Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo

 

1989 perustettu Memorial on ennen kaikkea Venäjällä toimiva järjestö joka ensisijaisesti tutkii Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia ja sen totalitaristista luonnetta yleisestikin. Se myös pyrkii rakentamaan ja suojelemaan kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiaa ja estämään totalitarismin paluun. Lisäksi se esimerkiksi kerää ja organisoi Neuvostoliiton valtionterrorin uhrien kokemuksia ja tietoa heistä; sen arkistoissa on tietoja yli miljoonasta vainotusta.  Memorial on saanut useita erilaisten ihmisoikeusjärjestöjen palkintoja ja sillä on varsin laajaa julkaisu- ja tutkimustoimintaa.

2008 viranomaiset takavarikoivat Memorialin Pietarin toimistosta mm. kovalevyjä joilla oli tietoja vainotuista (20 vuoden työ). Oikeusprosessin jälkeen levyt palautettiin. Myöhemmin Memorial pakotettiin listautumaan vieraan vallan agentiksi; tätä vaaditaan organisaatioilta jotka saavat rahoitusta ulkomailta ( Memorial on saanut rahaa mm. Euroopan Unionin komissiolta) ja jotka ovat poliittisia toimijoita. Memorial ei pidä itseään poliittisena toimijana. Venäjän oikeusministeriön mukaan Memorial heikentää Venäjän federaation perustuslaillisen järjestelmä perusteita ja ajaa poliittisen järjestelmän muuttamista. Venäjän oikeusministeri on myös vaatinut Memorialin kieltämistä.  (   https://en.wikipedia.org/wiki/Memorial_(society) )

 

Aleksandr Solženitsyn (1918 – 2008) oli leirillä ja vankilassa 1945 – 1953. Tuona aikana hän keräsi tietoja leiritovereistaan ja jatkoi työtä vapauduttuaan. Niin sanotun suojasään aikana hän sai julkaistua Novyi mir-kirjallisuuslehdessä leirikertomuksen Ivan Denisovitsin päivä.  Teksti oli välittömästi huikea menestys, skandaali ja toivon kipinä. Miltei heti sen julkaisun jälkeen olot kovenivat, suojasään tilalle tuli pakastuvaa viimeistään kun Hruštšov syrjäytettiin 1964. Solženitsyn erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta neuvostovastaisen toiminnan vuoksi 1969 eikä hänen tekstejään saanut enää julkaista: Syöpäosasto ja Ensimmäinen piiri julkaistiin ulkomailla ja Neuvostoliitossa ne levisivät maan alla, laittomana ns. samizdat-kirjallisuutena. 1970 hänelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto mitä hän ei kuitenkaan Tukholmasta hakenut: palkinnon hakeminen olisi ilmeisesti johtanut siihen, että hän ei olisi voinut enää palata Neuvostoliittoon.

Vankileirien saaristo julkaistiin venäjäksi Pariisissa 1973, käsikirjoitus oli siis salakuljetettu Neuvostoliitosta. Seuraavana vuonna Solženitsyn karkoitettiin Neuvostoliitosta ja hän menetti kansalaisuutensa. Vaientamisen ja karkoittamisen takana oli KGB;n johtaja Juri Andropov joka myöhemmin jonkin aikaa johti koko Neuvostoliittoa. Neuvostoliitossa Vankileirien saaristo ilmestyi 1989, 1990 teos sai Venäjän kirjallisuuden valtionpalkinnon ja kirjailija itse sai kansalaisuuden takaisin. Valtionpalkintoa Solženitsyn ei ottanut vastaan koska katsoi kirjan olevan kirjoitettu miljoonien ihmisten verellä.  Solženitsyn palasi 1994 Venäjälle. Tuolloin Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Suomessa Tammi harkitsi 1974 Vankileirien saariston julkaisemista. Neuvostoliitto ei hankkeesta pitänyt, ja Suomen poliittinen eliitti aina presidenttiä (Urho Kekkonen) ja pääministeriä myöten painosti Tammen luopumaan hankkeesta. Jo aiemmin Suomi-Neuvostoliitto-seura yritti estää Solženitsynin romaanin Elokuu neljätoista julkaisemisen. Tammen painostuksesta julkisesti iloitsi vähemmistökommunistien Tiedonkantaja joka väitti teosta valheiden saaristoksi.  Nuo olivat pahimpia rähmälläänolon aikoja. Ruotsalainen kustantamo Wahlström & Widstrand kuitenkin julkaisi suomeksi teoksen ensimmäiset osat 1974, ne olivat Suomessa myyntimenestys. Pieni Kustannuspiste julkaisi loput osat ( 3 – 7)  1970-luvun jälkipuoliskolla, kirjakaupoista ja antikvariaateista ne hävisivät hyvin nopeasti.

2012 Silberfeldt julkaisi suomeksi koko teoksen yhtenä niteenä.

 

Poikasena aikanaan luin tuon ruotsalaisen kustantamon laitoksen. Olin viidentoista, kuudentoista ikäinen joten luin tekstiä ei nyt aivan kuten Karl Maytä mutta kuin mustaa legendaa, veristä aikuisten satua. Se oli toki kaameaa, mutta se ei koskettanut minua millään tapaa. Se oli tapahtunut kauan aikaa sitten vieraille ihmisille, tekstin ainoa merkitys oli siinä, että se oli vahva argumentti neuvostojärjestelmää vastaan. Tosin olin jo tuolloin vakuuttunut siitä, että se järjestelmä on epäinhimillinen, ei-oikeutettu ja pohjimmiltaan epäonnistunut. Kun Neuvostoliitto miehitti Afganistanin loppuvuonna 1980 olin suorittamassa asevelvollisuuttani, ainakin nuorten asevelvollisten piirissä kokemukseni oli se, että invaasio oli yksi näyttö lisää neuvostojärjestelmään sisäänrakennetusta repressiivisyydestä: ”Ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi.”. Miehitystä aseellisesti vastustavat afgaanit näin tuolloin ennen kaikkea patriootteina. Kuitenkin Yhdysvaltojen presidentin maininta Neuvostoliitosta pahan valtakuntana  oli minun korviini paitsi väärä niin ennen kaikkea vastuuton, ehkä vaarallinenkin. Ei kai nyt pahan sentään?

Gorbatšovin valtaantulo 1980-luvun puolivälissä muutti kaiken. Hänen uudistusyrityksenä näyttivät vihdoin viimein enteilevän ”ihmiskasvoista sosialismia” mikä jo sinällään olisi ollut jotakin aivan ihmeellistä. Kun sitten koko järjestelmä romahtikin, odotin epäilemättä monen muun lailla, että venäläiset nyt tekevät tiliä menneisyydestään ja totalitaristisesta järjestelmästään kaikkiaan. Niinhän saksalaisetkin olivat tehneet, ja toki Stalin teurastajana vertautuu Hitleriin.

Toisin on käynyt. Venäläisten mielestä Stalin on maailmanhistorian merkittävin henkilö. Kakkosena on – Putin. (   https://www.washingtonpost.com/news/worldviews/wp/2017/06/26/for-russians-stalin-is-the-most-outstanding-figure-in-world-history-putin-is-next/?utm_term=.f29564589d61 ) 46%:lla venäläisistä on Stalinista positiivinen mielikuva, prosenttiosuus on kasvava. Millään tapaa negatiivinen kuva on vain noin 20%:lla. (  https://www.washingtonpost.com/news/worldviews/wp/2017/02/15/positive-views-of-stalin-among-russians-reach-16-year-high-poll-shows/?tid=a_inl&utm_term=.e3cfe81dd9cd ) Enemmistö pitää Stalinia kaikkiaan ehdottomasti tai luultavasti positiivisena hahmona. Venäjän ainoa museona toimva entinen leiri on nykyään valtion hallussa ja sen fokus on muutettu palvelemaan tarinaa voitosta toisessa maailmansodassa. ( https://www.nytimes.com/2016/03/13/opinion/sunday/stalinist-nostalgia-in-vladimir-putins-russia.html )

Venäjän historianopetuksen valjastamisesta Putinin ideologian käyttöön sopii itse kunkin hakea tietoa, en ryhdy tähän laittamaan tämän enempää linkkejä. ( http://intersectionproject.eu/article/society/inevitable-history-russias-new-compulsory-exam   http://www.dailymail.co.uk/news/article-1051871/Stalins-mass-murders-entirely-rational-says-new-Russian-textbook-praising-tyrant.html  http://www.economist.com/node/10102921 )

Ja kuitenkin Vankileirien saaristo on ollut Venäjälläkin luettavana liki kolmekymmentä vuotta. Kukahan sanoi joskus siihen malliin, että kansa joka ei tee tiliä menneisyytensä kanssa on tuomittu toistamaan sitä? Orwell ainakin kirjoitti, että he jotka hallitsevat menneisyyttä hallitsevat ihmisten mieltä. Hallitsevat merkityksessä määräävät menneisyydestä, tuottavat ja määräävät yhden ainoan oikean tulkinnan. Ideologisesti terveen, presidentin lanseeraaman ainoan oikean menneisyyden. Sellaisen menneisyyden jossa Stalin on sankari ja vankileirit, no, jonkinlainen välttämätön paha tai ehkä vain virhe. Erehdys, sattuuhan sitä.

 

Vankileirien saariston nykyinen suomenkielinen laitos on noin 1300 sivua pitkä. AIka pienellä präntillä, tiheitä ja varsin suuria sivuja, pitkiä kappaleita. Ei kuvia eikä taulukoita. Ja aika paljon laajojakin alaviitteitä vielä pienemmällä präntillä. Paljon tekstiä. Kirjoittajan omia kokemuksia, hänelle kerrottua, hänelle kirjeissä kirjoitettua. Paljon elämänkohtaloita – tai useimmiten kuolemankohtaloita – joita muutoin ei tunnettaisi. Kirjaa voidaa lukea niin: se on tuhottujen kronikka ja muistomerkki. Kirja on myös koko järjestelmän historia ja läpileikkaus. Kirja on samalla ja ennen kaikkea puhetta. Solženitsyn kertoessaan, todistaessaan, analysoidessaan puhuu lukijalle. Hänen puheensa on elävää puhetta, hän vetoaa, ironisoi, kuiskaa, kysyy, huudahtaa, vaihtaa rytmiä. Solženitsyn istuu lukijaa vastapäätä keittiön pöydän ääressä ja käy läpi Neuvostoliiton rikoslakia tai hän kävelee lukijan rinnalla talvisessa metsässä ja kertoo mitä tapahtui karkoitetuille kansoille. Joskus hän näkee, että keskustelukumppaninsa ei ole ymmärtänyt kuulemaansa ja katsahtaa tarkemmin ja sanoo: ”Kokeile niitä oloja, sellaista kohtelua vaikka yksi vuorokausi, vaikka yksi yönseutu.” Lukija pysähtyy, lukee kaksi edeltävää kappaletta uudelleen ja yrittää ymmärtää, yrittää tajuta mitä sanat tarkoittavat, millainen on todellisuus johon ne viittaavaat.

Sillä todellisuudesta, totuudellisuudesta on kysymys. Vankileirien saariston kertoma todellisuus on hirveä. Samalla teksti on ilmiselvästi tosi. Nämä kaksi asiaa lukijan pitää sovittaa toisiinsa ja miettiä mitä yhteensovittaminen merkitsee. Se merkitsee ennen kaikkea sen asian tajuamista, että kirjan ihmiset, aivan samanlaiset kuin te ja minä, ovat oikeasti käyneet läpi kaiken kirjan selostaman. Omalla kohdallani tuon tajuaminen tapahtui hitaasti. Luin kirjaa ensin, kuten jo kerroin, mustana satuna. Vähitellen aloin ymmärtää, että venäjänkielisten nimien takana on lihaa ja verta olevia, toimivia, puhuvia, kiintymyksiä, toiveita ja huolia täynnä olevia ihmisiä, aivan itseni kaltaisia. Ja vähitellen aloin ymmärtää, että se julmuuden ja sadismin, murhaamisen ja näännyttämisen kurimus johon heidät elämästään siepattiin, että se tapahtui, että se oli totta: kaikki tuo on tehty kaltaisilleni ihmisille.Olin hidas tuota ymmärtämään.

Saduissa joskus on paha velho jonka pahuus ja mustuus leimaa koko valtakuntaa. Paha velho asuu linnassaan vuorella ja sieltä säteilee koko valtakuntaan pelkoa, pahuutta, epäluuloa ja synkkyyttä. Solženitsynille tuo paha velho tietysti ja oikeutetusti on Stalin. Mutta hän ei pysähdy tuohon vaan analysoi aivan uskottavasti vankileirien saariston olevan myös muuta ja enemmän kuin vain Stalinin vainoharhaista sadismia. Gulag ainoan puolueen ja valtion sorto- ja murhakoneistona myrkytti koko yhteiskunnan. Se ei tuhonnut pelkästään ihmisiä vaan myös hyvää tahtoa ja luottamusta. Se tuhosi valtavan määrän tulevaisuutta, valtavasti tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta jäi syntymättä, tapahtumatta. Solženitsyn vaikuttaa olevan vahvasti sitä mieltä, että se tuhosi suhteettomasti kansan parhaimmistoa, oikeastaan miten ikinä parhaimmiston määrittelemmekään. Solženitsynin ääni on paitsi selviytyjän ja syyttäjän, myös todistajan ääni. Hänen todistuksensa on ensisijaisen tärkeä Venäjälle ja venäläisille, mutta myös meille muille. Moderni tutkimus (esimerkiksi Anne Applebaum, Mark Harrison ja Golfo Alexopoulos)  on olennaisesti vahvistanut Vankileirien saariston kertoman, myös sen, että vankileirit ja maatalouden pakkokollektivisointi joukkokarkoituksineen kokonaisuutena olivat sekä taloudellisesti että poliittisesti vastatuottoisia. Stalinistisen järjestelmän tuottamasta tarpeettomasta ja tahallisesta inhimillisestä kärsimyksesä ja murhaamisesta ei Solženitsynin magnus opuskaan kykene kertomaan kuin fragmentin, mutta pelottava, varoittavan ja äärimmäisen vaikuttavan fragmentin.