Kertomus kuvasta: Atlantti

Olin vuosia sitten muutaman kollegan kanssa kymmenkunta päivää työmatkalla Portugalissa. Valtaosan aikaa olimme Bragassa (https://en.wikipedia.org/wiki/Braga) mikä on oikein viehättävä ei liian suuri kaupunki. Kun matkaa oli jäljellä kaksi, kolme päivää järjestimme vapaan iltapäivän ja vuokrasimme auton. Kukaan meistä ei ollut koskaan käynyt Iberian niemimaan Atlantin rannikolla, joten sinne siis. Ajomatka ei ollut pitkä, ja olimme ho aamupäivän puolella perillä Viana do Castelossa. Jätimme auton kahvilan pihaan, jo rantavallin edustalle kuului ääni jota en ollut koskaan kuullut: suuren valtameren maininkien ääni, maininkien jotka tulivat kaukaa avoimelta, syvältä mereltä.

Maininkien ääntä ei niinkään vaimentanut, vaan oikeastaan pikemminkin tehosti merisumu joka rantavallilta tähyiltäessä pysäytti katseen varsin lähelle rantaa. Ulappa josta mainingit tulivat jäi sumuun.

Sumun vähitellen väistyessä alas rannalle tuli näkyviin muitakin ihmisiä ja maininkien rytmin lomasta alkoi kuulua ääniä, lasten, koiran, aikuisten kysyvän tai kutsuvan intonaation ääniä.

Pari vuotta aiemmin olin etsiskellyt kottaraisenpöntön rinnalle helpommin mukana kulkevaa keskikoon kameraa. Valotusmittarin ei olisi välttämätön, mutta jonkinlainen etäisyysmittari olisi. Jonkinlaisen pähkäilyn jälkeen päädyin 1950-luvun alussa miehitetyssä Saksassa (kamerassa lukee Made in Germany U S – Zone) valmistettuun 6×6 folderiin nimeltä Franka Solida IIIe. Se on varsin tavanomainen tuon lajin edustaja, saksipalje, 80 mm:n lasi (mutta ei ihan mikä tahansa lasi, vaan Schneider-Kreuznach Radionar f2,9. No, oikeasti se on aivan tavanomainen etulinssitarkenteinen tripletti, mutta nimi kuulostaa hienolta) ja ennen kaikkea oikein hyvin toimiva mittaetsin. Portugalin matkaa ennen oli se ehtinyt käydä Lontoossa ja Dubrovnikissa. 

Ranta, sumu ja sen seasta ilmestyvät ihmiset tuntuivat vaativan mustavalkoista filmiä ja neliömuodon edes yrittämistä. Ilford Fp4+, f11, 1/250. Kävimme kahlaamassa mainingeissa, uimaan emme sentään uskaltautuneet. Ajoimme lounasajaksi Portugalin ja Espanjan rajajoelle, Portugalin puolella oli jokirannassa ravintola joka ulospäin näytti enemmänkin huoltamolta tai jonkinlaiselta varastomyymämältä. Sen kattoterassilla söin uskomattoman hyvän turska-aterian. Kala oli taivaallisen hyvää, en ollut koskaan syönyt mitään lähellekään niin upeaa kalaa. Sumu oli jo aikoja hälvennyt, kattoterassilta näkyi kauas koko ajan sinisemmälle merelle. 

Takaisin Bragaan ajaessamme onnistuimme joksikin aikaa eksymään, autovuokraamon ystävälliset ihmiset kuitenkin odottivat hieman yliaikaa. Ilta oli kuitenkin vielä lämmin ja valoisa kun kävelimme vuokraamolta hotellille. 

Franka Solida on edelleen minun keskikoon matkakamerani, Portugalin jälkeen se on käynyt jo monessa paikassa.