Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov

Saatana saapuu Moskovaan

Saatanahan ei ole keskiaikaisen kirkkomaalauksen karvainen ja sarvipäinen olio joka kiduttaa ihmisiä.  Saatana on toki Jumalan vastapuoli, mutta ei tuossa mielessä (sitä paitsi, jos Vanhaa testamenttia on uskominen, niin Jumala kykenee vähintään yhtä raakoihin tekoihin kuin Saatana kaameimpienkaan maalausten mukaan).  Jumalan ja Saatanan ero on siinä, että Saatana ymmärtää ja hyväksyy ihmisluonnon, Jumala ei hyväksy.  Jumala pyrkii sisukkaasti muuttamaan ihmistä,  Saatana ei. Tämä on oikeastaan näiden kahden hahmon ainoa ero. Tästä erosta seuraa pari seikkaa. Ensiksikin, vaikka Saatana tietysti kykenee ihmeisiin, ei hänen kovin paljoa tarvitse ihmeitä (tai rangistuksiakaan) käyttää, ihmisluonnon hyväksyminen ja ymmärtäminen useimmiten riittää. Toinen itsestäänselvä seuraus on että Saatanalla, päinvastoin kuin Jumalalla, on huumorintajua. Niinpä kirjan alussa on mottona lainaus Goethen Faustista: ”Kas niin, ken olet? Osa voimaa syvää, mi tahtoo pahaa vain ja aikaan saa vain hyvää.”

Saatana saapuu Moskovaan ei oikeastaan ole romaani tavanomaisessa mielessä.  Ensiksikin teos kuljettaa sisällään useampaa kertomusta, toiseksi teksti liikkuu ajassa kahteen suuntaan.  Teoksessa ei siis ole romaanin tavallista dramaattista kaarta, siinä ei myöskään ole päähenkilöä eikä oikeastaan – vaikka toisenlaisiakin mielipiteitä on – edes useampia päähenkilöitä. Tekstissä on kolme kertomusta. Runoilijan ja hänen rakastettunsa (kirjan alkukielinen nimi on tähän viitaten Mestari ja Margareta) kertomus, toiseksi runoilijan kirjoittama kertomus Pontius Pilatuksesta ja kolmanneksi kertomus Saatanan ja hänen seurueensa käynnistä Moskovassa.  Kertomukset limittyvät toisiinsa, mutta eivät dialektisesti vaan temaattisesti tai ehkä pikemminkin kromaattisesti.  Kaikkien aihe on sama, kärsimys ja kärsimyksestä vapautuminen, oikeudenmukaisuus.

Bulgakov kirjoitti teostaan pitkään, hän aloitti 1920-luvun lopulla hioi tekstiä kuolemaansa 1940 asti, leskensä viimeisteli sitten tekstin. Kirjalla on oma mielenkiintoinen historiansa johon en tässä puutu, teksti on vallan hyvin luettavissa vaikkei kirjan kohtaloita tuntisikaan.

Kolme tarinaa siis muttei kaleidoskooppimaisesti tai kollaasimaisesti (joskin Rodshenko tulee tietysti väistämättä mieleen, mutta luultavasti väärin perustein) toisiinsa liittyviä vaan pikemminkin orgaanisesti, saman kasvirungon kolme erilaista hedelmää.

Saatanan vierailu Moskovassa on tietysti fantasia siinä mielessä, että meidän tietääksemme Saatana ei oikeasti ole vieraillut Moskovassa sen enempää kuin muuallakaan maan päällä.  Vierailu on fantasia kuitenkin vain pintatasolla. Saatana ja hänen seuralaisensa tekevät ihmeitä, tekoja joita moskovalaiset (tai mekään) eivät voi ymmärtää, jotka ylittävät heidän käsityskykynsä. Saatanan (tai hänen hyvin mielenkiintoisten seuralaistensa) teot eivät sinällään ole kovin tärkeitä. Ne toki ovat skandaalimaisia, selittämättömiä ja osin tuhoisia, mutta Saatanan tekojen juuret ja seuraukset eivät ole Saatanasta vaan ihmisestä. Saatana ei saata tapahtumaan mitään sellaista, mihin emme omin voimin pystyisi, Saatana vain helpottaa, nopeuttaa, kirkastaa tapahtumista. Tässä mielessä Saatanan ihmeet eivät oikeastaan edes ole ihmeitä, Saatana on olemukseltaan inhimillisempi kuin Jumala, mikä oikeastaan on väistämätöntä.

Saatanan positiivisin, oudoin ja tavallaan kapinallisin teko ja teoksen nimihenkilöiden, Mestarin ja Margaretan pelastaminen.  Miksi Saatana heidän pelastaa, miksi heidät tai miksi yleensäkään ketään? Heidän rakkautensa tähden ja heidän kärsimyksensä tähden, vastaa Bulgakov.  Mestarin ja Margaretan rakkaustarina on toki kaunis, mutta ehkä liian kaunis, ehkä liian särötön, liian sointuva.  Onko Saatana siis romantikko, tai onko Bulgakov romantikko? Saatana väistämättä katsoo maailmaa toisella tavalla kuin me: halutessaan hän on kaikkivoipa mistä seuraa se, että esimerkiksi sellaiset asiat kuin oikeudenmukaisuus tai kärsimys eivät tarkoita hänelle samaa kuin meille. Saatanan vierailun yhteydessä monet ihmiset joutuvat kärsimään. Kärsimys on seurausta heidän vääristä, huonoista teoistaan. Saatana on asettanut heidät valintatilanteeseen, teetkö näin tai noin. Jos he valitsevat eettisesti väärän vaihtoehdon ( ja he kaikki tietävät mikä on tilanteessa oikein ja mikä väärin) Saatana rankaisee heitä ja he vaihtelevalla tavalla ja intensiteetillä kärsivät. Saatana siis – aivan oikein – saattaa kiusaukseen ja rankaisee väärästä valinnasta. Saatanan oikeudenmukaisuus ei kuitenkaan ole täsmällistä, ehdotonta ja käsittämätöntä oikeutta, siis jumalallista oikeutta. Saatanan oikeus on epätäsmällistä ja oikullista oikeutta, inhimillistä oikeutta-

Bulgakov kieltää objektiivisen oikeudenmukaisuuden. Jos oikeudenmukaisuus näin häviää, tulee kärsimyksestä oma asiansa. Kärsimys ei ole hyvitettävissä tai palkittavissa tai pyyhittävissä pois. Kärsimys vain on.

Saatana pelastaa Mestarin ja Margaretan koska se Saatanan mielestä ovat jo kärsineet kylliksi. Siis Saatanan mielestä, vain siitä syystä.  Oikeudenmukaisuudella sanan tavanomaisessa mielessä ei ole asian kanssa mitään tekemistä, ei myöskään romanttisuudella (siis Saatanan puolelta).

Aiemmin mainitsin, että Mestarin ja Margaretan rakkaustarina on miltei liian ehjä, liian siloinen, he itse ovat kovin säröttömiä. Joka lukukerralla Mestari ja Margareta epäilyttävät minua enemmän ja enemmän. Minun silmiini alkaa näyttää siltä, että Saatanan ja hänen Moskovansa tarina ja Pontius Pilatuksen tarina ovatkin realistisempia, todempia kuin Mestarin ja Margaretan tarina. Alan epäillä, että näiden rakastavaisten tarina onkin se tekstin fantasia tai pikemminkin allegoria.  Jos niin on, niin mitä Bulgakov sillä haluaa? En ole varma, minulla on siitä ajatus mutten sitä tähän kerro, lukija miettiköön sen itse.

Pilatuksen tarina kertoo myös oikeudenmukaisuudesta ja kärsimyksestä. Saatanahan armahtaa Mestarin ja Margaritan. Armo ja oikeudenmukaisuus ovat toisensa poisulkevia.  Pilatuksen tarina on kertomus maailmasta jossa vallitsee Jumalan oikeudenmukaisuus, toisin sanoen pohjimmiltaan perustelematon rangaistus ja kärsimys ilman armon mahdollisuutta. Pilatus on uhri, Nasaretilainen on uhri.  Nasartilainen on Jumalan väkivallan uhri, Jumalan oikeuden uhri.

Ja Pilatuksen tarina on Mestarin runoelma…