Mikä ostaa?
Kevättalvella 2010 kuvasin parin vuoden tauon jälkeen ”kottaraisenpöntölläni”, Yashica-D:llä. Skannailin tuolla aikanaan kuvattuja negatiiveja ja katselin niistä tehtyjä vedoksia. Vähitellen minua alkoi harmittaa pari asiaa; ensiksikin se, että Yashica ei missään kohtaa tai millään aukolla piirrä oikein terävästi. Kontrasti on aivan kelvollinen, mutta piirtokyvyssä on toivomisen varaa. Toinen asia ei ollut niinkään harmistus vaan pikemminkin toive. Keskikoko sinällään tuntui viehättävältä, miksei neliöformaattikin, mutta halusin kokeilla myös jotakin muuta kuin neliötä. Lisäksi olin samoihin aikoihin hankkinut kuluttajalaitteeksi kelvollisen skannerin (Epsonin V700) jolla voisi olla mielenkiintoista testata jonkin muunkin kameran kuin tuon Yashican jälkeä. Ryhdyin selvittämään millaista rullafilmikalustoa on tarjolla muutamilla reunaehdoilla. Ensiksikin en halunnut toista neliöformaattia, siis esimerkiksi muut kottaraisenpöntöt ja Hasselbladit kopioineen jäivät heti pois. Toiseksi halusin järjestelmäkameran, vähimmäisvaatimuksena oli objektiivien vaihdettavuus, miksei vaihdettavat etsimetkin. Kolmanneksi halusin tunnetun merkin, lasien ja muiden tilpehöörien pitäisi olla suhteellisen helposti löydettävissä ja laadultaan oletusarvoisesti vähintään tyydyttäviä. Neljänneksi kaiken pitäisi tietysti olla mieluummin halpaa kuin kallista. Näillä vaatimuksilla jäljelle jäi suurin piirtein seuraavaa. Pentaxin 67 ja 645 eri versioineen, Bronican ja Mamiyan 645 ja 67 mallit eri versioineen, Fujin GX680. Tuon Fujin jätin oikeastaan heti pois laskuista koska arvelin sen olevan käytettynäkin kohtuuttoman kallis ja lasitarjonnan sekä vähäistä että kallista. Paljon myöhemmin huomasin olleeni väärässä molemmissa suhteissa, mutta silloin olin jo toisin päättänyt ja toiminut. 645:et hylkäsin myös varsin pian, halusin suuremman filmikoon, koska minulla tuo 6×6 jo oli, halusin sitä suuremman. Käytännössä jäljelle jäivät siis Pentaxin 67 ja Bronican ja Mamiyan kuusseiskat. Pentaxia harkitsin pitkään, sekä runkoja että laseja on myynnissä kohtuuhintaan. Noita runkoja on kuitenkin usein käytetty myös muualla kuin studioissa ja oletettavasti usein varsin kovallakin kädellä. Huonolla tuurilla ne voivat olla varsin loppuunkäytettyjä, lisäksi mietin suuren peilin ja suuren sulkimen tärähdystä käsivaralla. Edelleen jos käyttäisin sitä jalustalla, ei se prismaetsimen kanssa olisi hirveän käytännöllinen. Niinpä sitten katselin enimmäkseen Bronican ja Mamiyan tarjontaa, molemmilla oli kuusseiskoja käytettynä tarjolla, Bronicat vaikuttivat peruskokoonpanossa halvemmilla. Selvittelin noiden kahden vaihtoehdon eroja ja käyttökokemuksia jonkin aikaa. Vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että Mamiya oli kestävämmän ja luotettavamman kameran maineessa. Sen kääntyvä perä olisi joka tapauksessa suuri etu enkä omilla kriteereilläni löytänyt yhtään perustelua Bronican puolesta verrattuna Mamiyaan. Ryhdyin seuraamaan markkinatilannetta (lue: e-bay) ja pian tuttu ja luotettava myyjä (ei e-baystä) tekikin minulle vastustamattoman tarjouksen. Mutta katsotaan ensin millainen tämä Mamiya on. En aio kertoa kameran eri versioista ja kaikkien lisävarusteiden yhteensopivuudesta, sellaista tietoa löydätte täältä http://rb67.helluin.org/ ja täältä http://www.photoethnography.com/ClassicCameras/MamiyaRB67.html ja monesta muustakin paikasta netistä.
Millainen RB67 on?
Mamiya RB67 on siis keskikoon filmiä käyttävä yksisilmäinen järjestelmäkamera (oma kappaleeni, kerrottakoon kuitenkin sen verran, on versio Pro-S jota valmistettiin vuoteen 1990, sen jälkeen tehtiin vielä uudempaa versiota). Minulle tärkeimmät ominaisuudet alustavasti ja lyhyesti ovat tässä, jollekulle toiselle osa niistä voi olla huonoja puolia, kullekin makunsa mukaan: a) Täysi järjestelmäkamera, objektiivit, etsimet, tähyslasit ja filmiperät ovat vaihdettavissa. b) Suuri 6×7 filmikoko, myös mahdollisuus polaroidiin. c) Kääntyvä perä, filmi voidaan kääntää vaaka- ja pystyasennon välillä. Erinomaisen kätevää. d) Jokaisessa objektiivissa on keskussuljin, se on hiljaisempi ja vähemmän kameraa tärisyttävä kuin verhosuljin noin suurelle filmikoolle. e) Peruskokoonpanossaan kamera on täysin mekaaninen, ei mitään sähköistä (niin, ei edes valotusmittaria), ei paristoja tai akkua ollenkaan. f) Kuvauskunnossa kamera on suuri ja painava. Kerrotaan nyt vielä joistakin vähemmän tärkeistä ominaisuuksista. Kaikissa objektiiveissa on mahdollisuus peililaukaisuun (kamera laukaistaan niin, että peili on jo etukäteen kääntynyt ylös, tämä vähentää tärähdysmahdollisuutta), samoin syvyysterävyyden tarkkailuun ja aikavalotukseen. Tahallinen kaksoisvalotus on mahdollista ja tarkennus on lukittavissa. No, ehkä sitten hieman tarkemmin. a) Lasitavaraa on tarjolla varsin voimakkaasta laajakulmasta keskipitkään teleen, kinovastaavuuksina noin 28 mm – 250 mm. Kalansilmäkin on, mutta kuka nyt sellaista kaipaisi. Valikoimaan kuuluu myös erityinen makro-optiikka ja pehmytpiirto-optiikka muotokuvia varten, onpa mukaan eksynyt yksi zoomikin. Kaikkiaan laseja on päälle kolmekymmentä, osa toki päällekkäisiä konstruktioita. Laseja on kolmea eri sarjaa, katso tarkemmin netistä. Lisäksi on telejatkeita ja loittoja, sekä Mamiyan että muiden valmistamia. Tämä tarkoittaa sitä, että lasitarjonta ei juuri rajoita kameran käyttömahdollisuuksia. Perspektiivinkorjailulasi tosin puuttuu, mutta korjailuhan nykyään taidetaan joka tapauksessa tehdä Photoshopissa. Lasitarjonta on siis riittävä. Rehellisyyden nimissä täytyy toki todeta, että jos runkoon laittaa 500-millisen ja siihen telejatkeen, voi yhdistelmä olla hiukka kömpelä ja painava sanotaan nyt vaikka lintujen lentokuvaukseen. Siihen toiset vermeet sitten. Kamera useimmiten myydään normaalin kuiluetsimen kanssa. Siinähän vasen ja oikea ovat vaihtaneet paikkaa, mutta siihen tottuu nopeasti. Kuiluetsin on itse asiassa oikein hyvä. Jalustalla se on selvästi parempi kuin prisma, vähän yllättäen myös käsivaralta kuvattaessa se on oikein hyvä (tähän ehkä palaan myöhemmin). Kuilun lisäksi on pelkkä prismaetsin ja mittaava prismaetsin (ah, siinä nyt siis valotusmittari vaatii ihan sähköä). Vielä on eräänlainen mittaava konstruktioltaan hieman erilainen ja voimakkaammin suurentava kuiluetsin (taas paristot) jota englanniksi kutsutaan sen ulkonäön vuoksi, ja varsin osuvasti, savupiipuksi. Tästä on myös mittariton versio. Tähyslaseja on puoli tusinaa erilaista, itse olen käyttänyt vain standardimallia. Filmiperä on irrotettavissa, niin muodoin yhdessä perässä voi olla värinega kesken, toisessa dia ja kolmannessa mustavalkoinen. Kun haluat tietynlaiselle filmille kuvata, vaihdat vain perän. Hyvin kätevää, voit samalla kohteella kuvata useammalle eri filmille. Vähämerkityksisemmistä tilperööreistä katso netti. Mutta kuten näette, kyse on aivan aidosta järjestelmäkamerasta. b) Negakoko on siis noin 6 senttiä x 7 senttiä. Kamera on peräisin ajalta ennen digikameroita, ajalta jolloin vaativiin, kaupallisiin suuriin vedoksiin eivät kinokoon rahkeet aina riittäneet. RB on ammattilaiskamera, aikanaan sellaiseksi suunniteltu ja valmistettu. Arvelen RB:tä enimmäkseen käytetyn studiossa ihmiskuvaukseen ja tuotekuvaukseen. Suuri negakoko on mahdollistanut vedostamisen suureen kokoon ja kuvien käytön vaativiin painotöihin. Mahdollistaa tietysti edelleen, mutta digitaalisen teknologian kehittyminen tarjoaa nykyään ammattikäyttöön monia tärkeitä etuja. Tästä ehkä lisää myöhemmin hieman eri yhteydessä. c) Kääntyvä perä tarkoittaa sitä, että voi kuvata vaakakuvia ja pystykuvia niin, ettei kameran asentoa tarvitse muuttaa, vain perää käännetään 90 astetta. Kamera voi siis olla koko ajan jalustalla. Kun perää käännetään, näkyy etsimessä viivat jotka näyttävät filmille tallentuvan alueen. Kätevää ja yksinkertaista. d) Keskussuljin on käytännössä äänetön, lisäksi se mahdollistaa salamasynkronin nopeinta aikaa myöten päinvastoin kuin verhosulkimet. Ja jos optiikasta hajoaa suljin, selviää siitä optiikanvaihdolla. Verhosuljin taas sijaitsisi kamerassa ja sen hajoaminen olisi vakavampi juttu. Eipä silti, en ymmärrä miten Mamiyan optiikkojen sulkimen saisi edes hajalle muuten kuin tahallaan ja väkivaltaa käyttäen. Ja, kuten sanottu, ei keskussuljin täräytä kameraa. e) Pidän aivan erityisesti kameran mekaanisuudesta, samalla ymmärrän hyvin että joku toinen haluaa enemmän automaatiota. Tämä on kokonaan makuasia, mutta minulle sopii se, ettei laite käytä ollenkaan sähköä, ettei siinä ole ensimmäistäkään mikropiiriä, ei prosessoreita, ei kennoja eikä valotusohjelmia. Se on ihan vain tarkkaa ja mietittyä ja vankkaa mekaniikkaa, ei yhtään mitään muuta. Tyhmä kone joka ei mitään muuta väitä olevansakaan, laitteisto joka varmasti ei päätä yhtään mitään minun puolestani, ei tee mitään minun puolestani. Kamera on vain metallia, lasia ja hienomekaniikkaa, kaikki vapaus ja kaikki vastuu on minulla. Hienoa! f) Nopeasti viivottimella katsottuna kameran koko kuvauskunnossa mutta kuiluetsin kiinni on noin 24 x 14 x 10 senttiä. Mitatkaapa oma digipokkarinne (tai digijärkkärinne, jos niin haluatte). Paino kuvauskunnossa menee yli kahden ja puolen kilon. Jjjepp… Tämä tarkoittaa ensiksikin sitä, että kuvaajalla on oltava kunnollinen jalusta, ei mikään Anttilan kolmenkympin tarjouslelu vaan aivan oikea jalusta. Kunnollinen jalusta ja kunnollinen kuulapää taas maksavat jonkun verran, mutta se on toinen tarina. Painosta ja koosta huolimatta kameralla voi aivan mainiosti kuvata myös käsivaralta, mutta siitä lisää myöhemmin. Kamera on tavallaan suunniteltu myös käsivarakuvaukseen; pelin nousun ja sulkimen avautumisen välillä on pieni tahallinen viive, joka minimoi tärähdyksen vaaran. Myös kameran paino vaimentaa osaltaan peilin liikkeen vaikutusta. Mutta kyllä tämä aluksi tuntui suurelta ja painavalta, äkkiä kokoon ja painoon kuitenkin totuin.
Millainen se on käyttää?
Jos RB on ensimmäinen rullafilmikamerasi, on pari asiaa opeteltavana. Ensiksi filmin lataaminen (ja vastaavasti kuvatun filmin poistaminen kamerasta). Filmiperä (kerroinko että se on kääntyvä) irroitetaan kamerasta ja avataan. Sen sisältä irtoaa eräänlainen kasettipesä jonka ottopuolalle (periaatteessa aivan kuten kinofilmikamerassakin) filmi kelataan oikeaan kohtaan. Sitten osat yhdistetään ja kokonaisuus kiinnitetään takaisin kameraan. Hitaalta henkilöltä (joka ei ole aiemmin rullafilmikameraa käyttänyt) tämän opetteluun menee ehkä jopa viisi minuuttia. Prosessi on aivan suoraviivainen eikä sitä tarvitse opetella kun vain kerran. Toiseksi kameran kaikinpuoliseen mekaanisuuteen (ellei hanki mittaavaa etsintä ja/tai moottoroitua filminsiirtoa) täytyy tottua ainakin digimaailmasta saapuvan. Kamera itse ei tee yhtään mitään. Valonmittaus täytyy tehdä (jos ei osaa kokemuksella arvioida valon määrää) joko jollakin toisella kameralla tai erillisellä valotusmittarilla. Varmaankin digipokkaria voi käyttää siihen, itse käytän erillistä Gossenin mittaria jolla voin mitata sekä heijastuvan että kohdistuvan valon. Tässä voi automatiikan maailmasta saapuvalle käydä niinkin, että alkaa miettiä mitä aukko ja aika oikeastaan lopputuloksen kannalta tarkoittavat. Aukko ja aika täytyy nimittäin aivan itse asettaa objektiiviin ja silloin täytyy tietää käytetyn filmin herkkyys (ja valo täytyy osata mitata samalla herkkyydellä sillä toisella kameralla tai valotusmittarilla). Peili ja suljin viritetään yhdellä vivulla ja filmi siirretään toisella vivulla. Huh, miten vaivalloista. Objektiivikin täytyy tarkentaa itse. Kolmanneksi yhdelle filmille mahtuu kymmenen ruutua (jos kuvaa 120 filmille, 220 filmille menee tietysti 20 kuvaa, mutta tuo on selvästi harvinaisempi filmikoko). Digikuvaajahan voi surrauttaa tämän verran muutamassa sekunnissa, mutta RB:llä kuvaamisen tahti onkin toinen. Kuvaaminen on hitaampaa, mietitympää. Koska aina kymmenen kuvan jälkeen alkaa uusi filmi, ei kuvia lauota summanmutikassa, digityyliin. Ja jos kuvaa jalustalta, tulee aivan luonnostaan kuvaa sommiteltua hieman tarkemmin, kaikkiaankin mietittyä sitä kuvaamistouhua… Nämä kohdat kaksi ja kolme jo selventävät ettei tällainen kamera sovi aivan jokaiselle, mutta ei sen tarvitsekaan. Kaikkiaan kannattaa (oikeastaan on välttämätöntä) kyllä hakea netistä kameran käyttöohje ellei sitä jo kameran mukana tule. Kaikki toiminnot on kyllä toteutettu suoraviivaisesti ja johdonmukaisesti, mutta on ne kuitenkin tiedettävä. Miten sitten itse olen tullut toimeen kameran kanssa? Koko ja paino aluksi hieman ihmetyttivät, muutaman ensimmäisen filmin kuvasin pelkästään jalustalta. En edes harkinnut kuvata käsivaralta kahden ja puolen kilon kameralla jossa ei edes ole minkäänlaista kahvaa (sellaisenkin kyllä saa lisävarusteena). Onneksi olin juuri hieman aiemmin uusinut jalustani tukevammaksi, laitoin Slikin 700DX jalat ja niihin Manfrotton kuulan 498rc2. Tämä kombinaatio on Mamiyalla täysin tukeva, joskin se kyllä maksoikin runsaat 200 euroa. Mutta tuollaista kolmenkympin jalustaa on Mamiyan alle aivan turha tarjota. Mikään pakko ei ole kuulapäätä käyttää, jos tunnet olosi kotoisammaksi kinopään kanssa, niin kaikin mokomin. Itselläni oli aiemmassa jalustassa kinopää, kyllästyin siihen jo kinokaluston kanssa; hidasta ja epätarkkaa sähräämistä ja säätämistä, kuulapää sopii minulla paljon paremmin. Suosittelen joka tapauksessa kuitenkin pikakiinnityslevyä, näinkin suuren ja painavan kameran ruuvaaminen suoraan jalustaan voi aikaa myöten alkaa kyllästyttää. Kuvaussykli Mamiyalla menee suurin piirtein näin. Rungon oikealla sivulla olevalla suurella vivulla viritetään suljin ja peli. Liike on varsin lyhyt ja napakka; nyt peili on alhaalla ja suljin auki joten nyt voi katsoa etsimeen. Kuiluetsimellä siis oikea ja vasen ovat väärinpäin. Sitten valo mitataan tavalla tai toisella tai suoraan arvioidaan. Aukko ja aika asetetaan molemmat objektiiviin; niille on molemmille oma kieränsä. Rungon kummallakin puolella on suuri säätörengas millä tarkennetaan. Paljetarkennus on jämäkkä ja täsmällinen, kuiluetsimeen on liitetty luuppi jolla etsinkuvan keskusta suurenee. Itse pystyn varsin hyvin ja tarkasti kuiluetsimellä tarkentamaan hieman vähäisemmässäkin valossa, tuossa suhteessa ei ole ollut ongelmia. Jokaisessa filmiperässä on tietysti oma filminsiirtovipunsa, sen liike on filmin koko huomioon ottaen lyhyt ja täsmällinen. Vielä ennen laukaisua pitää poistaa filmiperästä valopelti (mikähän darkslide on ihan oikeasti suomeksi), sille on kameran vasemmalla puolella oma paikkansa. Valopellin ajatushan on siinä, että koska filmiperä on irrotettavissa, valopelti suojaa filmiä valottumiselta silloin kuin filmiperä on irti kamerasta, se on siis perän kameran puoleinen pinta. Kameran laukaisin on alhaalla rungon etuseinässä oikealla, oikea etusormi asettuu itsestään suuri laukaisimen kohdalle. Laukaisimessa on kierre normaalille lankalaukaisimelle. Näin tämä menee, painetaan laukaisinta, peili nousee ylös, himmennin ja suljin tekevät tehtävänsä ja kuva on otettu. Kaikkiaan kuvausprosessi on suoraviivainen ja nopeasti opittavissa. Mamiyaan on lisäksi sisäänrakennettu monia turvamekanismeja jotka estävät esimerkiksi tahattoman kaksoisvalotuksen tai valopellille valottamisen. Ymmärtääkseni läheskään kaikissa keskikoon järkkäreissä ei näin kattavia turvajärjestelyitä ole.
Entäs käsivaralta?
Ensimmäiset filmit kuvasin todellakin jalustalta ja useimmiten lankalaukaisimen ja joskus vielä peililaukaisun varmistamina, onhan kamera kuitenkin suuri ja painava. Sitten kävi niin, että hommasin kameraan hihnan… Mamiyassa on hieman omanlaisensa hihnankiinnitys, itse laitoin Op/technin hihnan, niitä myy esimerkiksi Maitolaituri, varmaan muutkin. Käsivaralta kuvaaminen minun kohdallani toimii näin. Laitetaan kameraan hyvä hihna (oli hihna miten hyvä tahansa, pitää sitä tietysti ajoittain tarkkailla, mikään ihmisen tekemä kun ei ole ikuista). Hihna säädetään niin, että katseluetäisyys kuiluetsimeen on sopiva. Minun kohdallani tämä tarkoittaa että filmiperä tukee palleaani. No niin, katse alas kuiluetsimeen, molemmat kädet kameran sivuilla. Etsin on niin suuri, että tällä tavalla kuvaa voi vallan mainiosti sommitella ja kameraa liikutella, etäisyys silmien ja etsimen välillä täytyy vain säätää sopivaksi. Kun tulee aika ottaa kuva, kamera tuetaan. Hihnasta otetaan löysät pois, kameraa vedetään hieman alas. Samalla kamera tuetaan palleaan (tai vatsaan tai rintakehään, aivan miten haluatte). Kamera siis immobilisoidaan. Hyvä hihna, kuten ymmärrätte, mahdollistaa tämän. Ja sitten kuvaushetkellä ei hengitetä. Klik-surr! Ensisijaisesti on varmaankin kyse siitä, että kameran massiivisuus kertakaikkiaan vaimentaa peilin liikettä ja että keskusuljin nyt vain on tärinätön. Joka tapauksessa Mamiyalla voi käsivaralta saada riittävän tärähtämättömiä kuvia melkein uskomattoman pitkillä suljinajoilla. En ole tarkoituksellisesti hakenut käsivarakuvauksen rajoja, mutta 127 mm:n lasilla ainakin suljinajalla ¼ kuvat ovat käytännössä tärähtämättömiä. Pidän tätä hyvänä tuloksena, kamera on siis käytettävissä myös ilman jalustaa.
Huonoja puolia?
Tarkennuksen lukitusvipu voisi kernaasti olla hieman suurempi.
Markkinatilanne ja huomioita netistä.
Markkinatilanne on hyvä. Runkoja, laseja, etsimiä ja filmiperiä on varsin paljon esimerkiksi ebayssä koko ajan myynnissä. Halvimmat valmiit paketit (runko, 120 filmiperä, kuiluetsin, lasi 90 mm) maksavat noin 200 dollaria. Tämä on siis osta-nyt-hinta. Tämä tarkoittaa että kun otetaan huomioon dollarin kurssi ja toisaalta posti- ja muut kulut, niin kuvausvalmis paketti maksaa suurin piirtein saman verran kuin alemman keskitason digikompakti! Yksittäisten lasien hinnat (myös osta-nyt) lähtevät noin sadasta dollarista. Jos ebay epäilyttää (itselläni on sieltä vain hyviä kokemuksia) voi toki ostaa suoraan liikkeistä. Esimerkiksi brittiläisessä ffordesissa ( http://www.ffordes.com/ ) on koko ajan myynnissä varsin hyvin sekä käytettyä että käyttämätöntä rb-kalustoa. Ffordesissa etenkin optiikat ovat hyvinkin edullisia. Keskikokoonhan on edelleen hyvin filmiä saatavilla, lähiaikoina on tullut uusiakin emulsioita. Netissä on yleisemminkin muutamia oikein hyviä tiedonlähteitä jos olet harkitsemassa jonkin vermeen ostoa. Itse liikun aika paljon flickrissä ja siellähän on melkein kapistukselle kuin kapistukselle omat ryhmänsä, kameroille, optiikoille, filmeille ja niin edelleen. Esimerkiksi tälle Mamiyallle on aivan oma ryhmänsä jota kävin jo ennen ostoa katsomassa ja lukemassa. Ryhmissä on vaihtelevan vilkkaat keskusteluryhmät joita lukemalla saa jo ennakkoon paljon hyvää käyttäjätietoa laitteistosta. Suosittelen lämpimästi. Usein on useita päällekkäisiä ryhmiä samasta aihepiiristä, itse olen tuolloin pitänyt silmällä juuri sitä, miten vilkkaasti ryhmässä keskustellaan ja minkä sävyistä keskustelu on. Juuri tuossa Mamiya-ryhmässä keskustelu on tavanomaista vilkkaampaa ja ystävällishenkistä.
Millainen on sitten kuvanlaatu?
Tähän kysymykseen en oikeastaan pysty vastaamaan. Käytössäni ei ole 6×7 suurennuskonetta, joten tähän asti olen skannannut niin negat kuin diatkin. Skanneri on tuo Epsonin V700 joka on kuluttajatason tasoskannereista ilman muuta parhaasta päästä. Epsonin oman rullafilmipitimen sijasta käytän parempaa, erikseen ostettua (katso tuolta http://www.betterscanning.com/ ) Vaikka Epson on parhaasta päästä, on se silti kaukana täydellisestä. Olen katsellut kuvia luupilla ja käännetyllä 50-millisellä, ja on selvää, ettei tuo Epson saa kuvista läheskään kaikkea irti. Se ei saa kaikkea informaatiota kuvasta, se sumentaa kuvaa ja se ajoittain tukkii tummaa päätä. Kamerasta tulleet kuvat ovat laadullisesti selvästi parempia kuin skannaukset. No, tuo ei tietenkään ole mikään yllätys. Laadun hyvin kriittistä arviointia vaikeuttaa myös se, että käytössäni on vain A4-tulostin. Toki olisin voinut tulostaa voimakkaita osasuurennoksia, mutta siihen en kuitenkaan vielä ole ryhtynyt. Millainen kuvanlaatu on näillä edellytyksillä? Sanalla sanottuna hyvä. A4-suurennoksiin terävyydessä ei ole mitään valittamista (ei tietenkään saakaan olla, noin vaatimattomaan suurennokseen). Näytöllä kuvaa tietysti kestää suurentaa kovinkin paljon, mutta sillä nyt ei juuri ole käytännön merkitystä. Mutta kuten sanoin, skanneri on selvästi ketjun heikoin lenkki, sekään ei kuitenkaan kaikkea pysty kuvasta tuhoamaan. Huonolla skannerilla jälki olisi arvatenkin varsin murheellista. Tällä hetkellä minulla on Mamiyaan laseja 65, 90, 127, 180 ja 250-milliset. Laseja on ilmeisesti optisesti kahta sarjaa, C-sarja ja tavallinen ilman C-merkintää. Lisäksi on K/L-sarja, mutta se on optisesti ilmeisesti identtinen C-sarjan kanssa (tästä tosin liikkuu kahdenlaista tietoa). C-sarja on pinnoitettu, joten se kestää vastavaloa paremmin. Minulla on pinnoittamaton 90-millinen, ja se on selvästi herkkä vastavalolle. Se ei tietenkään terävyyteen vaikuta, mutta kontrastiin kylläkin. Toisaalta tuossa lasissa ei ole vastavalosuojaa, se auttaisi luultavasti paljonkin (ehkä seuraavaksi hankin siihen vastavalosuojan). Joka tapauksessa lasit minun kokemukseni mukaan poikkeuksetta piirtävät oikein hyvin. Parhaat kinolasini (eräät 50, 55, ja 105-milliset) piirtävät yhtä hyvin, valtaosa kinolaseistani piirtää selvästi huonommin. Ellei niillä kuvaa (siis ei C-sarjalla ja ilman vastavalosuojaa) vastavaloon, on myös kontrasti erinomainen. Lasit eivät vinjetoi eikä niissä ole geometriavirheitä tai värivirheitä (kromaattista aberraatiota) Koko järjestelmä on ammattikäyttöön tarkoitettu, ja lasit ovat myös ammattilaatua. Erään mielenkiintoisen seikan olen huomannut kuvanlaatuun liittyen. Minusta näyttää, että Mamiyalla otetuissa kuvissa (filmistä riippumatta) sävyjentoisto (etenkin värien mutta myös harmaasävyjen) on täsmällisempää, tarkempaa ja hienovaraisempaa kuin kinokoon kuvissa (digiin verrattuna toisto on tietysti parempaa, mutta sehän on itsestään selvää). Voi toki olla, että kuvittelen, voi olla että kyse on suuren filmikoon tuottamasta illuusiota, en tiedä. Kuitenkin kuvista välittyy minulle vaikutelma ennen kokemattoman hienosta sävytoistosta. Tämä on yksi kameran (tai siis koko järjestelmän) parhaita puolia. Keväämmällä kun maailmassa alkaa taas olla vaativia sävyjä, voin tietysti testata tätä, kinorunkoon ja Mamiyaan samaa filmiä ja eteen sama kohde, sillähän se selviää. Nyt kuitenkin ihastelen Mamiyan jälkeä myös sävyjen toiston tarkkuuden ja erottelevuuden vuoksi.
Onkos tässä mitään järkeä?
Hyvä kysymys. Kun kerran en tee A4-kokoa suurempia printtejä, menee valtaosa Mamiyan piirrosta tavallaan hukkaan. Aion hommata skanneriin filmin päälle laitettavaksi AN-lasin. Sen pitäisi pitää filmi tasaisempana ja parantaa siltä osin skannausjälkeä. Jos oikein hurjaksi heittäydyn, niin laitan vielä märkäskannausvermeet lisäksi. Epsonin suorituskykyä on näillä konsteilla mahdollista parantaa, en vielä tiedä miten paljon. Mutta tietysti on totta, että nykyisellä systeemillä en saa Mamiyasta irti kaikkea. Toisaalta en tarvitse tarkkuutta A3+ kokoon. Jos joskus laitan suuremman koon tulostimen, näen epäilemättä eron Mamiyan ja digi- tai kinokaluston välillä selvemmin, mutta nyt en. Siinä mielessä tässä ei ole järkeä. Edelleen Mamiyalla kuvaaminen on hidasta, etenkin digiin tottuneelle. Ja kamera on suuri ja painava ja peruskokoonpanossa täysin mekaaninen. Miksi sitten kuvata Mamiyalla eikä kinokalustolla tai digijärkkärillä? Kaksi tärkeää syytä. Ensiksikin kuvan erinomainen laatu jo näillä skannausmahdollisuuksilla. Toiseksi se, että pidän Mamiyalla kuvaamisesta. Pidän kameran funktionaalisuudesta, mekaanisuudesta ja kameran ja lasien ammattimaisesta valmistuslaadusta ja hyvästä suunnittelusta. Ihan vaan pidän, jollekulle toiselle ne ovat yhdentekeviä seikkoja ja hyvä niin. Ylimääräisenä ja yllättävänä bonuksena on vielä tuo mahdollisuus kuvata käsivaralla pitkilläkin suljinajoilla. Mamiya ei tietenkään sovi ihmiselle joka haluaa kuvata paljon ja nopeasti ja joka haluaa kuvat käyttöönsä nopeasti. Se ei myöskään sovi ihmiselle joka ei tiedä (tai ei halua oppia) mitä aukko ja aika tarkoittavat valokuvauksessa. Eikä ihmiselle joka haluaa kuljettaa kameraa mukana aina ja joka tilanteessa; Mamiya ei todellakaan mahdu paidantaskuunJ. Itse kuitenkin olen – kuten ehkä tarkkaavainen lukija huomaakin – tykästynyt kameraan aika tavalla, itse asiassa enemmän kuin mitä etukäteen arvelin. Kun peruskokoonpano on niinkin halpa kuin mitä ylempänä kirjoitin, ei kokeilu tule mahdottoman kalliiksi. Jos mekaaninen kamera, hyvä kuvanlaatu ja keskikoon filmi kiinnostavat, voin lämpimästi suositella. Mielenkiintoinen kombinaatio niistä tulee. Olen flickriin laittanut muutamia Mamiyalla otettuja kuvia: http://www.flickr.com/photos/54100950@N02/ tuolla on albumi otsikolla Mamiya RB67. Huomautan, että kuvia on voimakkaasti pienennetty, joten niiden perustella ei voi tehdä (kyllä, suomen kielessä johtopäätöksiä tehdään eikä vedetä) johtopäätöksiä alkuperäisen skannauksen tai kuvan terävyydestä.
Sekametelisoppaa 
Viimeisimmät kommentit