missään maahan saakka mutta ehkä puoleen korkeudestaan. En osannut ollenkaan ajoittaa rakennelmaa, minun silmiini se saattoi ehtä hyvin olla viisikymmentä kuin viisisataakin vuotta vanha.  Polku päättyi suoraan muurissa olevan suorakulmaisen aukon kohdalle, varmaankin siinä oli joskus ollut ovi. Kutsuin Riittaa muutaman kerran nimeltä, mutta hän ei vastannut. Kävelin oviaukosta muurin piiriin. Keskellä muurin rajoittamaa aukeaa oli tuo rannalle näkemämme torni. Sekin oli kivistä nostettu eikä kovin korkea, ehkä kaksikeroksisen talon harjakaton huipulle, siis tavallaan kaksi ja puolikerroksisen. Suoraan muurin oviaukkoa vastapäätä oli oviaukko torniin, menin siitä. Tornin jokaisella sivulla oli avoin ikkuna-aukko ehkä kolmen metrin korkeudella ja tornin seinää kiersi puinen portaiikko. Portaat oli rakennettu karkeasti ja suurpiirteisesti viimeistelemättömästä puutavarasta. Ne muistuttivat rakennustyömaiden väliaikaisia telineitä ja kulkuväyliä. Portaat eivät voineet olla muutamaa vuotta vanhemmat. Kutsuin taas Riittaa, ei vastausta.

Lähdin nousemaan ylös. Portaat kuitenkin olivat tukevat, eivät huojuneet eivätkä edes natisseet, kaiteet olivat höylätystä puusta. Nousun aikana silmät ehtivät sen verran tottua puolihämärään, että kun pääsin ylös tornin huipulle ulkoilmaan näytti kaikki hetken kovin kirkkaalta.

Tornin huippua, tasannetta kiersi vyötärön korkuinen reunus, ei sen korkeampi joten hyvin siitä olisi voinut hypätä tai pudota. Tasanteen merenpuoleisella sivulla ehkä parin metrin päässä reunasta oli kivinen selkänojaton penkki. Vähän samantyyppisiä näkee joskus puistoissa, penkkejä joiden on tarkoitus kestää murrosikäiset ja yölliset juopot. Tässä penkissä ei ollut jalkoja vaan se oli kokonaan kivistä koottu yksi muoto, kuin osa tornin kokonaisuutta. Riitta istui penkillä selkä minuun päin, ilmeisesti merelle katsoen. Miten hän ei ollut minua kuullut?

– Riitta?

– Mennään pois täältä, vie minut pois täältä.

Hänen äänensä kuulosti aivan kummalliselta eikä hän noussut penkiltä ylös eikä edes katsonut minuun, ei kääntänyt katsettaan mereltä. Kävelin penkin luo, hänen viereensä.

– Mitä nyt, mikä hätänä?

Nyt hän katsoi minuun eikä näyttänyt pelästyneeltä vaan hieman huolestuneelta, ehkä vähän helpottuneeltakin.

– Ei mikään ole hätänä. Mutta mennään pois nyt heti. Mene sinä edeltä.

Ääni oli edelleen jotenkin outo, soinniton, sävytön.

– Hyvä on, mennään, aivan miten vain.

Käännyin kävelemään portaille ja kun olin ensimmäisille askelmille päässyt katsoin taakseni. Riitta oli noussut ylös mutta seisoi edelleen penkin luona tosin minuun katsoen.

– Etkö sinä tule?

– Tulen, kyllä minä tulen.

Hän lähtikin liikkeelle ja kun olin muutaman askelman laskeutunut kuulin hänenkin jo laskeutuvan portaita.

Alhaalla pysähdyin odottaakseni, Riitalla oli vielä kymmenkunta askelmaa jäljellä.

– Mene vain. Jatka vain. Mennään takaisin hotellille. Minä tulen vähän perässä.

Kummallista. Mutta niin kai sitten. Kävelin muurin rajoittamalta alueelta pois. Olkoon se sitten linna. Siltä se oli rannalta näyttänyt mutta ei se mikään linna oikeasti ollut. Rappeutuneen muurin ympäröimä rappeutunut torni se oli vaikka linnalta oli näyttänyt. Alas laskeutuvan polun alussa kuitenkin pysähdyin katsomaan taakseni. Riitta oli muutaman metrin jäljessäni mutta hymyili minulle.

– Tämä polku on niin kapea niin mene sinä kuitenkin vielä edellä.

Pensaiden ja kivien keskellä oli nyt lämmintä ja jotenkin pölyistä. Aamun vähäinen tuuli oli melkein kokonaan tyyntynyt, mitään merellistä raikkautta ei tuolla niemellä tuntunut. Laskeuduimme peräkanaa alas rannalle, hiekalla Riitta käveli rinnalleni ja otti kiinni kädestäni. Ei hän oikeastaan koskaan ottanut kiinni kädestäni. Ajattelin sanoa hänelle jotakin, mutta hän katsoi suoraan eteensä vaikka oli ottanut kiinni kädestäni, niin en sitten sanonut mitään. Kävelimme vain. Muille ihmisille näytimimme varmaan aivan tavanomaiselta pariskunnalta käsikkäin aurinkoisella hiekkarannalla meren ääressä. Aurinko lämmittikin nyt oikein mukavasti. Tornin sisään se ei tietenkään ollut lämmittänyt eikä oikein sinne pensaikkoonkaan. Pensaat olivat sen verran korkeat.

Hotellinhuoneessa hän tiputti kengät oven viereen ja huuhteli kasvonsa kylmällä vedellä. Sitten hän kävi makuulle päiväpeiton päälle ja sulki silmänsä.

– Minun täytyy nyt vähän nukkua ja olla yksin. Tule herättämään parin tunnin kuluttua.

Tein kuten hän sanoi. Illalla menimme syömään ravintolaan jonka olimme huomanneet aamulla matkalla rannalle. Se oli aika kallis ja ruoka oli kohtuullista, ei sen parempaa. Illalla Riitta oli taas oma itsensä.

Keväällä meille tuli ero, joten en koskaan saanut tietää mitä siellä linnaniemellä oli tapahtunut.

Lentoja (novelli)

Lapsellinen ja pateettinen, mutta onneksi lyhyt rakkaustarina

I Uinti

He tapasivat tienristeyksessä missä tytön kotitalolta tuleva hiekkatie liittyi maantiehen. Pojan tullessa mutkasta risteykseen tyttö jo seisoi keskellä hiekkatietä pyyhekäärö kainalossa. Nähdessään pojan tyttö vilkutti kädellään ja lähti liikkeelle, kävelemään ei poikaa kohti vaan maantietä toiseen suuntaan, sinne minne heidän oli määrä mennä. Poika tihensi askeliaan, mutta siltikin kului pari minuuttia ennen kuin hän ehti tytön rinnalle. Tyttö katsahti häneen nopeasti ja jatkoi kävelyä.

– Ajattelin jo, että et ehkä tule.

– Enkö minä ollut aivan ajoissa?

– Olit, mutta minä ehdin silti odottaa.

Kun tyttö oli edellisenä päivänä ehdottanut tätä kuutamouintia, oli poika suostunut empimättä. Hän olisi suostunut, vaikka tyttö olisi ehdottanut pankin ryöstämistä. Tyttö viittasi pojan kävelemään tien sivuun ja käveli itse melkein keskellä tietä, näin myöhään rantatiellä tuskin olisi paljoakaan liikennettä, ja poika tiesi, että hänen olisi aivan turha pyytää tyttöä siirtymään tien reunaan.

Kymmenisen minuuttia he kävelivät vaitonaisina, sitten tie laskeutui uimarannan reunalle ja leveni pysäköintipaikaksi. Tyttö kääntyi, poika seurasi häntä. Tavallisesti aurinkoinen pysäköintipaikka oli nyt pimeä, sen hiekka kuten tie sateenruskea, tienvierustan puut yötuulessa äänekkäät ja liikkuvat. He kävelivät rannalle, autiolle ja valoisammalle. Hiekka vajotti melkein nilkkoihin, ja veteen paistoi kuu. Uimakopit pitkine varjoineen olivat aivan vierekkäin.

– Odota minua.

Pysähtymättä, tahtiaan hiljentämättä tyttö hävisi naisten uimakoppiin, poika ehti vain nyökätä. Miesten uimakopissa oli kovin kylmä, ja vaikka hän vaihtoi uimahousuihin niin nopeasti kuin mahdollista, ehti tyttö silti ennen häntä. Tyttö jo seisoi vesirajalla ja hymyili pojan asettuessa hänen rinnalleen.

– Nyt mennään, kumpi ensin tuolla kivellä.

Melkein keskellä järveä oli suuri, laakea kivi jossa uimareiden oli kesäisin tapana lojua paistattamassa päivää, nyt kivi oli vain sateen tummentama liikkumaton pinta. Tyttö astui veteen nopeasti ja arkailematta. Järvi syveni tässä kohdassa nopeasti, ja melkein heti pojan rinnalta lähdettyään tyttö levitti kätensä, liukui veteen ja ui jo kohti kiveä.

Poika veti syvään henkeä ja paiskautui veteen jonka kylmyys veti ilman hänen keuhkoistaan. Liikkeelle, eteenpäin jalat ja kädet! Pojan ehtiessä perille tyttö jo lepäsi kivellä luvattoman lämpimän ja tyynen näköisenä.

– Minä voitin.

Poika nosti itsensä kivelle, kylmästä vapisevan kimpun luuta ja nahkaa.

– Kuulitko, minä voitin.

Poika istuutui työn oikealle puolelle, ravisteli veden hiuksistaan ja hieraisi molemmin käsin palelevia reisiään. Tyttö naurahti ja tarttui molemmin käsin hänen vasempaan käteensä ja painoi sen kylkeään vasten. Märän uimapuvun läpi poika laski kapeat kylkiluut, kylmille sormille jotka tytön otteessa pääsivät liikkumaan niitä oli kolme.

– Kohta kuu tulee tähän kiven kohdalle, sitten uidaan takaisin.

Poika ei vastannut, häntä palelsi liikaa. Koska hänen vasen kätensä oli edelleen kiinni tytön kyljessä, ojensi hän oikean kätensä, kosketti tytön poskea ja alkoi kiertää tytön märkiä hiuksia kiehkuraksi sormiinsa.

II Nimeäminen

Varmaan puolisen tuntia he olivat istuneet puutarhakeinussa, toiset teekupilliset olivat jo menossa. Tyttö oli kertonut puutarhan kasviston ja linnuston, hyönteisistä oli käsitelty vain yksi, tuona kesänä erityisen runsaana esiintyvä perhoslaji. Poika ei ollut tottunut hunajateehen.

– Meidän pitää antaa toisillemme nimet.

– Tarkoitatko niin kuin kasveilla, latinankieliset nimet?

– Niin. Ei, ei kun sellaiset nimet joita ei kukaan muu tiedä eikä käytä. Omat nimet.

– Niin kuin että sinä olisit vaikka Ariadne?

– Voi ei, Jason hylkäsi Ariadnen etkä sinä hylkää minua. Toinen nimi.

– Tiedätkö mikä on kaunis nimi?

– Kerro.

– Psykhe.

– No ei kyllä Amorin ja Psykhen tarinaa, mitä sinä oikein ajattelet?

– Kerro sinä sitten.

– En minä tiedä, sinun se pitää keksiä.

– Tulisiko nuori mies vähän auttamaan?

Poika kohotti katseensa tytön ruskettuneesta olkapäästä. Parinkymmenen metrin päässä tytön isä oli istuttamassa puuta.

– Kuules, nyt kun minä saan tämän maahan, niin kävisit saunasta vettä. Puoli tusinaa sankollista. Tuossa terassilla on sankoja.

– Käynhän minä.

Poika haki sangot terassilta, käveli saunalle, kantoi ja täytti neljästi. Vaaleansininen, auringon viiruttama puutarhakeinu oli jossakin vaiheessa alkanut liikkua, keinua.

– Minä sanoin isä että keksisi meille nimet muttei keksinyt.

– Jaa, no turhaan minulta kysyt. Tuossahan se on kulkenut sankojen kanssa, niin että eikös voisi olla Vedenkantaja.

– Ei, mikä nimi se nyt on. Pitää olla ihan oikea nimi.

– Noin, kaada tuohon. Tasaisesti joka puolelle. Hyvä. Sitten lisää, eikö niin?

– Toki.

Sankoja nostaessaan poika näki istutuskuoppaa katsovan miehen suupielissä mielenkiintoisia mutkia.

– Jos Vedenkantaja ei kelpaa, niin keksikää itse.

Tyttö potkaisi keinuun lisää vauhtia, ja poika lähti hakemaan lisää vettä. Kaadettuaan viimeiset sankolliset ja vietyään tyhjän sangot takaisin terassille poika oli jo lähdössä keinulle, mutta pysähtyi kuitenkin katsomaan taimea.

– Isä, se taimi on vinossa.

– Niinkö? Mihin päin sitä pitää kääntää? Olisit sanonut aiemmin, ei sitä enää noin vain käännellä.

– Ei se oikeasti ole vinossa, mutta siinä sait siitä Vedenkantajasta.

Isä iski pojalle silmää.

– Ota sinä tuo ristiksesi.

Poika punastui, onneksi tyttö ei kuullut mitä isänsä sanoi. Tyttö nousi ylös.

– Lähdetään kävelylle. Käydään rannassa.

Isä kohotti katseensa taimesta.

– Tätisi tulee sitten kuuden junassa.

– Muistan. Mehän voimme kävellä asemalle vastaan.

– Miksei. Minäkin kyllä tulen autolla kun hänellä on kuitenkin sen verran tavaraa.

Rannalta he kääntyivät rautatieasemalle.

– Täti on aivan mukava. Vähän hössö muttei ilkeä. Eikä kovin tyhmäkään. Eronnut tietysti, eivätkös tädit aina ole? Tai oikeastaan mies erosi hänestä. Lähti tiehensä muttei laulajattaren tai sihteerin vaan piirtäjän mukaan. Jonkun insinööritoimiston piirtäjän joka vapaa-aikanaan teki akvarelleilla postikortteja. Miehellä oli rahaa ja hän jätti osan tädille. Ei, onneksi ei ollut lapsia. Siitä on nyt kai kolmisen vuotta. Ei täti välitä koko asiasta enää. Liekö välittänyt koskaan. Ei sinun silti tarvitse sitä heti ottaa puheeksi. Täti ehkä muutenkin huolehtii puhumisesta, outojen ihmisten parissa hän on puheliaampi kuin tuttujen, kummallista vai mitä? Ei hän silti ole tyhmä, hän pystyy yhtä aikaa puhumaan ja tarkkailemaan, havainnoimaan. Mutta jos aristelet häntä liikaa, niin hän päättelee että olet typerä. Tai vain barbaari.

– Miksi minä häntä aristelisin?

– Niin, mutta kun sinä olet niin vaitelias, niin hän voi pitää sitä aristeluna. Se on muuten yhdentekevää.

He tulivat asemalle kymmenisen minuuttia etuajassa ja istuutuivat laiturin penkille. Parin minuutin kuluttua tytön isäkin tuli viheltäen operettisävelmää ja istuutui tyttärensä viereen.

– Siinähän te istutte kuin matkustavaiset ainakin. Otetaanko tädiltä hänen Helsingin asuntonsa avain? Minä maksan teille liput.

– Jos et isä pidä suutasi, niin emme tule kyytiin.

– Tällaiseksi tämä on mennyt, lapset kuransseeraavat vanhempiaan. Mikähän tässä on mennyt vikaan?

– Äiti on sanonut, että te ette kasvattaneet minua kun olin pieni.

– Totta, se ei ollut tarpeen, ei ollut. Kuulkaa, minulla on nyt teille nimet.

– No, kerro.

– Sinä olet Tyttö ja sinä olet Poika.

– On siinäkin nimet.

– Hyvät nimet. Saatte ne aivan ilmaiseksi. Pitäkää onneksenne.

– Kerroin juuri tädin traagisen historian.

– No, hänestä ei kyllä traagista hahmoa saa villashaalillakaan.

– Miksi isä villashaalilla?

– En yhtään tiedä.

– Olet sinä outo joskus.

– Siinä on vain kysymys näkökulmasta, kuka nyt kenenkin mielestä on outo ja miksi.

– Hölpötät aina niin, etteivät muut saa suunvuoroa. Täti on muuten samanlainen.

– Mitä sanomista nyt sitten sinullakaan muka on? Puhut Pojankin vielä aivan mykäksi.

– Älä sinä… hei, nyt juna tulee.

III Riita

Tytön osakunta oli järjestänyt matineakonsertin, jossa Tyttö soittaisi Ravelia. Poika olisi silloin töissä satamassa. Poika istui vuokrahuoneensa sängyn laidalla, Tyttö kirjoituspöydän tuolilla.

– Minä sanoin sinulle varmaan kaksi viikkoa sitten, että tämä konsertti olisi nyt huomenna. Miten sinulla voi juuri silloin olla työvuoro?

– En minä kirjoita työvuorolistoja.

– No enkä minä konserttiaikatauluja. Minä soitan ensimmäistä kertaa yleisölle, jos se sinua ollenkaan liikuttaa.

– En minä voi tälle mitään.

– Vai et tahtonut voida? Mikset sanonut kun ne työlistat tulivat?

– Niin. Jos niillä listoilla yleensä haluaa olla, ei niihin kovin kannata puuttua.

– No sairastu, minä maksan sinulle sen päivän palkan.

– Ei. En.

– Niinkö ihanaa se laivojen lastaaminen on? Selvä. Konsertin jälkeen mennään syömään, mutta sinä et varmaan pääse sinnekään?

– En. – Hyvä, kyllä minä kavaljeerin saan, älä huoli.

– En.

– ”Ei, en, en.” Vähäpuheinen sinä olet aina ollut, mutta nyt ei ole sanoja kuin yksi. Kuule, ei minun ole mikään pakko sinua raahata perässäni.

Poika yritti hymyillä, mutta irvistyksen puolelle se meni.

– Sikäli kun pakkoa on, on minun oikeastaan pakko olla huomenna töissä. Ei sen kummemmasta ole kysymys.

– Pitääkö minun siis tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että minun vanhempani pystyvät maksamaan opiskeluni täällä, mutta sinun täytyy rahoittaa omasi työlläsi? Niinkö?

– En minä niin ajattele, etkä sinäkään.

– Älä sinä kuule sano minulle mitä minä ajattelen tai en ajattele! Niistä asioista et sinä paljoa tiedä!

– Voin minä kaikkiaankin olla aivan hiljaa, jos sinä sitä haluat. Minun puheestani ei sinun tarvitse noin innostua. Varmaan, niin kuin sanoit, löydät puhetaitoisempiakin seuralaisia.

– Mikä helvetti sinua riivaa? Minä lähden nyt!

IV Lentoja

– Minä näin yöllä aivan kummallista unta. Siinä oli sellainen suuri sirkusteltta, valtavan suuri ja siinä trapetsi. Minä otin trapetsilla vauhtia, ja sitten kun siinä kaaren toisessa päässä päästin irti niin aloin lentää. Se teltta oli valtavan suuri, eikä toista trapetsia näkynyt missään, vaan minä vain lensin sen teltan halki. Teltan kannatinpylväisiin oli paikoin laitettu värillisiä lamppuja, mutta ne valaisivat vain vähän, koko valtava tila oli melkein pimeä, ne lamput vain pilkottivat pimeää niin kuin pienet värilliset tähdet. Kaukaa alhaalta kuului puheensorinaa, mutta en minä siellä mitään nähnyt, pimeää vain.

– Lentouni.

– Odota, ei se loppunut. Tai tuo unen vaihe loppui ja sitten seuraavaksi minä kävelin meren rannalla, ja ranta oli pyöreitä kiviä, puolen nyrkin kokoisia harmaita tai valkoisia kiviä tai pilkullisia. Kivet olivat kuitenkin paljaille jaloille lämpimiä ja ihan vähän pehmeitä, mutta kiviä ne silti olivat. Vesi oli vasemmalla puolellani parin metrin päässä ja ajoittain aalto ylsi kastelemaan varpaani ja nilkkani. Oikealla puolellani noita kiviä riitti ehkä parikymmentä metriä, sitten tuli hiekkatöyräs jonka päältä alkoi mäntymetsä.

Edessä oli meri ja noita pehmeitä ja vähän lämpimiä kiviä. Minulla oli se vanha mukajugendmekko, se jossa oli sahalaitakuvio, et sinä sitä muista, ja tukkani oli ihan lyhyt niin että niskaa palelsi meren puolelta. Kävelin sitä rantaa, ja minun oli hyvä ja kevyt olla. Sitten ehkä kymmenen metrin päässä yksi kivi nousi ylös ja lähti lentoon ja se olikin lintu, ja se lintu olit sinä. Sellainen lyhytsiipinen pönäkkä lintu, ja minä huusin mihin sinä Poika menet, mutta sinä et vastannut, vaikka käänsit kyllä hetkeksi päätä ja katsoit minuun, mutta nousit kuitenkin ylös ja hävisit sinne meren ylle.

– Siihenkö se loppui?

– Siihen, minä jäin rannalle seisomaan, ja sinä hävisit taivaalle. Mutta minä ymmmärsin, että sinun piti vain lähteä tekemään jotakin tärkeää ja oikeaa, ja että sinä tulisit kyllä takaisin ja olisit sitten taas ihminen. Niin että siinä kai kuitenkin oli hyvä loppu.

Tyttö ojensi kätensä, Poika tarttui siihen ja nojautui hieman eteenpäin koska Tyttö lepäsi vuoteella ja Poika istui sairaalan kovalla tuolilla. Sormet olivat hennommat kuin Poika muisti, mutta ote oli luja. Lapsi oli juuri syönyt, ja nukkui nyt kurttuinen pää Tytön rintojen välissä.

Marttinen rannalla (novelli)

Tutkimusjohtaja Marttinen heräsi huojentuneena siitä, että huonetoveri oli jo ehtinyt lähteä aamiaiselle. Edellisillan tervetuliaispäivälliset olivat joidenkin konferenssivieraiden – ei kuitenkaan Marttisen – kohdalla jatkuneet juominkeina pikkutunneille. Huonetoveri Granlund oli kolistellut käytävästä sisään joskus aamuyöstä, harjannut hampaansa ja kuoriutunut päällysvaatteistaan melkoisella ähinällä ja puhinalla ja kellahtanut huoneen toiseen vuoteeseen kuorsaamaan. Marttisella oli aina matkoilla mukana korvatulpat ja se, ettei hän kuulisi kännykkänsä herätystä, olisi pieni hinta siitä, että hän yleensä saisi nukkua.

Hän otti kellon yöpöydältä, aamupäivän ensimmäiseen sessioon hän ei enää ehtisi, mutta toiseen helpostikin. Suihkukopin lattia oli vielä märkä, Granlund oli siis lähtenyt ilmeisesti vasta aika äsken. Hotellin aamiaishuone oli melkein tyhjä, ketään konferenssinsa väestä hän ei nähnyt. Aamiaisen jälkeen hän palasi huoneeseensa ja pakkasi pikkusalkkunsa; esityspaperit, pieni kannettava, muistiinpanovälineet ja pari pikkutavaraa.

Päivämäärää ajatellen ulkona oli yllättävän lämmintä, tietysti nyt oltiin Itämeren etelärannalla, mutta siltikin. Sillä vanhalla mökkipaikalla Turun saaristossa ei koskaan ollut näin myöhään näin lämmintä. Eihän hän tosin ollut käynyt siellä vuosiin, ehkä sielläkin nykyään olisi syksy tällainen. Eikös sillä ilmastonmuutoksella sitä tarkoitettu? Kahden korttelin päästä hotellista piti kääntyä oikealle konferenssitaloon. Hän odotti valojen vaihtumista ja vilkaisi vasemmalle, sinne minne hotellin katu jatkui. Siellä, muutaman korttelin päässä, näkyi meri.  Valot sinne olivat vihreät, ja parin kiireisen askeleen jälkeen hän oli ylittänyt kadun ja oli matkalla rantaa kohti, väärään suuntaan.

Katu päättyi parinkymmenen auton pysäköintipaikkaan, sen reunalta laskeutuivat kiviset portaat muutaman metrin hiekkatörmän rannalle.  Hänen laskeutuessaan portaita merituuli pariin otteeseen sai törmän ruohot ja heinät kahahtamaan pehmeästi, hitaasti. Alhaalla portaiden molemmin puolin oli puinen selkänojallinen penkki, Marttinen istuutui, laski salkun viereensä penkin tummalle, öljyisen näköiselle puulle. Jos hän istuisi puoli tuntia, ehtisi hän hyvin tuon toisen session alkuun.

Penkkien alla ranta oli kivikkoa, Marttinen kumartui katsomaan; maahan oli valettu pienet betonijalustat joiden päälle penkit oli asetettu, siksi ne eivät keikkuneet. Kivikkoa, tuollaista puolen tulitikkuaskin kokoista, jatkui viitisenkymmentä metriä ja vaihtui sitten siniharmaaksi hiekaksi jota riitti saman verran vesirajaan.  Onkohan täällä vuorovettä? Ei kai, eikös sitä ole vasta Tanskan salmien toisella puolella? Niin kuin siinä novellissa, kenen se nyt on, Maupassantin, jossa sankari pelastaa isän ja tyttären laivanhylystä mutta jäävätkin sinne ansaan vuoroveden vuoksi. Ja rakastuu sitten tyttäreen. Ei se ole Maupassantin kuitenkaan. Jonkun ranskalaisen.  Ehkä täällä ei kuitenkaan ole vuorovettä.

Portaiden ja penkkien kohdalla törmä kaartoi muutamankymmenen metrin sisämaahan, kaupunkiin päin, siksi kivikkoa ja hiekkaa oli tuolla kohden niin paljon. Penkeistä oikealle ja vasemmalle törmä kaartoi lähemmäksi merta, Marttinen istui ikään kuin pussin pohjalla, törmä sulki hänen näköalansa oikealle ja vasemmalle, merelle hän näki parinsadan metrin leveydeltä. Oikealta hänen näköalaansa juoksi, melkein vesirajan tasalla, suuri ruskea koira jonka tuuhea häntä heilui riemukkaasti. Koiran ehdittyä Marttisen näkökentän keskivaiheille tuli oikealta näkyviin juoksuasuinen nainen joka kutsui koiraa, eläimen nimestä Marttinen ei saanut selvää. Koira pysähtyi ja heilautti häntäänsä, mutta vasta toisesta kutsusta palasi emäntänsä viereen.  Tarkasti, kiinnostuneesti Marttinen katsoi naista ja koiraa kunnes ne katosivat vasemmalle, törmän taakse. Sitten ranta oli taas tyhjä. Marttinen oli lopettanut tupakanpolton yli kaksi vuotta sitten, mutta äkkiä hän kaipasi savuketta niin voimakkaasti, että hänen suuhunsa kihosi sylkeä. Hän päätti ensin katsoa merta täältä kauempaa, ja sitten kävellä vesirajaan, ehkä tupakka unohtuisi.

Meri oli hieman hiekkaa tummempi mutta saman sävyinen. Aallot, vai olivatko ne maininkeja, olivat pieniä ja lyhyitä, vaahtopäitä ei ollut ja koska tuuli näytti käyvän vasemmalta, oli penkkien alue aika tavalla suojassa. Jos kävelen täältä törmän suojasta rannalle, tunnen millainen tuuli oikeasti on. Ei se ole montaa sekuntimetriä kuitenkaan. Ei venettä, ei laivaa, vain tuota harmaata vettä ja vain aavistuksen sinertävämpi taivas. Marttinen huokaisi, hyvä on, käyn hiekalla ja sitten lähden konferenssiin, kenkiä en kyllä kastele. Hän tarttui salkkuunsa, nousi ylös, nauroi ja istuutui uudelleen.

– Mitä hemmettiä, että kengät eivät saa kastua?

Hän nousi uudelleen ylös, salkku kädessä ja lähti kävelemään merta kohti. Kivet vaihtuivat hiekaksi ja kun hän tuli törmän suojasta aukeaan, oli tuuli yllättävän lämmin. Hän käveli suoraan veteen ja jatkoi kunnes vesi ulottui säären puoliväliin. Kengät olivat märät, sukat myös ja housut. Vesi liimasi housunlahkeet sääriin ja nousi nopeasti polviin asti. Hän katsoi alas märkiä kenkiään ja lahkeitaan, jokainen aalto kostuttui lahkeita ylempänä ja ylempänä, kohta varmaan housunpolvetkin olisivat märät. Hän kaapaisi oikealla jalallaan hiekkaa, se pöllähti aallon sekaan ja tarrautui lahkeisiin ja valui kengän sisään. Eivätköhän kengät nyt jo ole kastuneet.

Hän käveli vedestä takaisin rantaviivalle muttei palannut penkille vaan jatkoi vasemmalle, sinne minne nainen ja koira olivat menneet. Törmä kulki vesirajasta ehkä kolmenkymmenen metrin päässä jyrkkänä, sen takana näkyi kattoja ja lyhtypylväitä ja kuului ajoittain liikenteenä ääniä, kaupunki oli lähellä mutta kuitenkin poissa. Ranta oli taas tyhjä, Marttinen kantoi salkkuaan vuorotellen kummassakin kädessä ja välillä puristi sen syliinsä, salkku nyt kuitenkin oli kuiva.

-Kyllä nyt kengät kastuivat.

Parin kilometrin päästä vastaan tuli pieni venesatama. Rantaa oli ruopattu ja kivetty ja edessä, vasemmalla oli lyhyt kivinen aallonmurtaja. Satama oli vain syvennys rannassa ja leikkaus harjussa ja varsin tyhjä. Kivikosta ruopattuun syvänteeseen vei betoninen parikymmenmetrinen betonilaituri jonka kummallakin puolella oli pari kalastajaveneeltä vaikuttavaa ja pari lasikuituista pulpettivenettä. Ihmisiä ei näkynyt missään.  Marttinen käveli laiturille, sukat alkoivat olla oikeasti kylmät. Laiturin oikean käden puolella oli nelimetrinen pulpettivene, Marttinen laskeutui siihen ja istuutui kuskin tuolille. Ohjausratti oli nahkasuikaleella päällystetty, mitä Marttinen piti mauttomana. Hän laski salkun kädestään, se olikin jo alkanut painaa. Ratin yläpuolella oli tuulilasin tapainen ja alapuolella lokero pikkutavaroita ja merikortteja varten. Lokerossa oli savukerasia ja tikkuaski. Kameleita, Marttinen otti rasiasta savukkeen, sytytti sen ja otti mukavamman asennon muovituolissa. Kolmen savun jälkeen hän heitti savukkeen veteen, nousi ylös ja kipusi veneestä laiturille. Hän jatkoi kävelyä rantaa eteenpäin. Vähitellen märät sukat alkoivat tosissaan hiertää jalkoja, mutta siitä huolimatta Marttinen oikein otti spurtteja rantahiekalla;  salkku vaarallisen näköisesti heiluen hän juoksi vesirajassa kömpelästi ja hitaasti mutta juoksi kuitenkin, sitten pysähtyi ja köhi, käveli ja juoksi, kymmenen metriä ainakin.  Ja viimein häntä armahdettiin, rannalla kymmenkunta metriä vesirajasta sisämaahan oli hiekalla nurinpäin käännetty puinen tasapohjainen ruuhi. Osa pohjalaudoista oli lahonnut, pudonnut hiekkaan, mutta sen verran oli jäljellä, että hän saattoi istuutua sen päälle.

-Ei ole kunto kuin ennen. Eikä se ole koskaan kummoinen ollutkaan.

Hoipertelevan juoksunsa jälkeen Marttisen teki uudelleen mieli savuketta,  häntä olisi kuitenkin aivan liikaa hävettänyt palata veneelle varastamaan toista tupakkaa.

-Olisi pitänyt ottaa koko aski kerralla.  Ja sinne veneelle on varmasti jo ainakin kilometri.

Marttinen riisui kengät ja sukat, sukista hän yritti puistella hiekkaa pois kunnes ymmärsin sen lähtevät huokeammin irti kuivista. Niinpä hän asetti kengät ja sukat ylösalaisen veneen päälle kuivamaan.  Sitten hän mursi yhden pohjalaudan saadakseen jonkinlaisen istuimen veneen kaareen.

-No nyt tässä istuu paremmin, on vähän kuin selkänojaa.

Hän huokaisi tyytyväisenä ja katseli sitten vain merelle.  Sää oli muuttunut; tuuli oli vähän noussut, mutta taivas oli nyt pilvetön ja aurinko lämmitti enemmän kuin aamulla.  Vaikka Marttinen oli märkä polviin saakka ei häntä palellut, paljaille jaloille hiekka oli yllättävän lämmintä. Nyt merellä näkyi laivoja, kaksi ro-ro-laivaa, yksi pieni matkustajalaiva ja kolme purjevenettä. Ja ennen kuin ne katosivat näkyvistä, tuli laivoja tai veneitä lisää, nyt meri ei ollut enää milloinkaan aivan tyhjä. Keskittyneesti, huomattavan kiinnostuneesti Marttinen seurasi laivoja, arvioi reittien risteymiä ja laivojen poistumista näkökentästä.

-Sitä ihminen kuvittelee kaikenlaista. Mutta ne ovat vain kuvitelmia. Laivat on vain laivoja, metallia ja dieselöljyä ja lastia. Pisteestä A pisteeseen B, nopea purkaminen, uusi lasti ja sama alkaa taas. Miehistönä neljä filippiiniläistä ja kolme eurooppalaista ja laivan kuntosali ahkerassa käytössä.  Sellaisia laivat ovat.

Marttinen kaivoi varpaansa hiekkaan. Ehkä jossakin rannan lähettyvillä olisi kioski tai pieni kauppa josta hän voisi ostaa savukkeita. Lämmin hiekka tuntui hyvältä vielä vähän kosteilla varpailla.

– Ja sellaisia laivat ovat olleet aina, Kolumbuksen aikanakin. Silloin oli vielä keripukkikin.

Istuma-asento ei sitten kuitenkaan ollut hyvä, jonkin ajan kuluttua selkää alkoi aavistuksenomaisesti särkeä joten Marttinen jatkoi kävelyä. Paikoitellen melkein veteen ulottuvat kaislaharjanteet pakottivat Marttisen tekemään mutkia vesirajaan saakka, kaisloissa ei tehnyt mieli kävellä paljain jaloin ja hän tunsi olevansa liian laiska vetämään jalkoihinsa sukkia ja kenkiä. Sitten kaisla jostakin syystä vaihtui ruohoksi jolla hän käveli mielellään nyt jo oikeastaan kuivin jaloin. Kolmas ruohoharju oli niin leveä, että sillä oli taloja.  Muutaman sadan metrin levyisellä harjulla oli neljä pientä huvilaa, ne olivat vesirajasta vain muutaman kymmenen metrin päässä, Marttinen epäröi, pysähtyi. Kahden huvilan edessä oli auto mutta ulkona ei näkynyt ihmisiä. Kuuluikohan rantaviiva tonttiin vai olisiko se julkista aluetta? Mitään kieltotauluja ei näkynyt. Miten täällä yleensä sai rakentaa noin lähelle rantaa? Tai ehkä huvilat olivat ajalta ennen sellaista lainsäädäntöä. Kai rantaviivalla nyt kuitenkin saa kuka tahansa kävellä? Ja niin Marttinen kävelikin, tiukasti taloihin katsomatta ylitti harjanteen ja laskeutuessaan taas hiekalla huokaisi helpotuksesta ääneen.  Jos katsoivat ikkunoista niin katsoivat. Taloja alkoi nyt olla enemmän, huviloita, uusia ja vanhoja ja pieniä teollisuushalleja, varastoja ja tyhjiä tontteja joilta purettujen rakennusten betonilaattoja kaislat reunustivat. Marttinen katseli kaikkea ylenmäärin kiinnostuneesti muttei poikennut reitiltään. Samanlaista hän olisi nähnyt Suomessakin, minkä tahansa keskisuuren kaupungin laitamilla. Sitten taas jo tutunomainen hiekkapoukama, ja pitkästä aikaa ihmisiä.

Suurin piirtein keskellä poukamaa, parikymmentä metriä vesirajasta, oli kivistä rakennettu nuotiokehä. Sen ympärille oli suurempien kivien päälle halkaistuista tukeista rakennettu kaksi pitkää penkkiä. Rantaan oli vedetty oudonnäköinen, tasapohjainen vene, kuin pieni proomu, ehkä viitisen metriä pitkä, lastattu Marttiselle oudoilla kalastusvehkeillä. Liekkien yläpuolella oli kolmijalassa suuri musta pata jonka tuoksut tuuli nyt tarjosi nälkäiselle Marttiselle.  Penkeillä istui kolme miestä, heidän vieressään makasi hiekalla suuri musta koira joka ensimmäisenä huomasi Marttisen. Koira ei noussut, alkoi heiluttaa häntäänsä minkä miehet huomasivat ja kohta heilauttivat kättään tuntemattomalle. Marttinen käveli nuotion luokse ajatellen näyttävänsä hölmöltä tai epäilyttävältä tai sekä että. Puku, tosin kesäpuku päällä, kuitenkin konferenssipuku. Salkku kädessä mutta kengät sidottu nauhoilla yhteen ja roikkumassa oikean olan yli. Märät sukat kengissä, paljaat jalat, hullu vai humalassa? Miehet tervehtivät ja Marttinen vastasi parhaansa mukaan, hän ei varsinaisesti ollut kielimiehiä.

– Bitte, meine Herren, essen?

Meniköhän se edes suurinpiirtein oikein, ilmeisesti.  Nuotiolaiset alkoivat puhua ja viittoilla innokkaasti, omalla tukinpuoliskollaan istuva siirtyi sivuun ja viittasi Marttista istumaan viereensä, toinen avasi suuren punotun korin ja alkoi nostella lautasia, lusikoita, laseja ja vaikka mitä.  Kolmas mustalla metallikoukulla nosti padan hiekalle, kouhaisi keittoa kauhalla ja iski silmää Marttiselle. Minuutin tai kahden kuluttua Marttisella oli sylissään pätkä harmaata, meren tuomaa lautaa, laudalla suuri, syvä lautanen täynnä ihanalta tuoksuvaa keittoa ja lautasen vieressä pieni lasi jossa oli jotakin kirkasta mutta painavan näköistä. Ah, ruokaryyppy, maustettua viinaa, muut miehet maiskauttivat suutaan, Marttinen yskäisi.  Laudalle vielä lusikka ja leivänpalanen ja sitten Marttinen yritti syödä rauhallisesti ja ihmismäisesti. Parin minuutin kuluttua Marttiselle ojennettiin uusi, suurempi lasi johon kaadettiin ihmeellisen kylmää ja hohtavaa valkoviiniä. He kilistivät, prosit, ja Marttinen ymmärsi aivan oikein, että nyt oli tauko, nyt rauhoituttaisiin. Hän oli ylpeä siitä, että jotakin ymmärsi hänkin.  Aivan, hän oli Suomesta, vain käymässä, konferenssissa itse asiassa. Aamulla hän oli vain sattunut kääntymään rannan suuntaan ja kuten herrat näkevät näin oli käynyt. Meri oli jotenkin vetänyt häntä. Miehet olivat ymmärtäväisiä, ja kun ruokailu jatkui ehti Marttinen, toisen lautasellisen aikana, katsoa hyväntekijöitään. Nämä eivät selvästikään olleet mitään ammattikalastajia vaan, miten sen nyt sanoisi, herrasmieskalastajia. He olivat hyvässä lihassa, terveitä ja hyvin hoidettuja. Vaateet, vaikka Marttinen ei niistä paljoa ymmärtänytkään, olivat kyllä ranta-ateriaan ja kalastukseen tarkoituksenmukaisia, mutta myös hyvälaatuisia ja varmasti kalliitakin. He olivat Marttista ehkä vajaat kymmenen vuotta vanhempia, varmaan juuri niitä miehiä parhaassa iässään ajatteli Marttinen ensin hieman kitkerästi, mutta aloittaessaan toista viinilasillistaan jo pikemminkin lempeästi. Koira käväisi meressä uimassa ja palasi samalle paikalle läähättävänä, suolantuoksuisena. Kahden täyden keittolautasellisen ja kolmen viinilasillisen jälkeen Marttinen nousi, kiitti sen minkä osasi, ymmärsi olla tarjoamatta rahaa ja jatkoi kävelyään. Seuraavalle harjanteelle noustessaan hän, vaikka ei ollut aikonut, kuitenkin kääntyi katsomaan taakseen, ja totisesti, miehet vilkuttivat takaisin.

Ehkä tunnin kuluttua Marttista alkoi väsyttää, pitkä kävely, vahva keitto ja vielä nuo viinilasilliset.  Hän etsi törmästä kapean, tuskin nukkumasijaa leveämmän notkon, asetti salkun pään alle ja kävi pitkäkseen. Nyt kun hän ei kävellyt jalkoja yllättäen palelsi joten hän veti sukat jalkaan, ei kenkiä sentään. Heräisikö hän jos joku veisi salkun pään alta? Housuntaskusta lompakko olisi vielä helpompi viedä. Hän nukkui unia näkemättä pari tuntia, kun hän heräsi oli jo hämärtyvää ja tuuli oli hieman noussut. Hän oli janoinen ja kylmissään, alaselkää hieman vihloi ja vasen käsi tuntui puutuneen. Notkelma oli kuitenkin tuulensuojassa, jos jäisi hetkeksi vielä makaamaan hän ehkä lämpenisi vähän? Kurkkukin tuntui vähän karhealta, mutta muutoin hän päätti olonsa olevan aivan hyvä. Loppujen lopuksi oli aivan hyvä maata viileässä hiekassa, tekemättä mitään, olematta millekään tai kenellekään hyödyksi, oikeastaan olematta kukaan. Merellä konttilaiva oli jo sytyttänyt valonsa, tai ehkä valot paloivat aina, päivällä niitä ei vaan nähnyt. Kaislat Marttisen molemmin puolin suhahtelivat puuskissa, jos tuuli vielä vähän yltyisi, tulisi merelle varmaan jo vaahtopäitä. Tai toisaalta, eipä Marttinen paljoa merestä tai tuulesta ymmärtänyt, sisämaan poika. Merta oli kuitenkin hyvä katsoa, ja tuulensuojassa saattoi kuvitella olonsa lämpimämmäksi kuin mitä se olikaan.

– Ei tämä käy. Hyvä tässä muuten olisi, mutta kohta alan täristä kylmästä. Pakko lähteä liikkeelle oli niin tai näin.  Ja jotakin juotavaa olisi hyvä saada.

Liikkeelle lähtikin, veti kengät jalkaan, yritti pudistella hiekat vaatteistaan ja tarkisti, että lompakko oli vielä salkussa.  Päivä hämärtyi hitaasti, ja valoa oli vielä riittävästi kulkemiseen kun hän osui pieneen laituripoukamaan.  Puiseen laituriin oli kiinnitetty kolme kalavenettä, laiturin maapään viereen oli suoraan hiekalle rakennettu laudoista ehkä kolmekymmentä senttiä korkea tasanne, metrin kertaa kaksi. Tasanteella oli roska-astia, puulaatikko jossa oli yksi tai useampia verkkoja ja punainen muovinen kymmenen litran kanisteri jossa oli hana. Ketään ei poukamassa näkynyt, jossakin lähistöllä haukahti koira, kahdesti, ja vaikeni sitten. Marttinen avasi hanaa varovasti, haistoi ja sitten sormenpäästä maistoi. Vettä, totisesti, lämmintä ja ummehtunutta, mutta vettä. Juotuaan kylläkseen Marttinen istuutui kanisterin viereen, nyt merellä välähtelivät ensimmäiset vaahtopäät.

– Nouseekohan yöksi kovakin ilma? Sitten kun on pimeää, ei kai täältä maista edes näe millainen ilma on. Merellä on varmaan pelottavaa jos on paha sää eikä sitten pimeällä näe edes aaltoja. Vai tuleeko merellä koskaan niin pimeä? Sitä minä en tiedä.

Uudelleen väsyneenä ja kylmissään Marttinen jatkoi kävelyä, mutta jo viiden minuutin kuluttua, kohta päästyään poukamasta avoimelle rannalle, hän kääntyi sisämaahan päin ja nousi rantatörmän. Poukamasta olisi päällystämätön tie vienyt harjun halki ja yli ja Marttinen oli sen nähnyt ja pannut merkillekin. Silti ei hän halunnut tai jaksanut kääntyä takaisin vaan kapusi vaivalloisesti harjun ylös.

Ylhäällä oli luonnontilainen niitty, joskus se oli ollut laidunmaata, sillä sitä edelleen reunustivat puiset jo vinot aidanpylväät joista roikkui lyhyitä piikkilanganpätkiä; lankaa ei ollut vaivauduttu irrottamaan kiinnikkeistään vaan se oli vain katkaistu ja kerätty kokoon pätkinä. Pylväslinjan ylittäessään Marttinen silti yritti katsoa tarkasti tummenevaan maahan, piikkilanka saattaisi hyvinkin puhkaista kesäkenkien ohuen pohjan. Jo kukkinut syysheinä ulottui melkein polveen saakka ja kohisi tuulessa äänekkäästi. Niitty oli suurempi kuin mitä Marttinen oli ennakoinut ja alkoi kävellä harkitusti, askeliaan varoen ja säästäen. Häntä väsytti ja hiekalla kävelyn jälkeen maa tuntui oudolta pinnalta kävellä.

Äkkiä oikealta, aika läheltä, ilmestyi auton ääni ja sitten auton valot.  Ne ohittivat Marttisen ehkä sadan metrin päästä ja vielä toiset sata metriä kauempana hävisivät, nyt punaisin valoin, sisämaahan kaartuvaan mutkaan. Rivakasti, salkkuaan tempoen Marttinen käveli tien penkalle.  Katsotaan, tämä rannanpuoleinen kaista vie poispäin kaupungista, vie jos liftaan tien tällä puolella. Toinen kaista vie kaupunkiin takaisin. Tämä kaista vie pois, minne vain.

– Visa on lompakossa ja passi on voimassa. Tilillä on aika paljon rahaa aika pitkäksi aikaa.  Vaimolle voisin parin päivän kuluttua laittaa postikortin ettei huolestu turhaan. Aamulla olisin jo jossakin kaukana.

Tien toisella puolella oli harvaa nuorta metsikköä, taimikkoa oikeastaan ja Marttisen mielestä kitukasvuistakin vaikkei hän paljoa puolipimeässä nähnytkään. Kauempana katse pysähtyi vankempaan metsään, ja Marttinen huolestui hiukan. Oikealla ja vasemmalla tie kaartui hiekkaharjanteiden taakse, edessä näkyi vain metsää.

– Jos en heti saa kyytiä, niin kohta täällä on niin pimeää etteivät autoilijat näe minua ajoissa. Ajavat päälle tai pelästyvät eivätkä ota kyytiin. Pitäisi päästä jonnekin missä on katulamppuja tai jotakin valoa. Mutta ei tässä ole eikä tähän näy.

Hän paleli koko ajan enemmän, kohta kädet alkaisivat täristä.

– Eikä lämminkään olisi pahaksi, autonlämmin edes. Mutta kumpaan suuntaan lähden valoja etsimään, oikealle vai vasemmalle. Tai ehkä saan kyydin ennen pimeää.

Kääntyneenä vasemmalle, mistä poispäin matkaavat autot tulisivat, hän kuunteli pää kallellaan.  Ei mitään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että valojen, katulamppujen edes, todennäköisyys olisi tietysti suurempi lähempänä kaupunkia.

– Niin, vasemmalle sitten.

Muutaman askeleen jälkeen hänen mieleensä nousi kuva noista kolmesta keitonsyöjästä hiekalla. Noista kolmesta ja hänestä itsestään istumassa halkaistujen tukkien päällä nuotion ympärillä. Solina kun valkoviiniä kaadettiin lasiin ja heidän veneensä kummallinen muoto. Marttinen naurahti ja siirtyi tien toiselle puolelle. Ensimmäinen kaupunkiin menevä auto vei hänet hotellin eteen.