Unohdettuja sankareita osa 2: Tamron adaptall 105 mm f2,5

Joistakin objektiivityypeistä on helpompi ja halvempi tehdä hyviä, joistakin taas päinvastoin. Jälkimmäiseen ryhmään ainakin tapavuosina kuuluivat laajakulmazoomit. 1990-luvulla eräs aivan arvostettu alan lehti piti arvostelussaan kovinkin hyvänä erästä 19 – 35 mm:n laajakulmazoomia, joten ostin sen. Polttoväli sinällään on toki mielenkiintoinen. Objektiivi on suurella marginaalilla huonoin millä olen koskaan kuvannut (poislukien Holgan ja Lomon kaltaiset lelut). Sillä ei saanut terävää jälkeä aikaiseksi mitenkään. Ei millään polttovälillä, ei millään etäisyydellä tai aukolla, ei edes jalustan, lankalaukaisimen ja peilin ylösnoston avulla. Ei mitenkään. Kertakaikkinen pullonpohja. Silkasta ihastuksesta olen sen säilyttänyt; että tuollainenkin piti löytyä. 

Toisessa, helposti hyvien lasien puolella ovat esimerkiksi polttovälit 50 mm ja 100/105 mm ja hitaammat mallit. Monien valmistajien (puhun koko ajan filmiajasta) viisikymppiset f2 – f1.8 ovat halpoja on oikein hyviä. Pikkuteleissä f2.5 – f2.8 valovoimaiset ovat varsin yleisiä ja hyviä. Tunnetuimpia esimerkkejä on Nikonin E-sarjan 100 mm f2.8. Tällä kertaa aiheena on saman ryhmän vähemmän tunnettu jäsen, Tamronin adaptall-2-sarjan 105 mm f2.5.

1950-luvulta alkaen markkinoilla oli vuosikymmenien ajan kohtuullisen paljon kinokoon peiliheijastukameroiden valmistajia. Valmistajia tuli ja meni, monet niistä vuosien varrella vaihtoivat optiikankiinnitystä ainakin kerran. Markkinoilla on myös, ehkä yllättävänkin paljon, firmoja jotka eivät valmistaneet kameroita, mutta kylläkin niihin objektiiveja. Ne kilpailivat paitsi toistensa, myös kameranvalmistajien omia objektiiveja vastaan ja ennen kaikkea kuluttajamarkkinoilla. hieman halventavasti näitä usein kutsuttiin piraattivalmistajiksi ja tuotteita piraattiobjektiiveiksi. Muistini mukaan perusoptiikoissa ei niiden osaltaan mitään hyvin rajua hintakilpailua ollut, toisaalta en tiedä miten hyvällä katteella vaikka joitakin kakskaseja myytiin. Zoomien yleistyessä näiden valmistajien markkinat laajenivat, kameravalmistajat eivät alkuvaiheessa yhtä nopeasti innostuneet tuottamaan yhtä paljon ja monenlaisia kuluttajazoomeja. Näissä zoomeissa sitten hinta- ja laatuvaihtelua olikin enemmän. 

Harrastajakuvaajat kameran myötä ostivat tyypillisesti (tarkoitan nyt 1970 – 1990-lukuja) joko normaaliobjektiivin, viisikymmentämillisen siis, tai sitten niin sanotun pikkuzoomin, usein 35 – 70 mm. Seuraavaksi saattoi olla pitkä zoomi, jotakin 70 – 210 mm tai sitten laajakulma, vaikka 28 mm. Harrastajakuvaajasta ei välttämättä kuitenkaan välittömästi tullut merkkiuskollista. Rikkaassa atlanttisessa keskiluokassa hän saattoi varsin nopeastikin vaihtaa kameranvalmistajaa. Samalla kuitenkin hyvin usein objektiivin kiinnitystapa vaihtui, vanha objektiivi tai objektiivit eivät enää käyneetkään uuteen runkoon.

Tätä tilannetta alkoi Tamron 1973 hyödyntää adaptall-järjestelmällään ja ennen kaikkea sen edelleenkehitelmällä adaptall 2-järjestelmällä vuodesta 1979. Ajatus on yksinkertainen: varsinaiseen objektiiviin liitetään sovite joka on kamera(valmistaja)kohtainen. Vaihtaessaan kameramerkkiä ei siis tarvitse ostaa uutta objektiivia vaan ainoastaan tuo objektiivin hinnasta murto-osan maksava sovite. Ja jos harrastajalle kertyy eri valmistajien runkoja, voi samaa objektiivia käyttää niissä kaikissa. Paperilla kuulostaa hyvältä, ja konsepti toimikin automaattitarkennuksen tuloon saakka hyvin. 

Tamron aloitti kiinteillä polttoväleillä, 24, 28, 135, 200-milllisillä ja laajensi pian erilaisiin zoomeihin. Veikkaisin Tamronin markkinoita ja tulosta saavuttaneen ensisijaisesti zoomeilla, 1980-luku oli niiden hyvää aikaa: niitä tuli markkinoille paljon, ne alkoivat paljolti olla optiseti kelvollisia ja osin kuluttajien tuntema uutuudenviehätys kiristi kilpailua joten optiikkojen koon myös myös hintalappu usein pieneni. Esimerkiksi Tamronin varsin käyttökelpoista telzoomia 70 – 210 mm f3.8-4 ymmärtääkseni myytiin Suomessa paljonkin. Tamronin zoomeissakin on kyllä yksi malli, joka kuuluu tähän tekstisarjaan, mutta ei nyt.  1980-luvun puolivälin paikkeilla Tamron lanseerasi adaptall-2 linjaan alaryhmäksi SP-objektiivit. SP tarkoitti Super Performance. Ero saattoi näkyä lähimmässä tarkennusetäisyydessä, valovoimassa, optisessa rakenteessa tai materiaaleissa tai käyttötarkoituksessa. Esimerkiksi 300 mm f2.8 objektiivi. SP-sarjassa oli myös mielenkiintoisia zoomeja.

105 mm f2.5 oli osa adaptall-sarjaa (sovite on toki sama) ja siten aikaisempi; valmistusvuodet ovat 1976 – 1979. Objektiivi on pieni, pituus noin 5 cm ja suurin halkaisija noin 6,5 cm, tarvittaessa kulkee mukana vaikka taskussa. Painokin on alle 300 grammaa. Mikään lähikuvauslasi se ei ole, lähin tarkennuetäisyys on 1,3 metriä. Muoto- ja kasvokuvaukseenhan tuo toki riittää ja siihen tarkoitukseen on epäilemättä suunniteltiin ja markkinoitiin. Optinen rakenne on, etenkin verrattuna kalliisiin laajan polttovälialueen zoomeihin, itkettävän yksinkertainen, neljä linssiä neljässä ryhmässä. Himmentimessä on  kuusi lehteä, suodinkierre on 52 mm. Niinpä, (suhteellisen) hitaahko pikkutele on yksikertainen tehdä. Niinpä optinen laatukin on hyvä.

Itselläni tämä pikkutele on ollut 1980-luvun alkupuolelta, luultavasti aikanaan ostin sen koska se sattui tulemaan eteen ja minulla juuri silloin sattui olemaan rahaa. Objektiivin laadusta ei minulla ollut mitään tietoa eikä mitään ajatusta käyttötarkoituksesta, kunhan ostin. Suhteellisen vähän olen sitä käyttänyt, en harrasta ollenkaan varsinaista  muotokuvausta, mutta aikanaan tällä lasilla kuvasin perheenjäseniä (joita kuvia en laita tähän). Jonkun verran se aikoinaan kulki mukana kaupunkikuvauslasina, sellaisesta käytöstä esimerkkikuvatkin enimmäkseen ovat; nämä ovat 1990-luvun alun dioja.  

Unohdettuja sankareita osa 1: Pentax Pz-1p

1980-luvun lopulla kinokoon järjestelmäkameroiden tekniikka alkoi kehittyä nopeasti. 1985 Minolta lanseerasi sarjan aivan uudenlaisia kameroita: niissä oli paitsi motorisoitu filminsiirto myös automaattitarkennus. Siitä alkaen kuluttajille tarkoitetuissa vähintään keskihintaisissa kameroissa oli käytännössä oltava nuo ominaisuudet. Automaattitarkennuksen nopeus ja luotettavuus (etenkin vähäisessä valossa) eivät tietenkään olleet lähelläkään nykyistä, mutta edes kohtuullisessa valossa ne kuitenkin tarkensivat selvästi nopeammin kuin oletettu kuvaaja. Samoihin aikoihin kamerat enenevässä määrin muuttuivat muoviseksi ja niitä alettiin muotoilla. Esimerkkeinä ajan muotokielestä mainittakoon vaikka Yashica 230 AF, Ricoh Mirai, Olympus Om-101, Olympuksen IS-sarja tai Canonin Epoca. 

Tähän kehitykseen myös Pentax kantoi kortensa. Ensimmäiset yritykset olivat SF-sarjan rungot 1980-luvun lopulta. Isoja LCD-ruutuja, painonappeja ja -laattoja siellä sun täällä ja erittäin kulmikasta muovia. Ajan korkea teknologia näytti jo tuolloin kaamean rumalta. 

Pentaxin tavaramerkki oli 1960-luvulta alkaen ollut erinomainen ergonomia ja tyylikkään funktionaalinen muotoilu, ergonimia oli 1980-luvun loppuvuosina aivan eksyksissä. Yritys kuitenkin varsin pian löysi kartalle, 1991 lanseerattiin Pz-1 (tai markkina-alueesta riippuen Z-1). 

Siinä muotoilu oli pyöreää ja estetiikka siten aivan toisenlaista. Giljoonan painonapin sijasta laitteen hallinta oli keskittynyt kolmeen rullattavaan pyörään. Ergonomia oli nyt aivan olennaisesti parempi, kamera oli nyt käyttäjäystävällinen kuten Pentaxin tuli ollakin. 1994 tuli edelleenkehitelmä Pz-1p (uutuutena ”panoraama”, toisin sanoen kuva-alan rajaaminen ylhäältä ja alhaalta ja salamavalotuksen korjailu ja nopeampi filminsiirto). 

Pz-1p oli tuolloin (1994, samana vuonna Martti Ahtisaaresta tuli Suomen ja Nelson Mandelasta Etelä-Afrikan presidentti, Carl Barks kävi Suomessa, Estonia upposi Itämerellä ja Suomessa järjestettiin kansanäänestys Euroopan Unioniin liittymisestä) hyvinkin moderni kamera muutoinkin kun muotoilultaan. Sitä oli toki mahdollisuus käyttää täysin automaattisena ”osoita ja laukaise”-kamerana, mutta sen ajatus oli poikkeuksellisen laajassa säädettävyydessä. ”Pentax funktioiden” kautta kameran monia toimintoja voidaan muuttaa tai asettaa oletustoiminnoiksi. Peri esimerkkiä: miten automaattivalotuksen halutaan painottuvan (liike / syvyysterävyys), valotuksenkorjaulu puolen vai kolmasosa-aukon välein, jätetäänkö takaisinkelauksessa filminpää näkyviin, lukitseeko valotuksenlukitusnasta myös tarkennuksen, säätyykö valotusaika aukon vain puolen aukon välein, miten takaisinkelaus käynnistyy  ja niin edelleen. Näitä säätömahdollisuksia on parikymmentä. 

Kamerassa on paljon erilaisia valonmittaus- ja valotusmoodeja. Pentaxin erikoisuus on ”hyper” (sic!)-moodit. Pentaxin markkinointi puhui niistä paljon ja osin ansaitustikin. Pohjimmiltaan ne olivat tapa siirtyä eri valotustapojen käsisäätö, puoliautomatiikka, täysautomatiikka välillä. Toki hyvin looginen, nopea ja kätevä tapa, mutta pohjimmiltaan siis kyse oli ergonomiasta, missä Pentax siis tämän kameran kohdalla löysi jälleen itsensä. 

Sananen kameran spekseistä: suljinajan 30 sekuntia – 1/8000 ja tietysti b. ISO-alue 6 – 6400, valonmittauksen toiminta-alue 0 – 21 EV, automaattitarkennuksen toiminta-alue 1 – 18 EV, sisäisen salaman ohjeluku 14, valotuksen korjailu +- 4 aukkoa. Ei pahasti 1990-luvun kamreralle. 

Filmikameraksi Pz-1p on monipuolinen erityisesti erilaisten valotustapojen suhteen. Vielä yksi erikoisuus. eräiden Pentaxin zoomien kanssa käytössä on lisätoimintoja, esimerkiksi sellainen, että kohteen liikkuessa kamera zoomaa automaattisesti niin, että kohteen kuvautuva koko säilyy samana. Kaikenlaista muutakin on, kameran ohjekirja on toistasataa sivua pitkä. 

Ominaisuuksia on siis paljon, kameran ohjekirjassa on 128 sivua. Kamera kuitenkin on, kuten monet erinomaiset kamerat, enemmän kuin osiensa summa. Erilaisia valminnan ja priorisoinnin mahdollisuuksia on paljon, yksikään toinen filmikamerani ei ole läheskään samassa määrin säädeltävissä ja kustomoitavissa. Kuitenkin kaikki on toteutettu loogisesti ja elegantisti, johdonmukaisesti. Keskeiset säädöt tehdään vain kolmella rullalla. Ulkoinen erogonomia on hyvä, mutta samoin kameran toimintojen logiikka on sujuvaa. Toisin sanoen kameran monet mahdollisuudet eivät tunge silmille tai ole tiellä, vaan ovat tarvittaessa helposti ja loogisesti käytettävissä. Kuvatessa mikään ei konkreetisti tai ajatuksellisesti ole esteenä tai hidasteena, kameralla on ilo kuvata. Käsikahvakin istuu vallan mainiosti vaikkei se siltä näytä:). Lasken tämän kolmanneksi Pentaxin kinokoon klassikoksi. Spotmatic, LX ja tämä. 

Kai nyt jotakin vikoja ja ongelmia täytyy olla? Panoraamaluistia kannattaa tarkkailla, sen voi vahingossa huiskaista väärään asentoon. Silmäsuppilon muotoilu on hölmö. Toimintaäänet ovat terävän metalliset (no, joku tietysti voi pitää niistä). Mikään näistä ei ole mitenkään merkittävä asia. Pohjalevyn reunalla on kuulemma taipumus haljeta paristokotelon kohdalta, ehkä kannattaa sitten vähän varoa kolauttelua. 

Ebayssä tämä on suhteellisen yleinen, tyypillisesti pyyntihinnat ovat selvästi alle 200 euroa. Mainio käyttökamera kuvaajalle joka haluaa paljon ominaisuuksia ja joustavuutta epätavallisen hyvin suunnitellussa paketissa. Toki pohjimmiltaan vaikka Spotmatic tekee olennaisesti saman asian, mutta onhan se hyvä, että on valinnanvapautta ja sen myötä enemmän hauskuutta. Ja kyllähän eri tavat mitata valoa ovat aivan perusteltu ominaisuus. Itselläni on käytössä nyt toinen kappale. Ensimmäinen kyllä palveli vuosikausia hyvin, mutta aivan yhtäkkiä (en ollut sitä kolauttanut mihinkään) peilin ripustus petti, en tiedä vieläkään miksi. Tämä toinen kappale kyllä saa käyttöä keskimääräistä enemmän; ergonomia, hassusta ulkonäöstä huolimatta, toimii.

Pari kuvaa kamerasta, säätörullia ja -nappeja on kyllä paljon, mutta käytännössä niiden paikat ja toiminnot on kyllä hyvin mietitty.

Kertomuksia kuvasta: kaupunkikukat

Kesällä 2023 Wienin matkan ohella kävimme päivämatkalla Bratislavassa. Noin puolen miljoonan asukkaan kaupunkiin olisi päässyt lautalla Tonavaa pitkin, mutta valitsimme junan, nopea ja mukava matka se olikin. Kaupunki oli viehättävä, rauhallisempi tietysti kuin Wien, hidastempoisempi ja kotoisampi. Paljonko nyt päiväreissulla näkee, ei paljoakaan. Ainakin sen verran, että kaupungissa oli erittäin hyviä kirjakauppoja, mielenkiintoista ja hyvää ruokaa tai erinomaisesti toimiva julkinen liikenne, raitsikoitakin. 

Kinokoon matkafilmivarustukseni on aika vakiintunut. Mustavalkoiseen on Voigtländerin Bessa R2 ja värifilmiin Kodak Retina II c (molemmista taitaa näillä sivuilla erikseen olla jotakin tekstiä). Bessan lasina on Voigtländerin Ultron 35 mm f1.7 ja Retinassa on Rodenstockin 50 mm f2.8. Retinasta on olemassa myös versio jossa lasina on vastaava Schneider-Kreuznachin lasi. Varakamerana on vielä Contaxin T. Aiemmin kuljetin mukana useimmiten jotakin Nikonin järjestelmärunoa, joskus se oli F100, joskus F2, laseja oli  tyypillisesti 35, 50 ja 105-milliset, joskus vielä 28,  useimmiten aika turhaan, yksi kolmeviitonen ja yksi viisikymppinen kahdessa eri kamerassa riittää minulle vallan mainiosti. Voigtländerissa on matkoilla Fp4+:aa, se toimii aina hyvin, sen voi kehittää millä vain ja se on hyvin sävykäs filmi. 

Bratislavassa tuli eteen sellainen hetki, että istahdin katukahvilan tuoliin juomaan yhden oluen. Päivä oli lämmin, sinänsä mukavan kaupunkikävelyn (ja niiden hyvien kirjakauppojen) ohessa olut sopi tilanteeseen hyvin. Katu oli kapea mutta varsin vilkas, sekä paikallisia että turisteja (kuten allekirjoittanut) käveli tiheään pöytäni ja olueni sivuitse. Terveydeksi! 

Kaupunkikuviin varmaan useimmiten kuvataan mukaan ainakin yksi ihminen. Kaupungit ovat määritelmällisesti paitsi kauppakauppoja, myös ja siksi tiheän asutuksen tyyssijoja. Kaupungit ovat nopeita, anonyymeja, siluetteja enemmän kuin frontaaleja, lisäksi…. no. lieneekö kukaan tutkinut katukuvauksen ja Georg Simmelin tuotannon yhteyksiä? On helppoa visualisoida maaseutunäkymä jossa ei ole ihmisiä; rakennukset, pellot, niityt, pihapiiri riittävät. Ymmärrämme sen, miten ihminen tuohon (visuaaliseen) tilaan asettuu, vaikka ihmistä emme näe, hän on orgaaninen osa tilaa. Kaupunkitilan suhteen tilanne on toinen. Kaupunkitila ilman ihmistä ei ole samalla tavalla luonteva, ymmärrettävä; siitä katse vaistomaisesti hakee ihmistä, edes yhtä vaikka pientä ihmistä. Ilman yhtäkään ihmistä katse hätääntyy, alkaa hakea kuvasta jotakin ymmärrettävää, rauhoittavaa. Jotakin joka edes viittaisi ihmiseen tai ihmisen kokemukseen maailmasta ja elämästä, jotakin ystävällistä, jotakin olkapäälle taputtavaa. Ohimennen, jotta yksilölle ei annettaisi voimaa ja itseluottamusta, juuri siksihän itäblokin arkkitehtuuri oli niin aggressiivista. Siihen, onko tämän päivän Suomen kaupunkiarkkitehtuuri samasta syystä enimmäkseen niin kaamean rumaan, en osaa vastata, mutta sitäkin voisi miettiä. 

No niin, join oluttani ja ihmiset kävelivät sivuitseni. Otin muutamia kuvia Retinalla, useimmin niin, että kuvaan tuli ainakin yksi ihminen. Otin myös kuvan, jossa ei ole yhtään ihmistä. Ne muut kuvat joissa on vähintään yksi ihminen, ovat tunnelmaltaan aivan toisenlaisia. Filminä oli Fujin kakssatanen, värinegan suhteen kuvaan mitä milloinkin olen sattunut (halvalla) saamaan käsiini.

Alla on ensin kuvan raakaskannaus. Kuva on vino, pääkohde ei erotu riittävästi. Seuraavaksi on lopullinen versio. Suoristin kuvan ja korostin kahta keskeistä elementtiä. Nostin kontrastia lasimaljakossa, halusin erottaa sen tuolin selkämyksestä vielä selvemmin. Maljakon kukkiin aika itsestäänselvästi lisäsin värikylläisyyttä ja hieman vaalensin niitä. Paikalliset muutokset tein ohjelmalla DxO Photolab 7 Elite. Se on erittäin hyvä ja joustava kaikkiaan värien käsittelyn suhteen ja tämä viimeisin versio myös paikallisten muutosten suhteen. Omassa käytössäni ja nimenomaan värien suhteen Photolab 7 on selvästi parempi kuin LR, Photoshop, tai On1 Photo Raw joita kyllä myös käytän. Tämän kuvan muutokset eivät ole kovin dramaattisia, ne pelkästään korostavat maljakkoa ja kukkia.

Kuvan tausta on hieman ankea, ehkä vieraannuttava, poissulkeva. Tuolit ovat pinossa eivätkä pöytien kavereina, tuo ravintola tai kahvila ei ole auki, sinne ei voi mennä syömään tai juomaan olutta. Siltä osin kaupunki on kääntänyt sinulle selkäsi. Muita ihmisiä ei näy, vain pinotut tuolit, suljetut päivävarjot. Mutta joku kuitenkin on nuo kukat, ystävyyden ja huolenpidon symbolit, pöydälle asettanut.