Kuva ja muunnelma

Alkuperäistä, filmille tai kennolle tallennettua kuvaa voi vallan hyvin muuttaa. Jos kuva esitetään julkisesti, on toki hyvä ilmoittaa jos kuvaa on olennaisesti muutettu (toinen tarina on sitten mikä on olennaista muuttamista). Mutta tällainen tavallinen harrastaja, jonka kuvilla ei ole julkisuus- tai uutisarvoa, voi mielensä mukaan leikkiä kuvillaan.

Ajoittain minulla on kuvaa ottaessani jonkinlainen ajatus siitä, millaisen valmiin, lopullisen kuvan haluan. Filmiltä tai muistikortilta löytyvä kuva voi olla kaukanakin tuosta ajatuksesta, joskus jo kuvaa ottaessani tiedän, että raakakuva on vain aihio jota sitten aikanaan työstän kohti ajatusta joka minulla kuvaa ottaessani oli.

Tällä tapaa kamera on vain yksi työväline jolla toteutan lopullista kuvaa, kuvankäsittely tietokoneella on tietysti toinen tärkeä väline.  Lopputulos voi olla mielenkiintoinen, työvälineet vähemmän.

Ylläoleva ehkä kuulostaa kovin juhlalliselta ja omahyväiseltäkin, pohjimmiltaan kyse on kuitenkin kokeilusta ja leikkimisestä, kuvaamisen hauskuuden laajentamisesta myös kuvankäsittelyyn.

Näytän esimerkin. Ensimmäisenä alkuperäinen kuva.  Se on kuvattu kesäkuussa 2010 Lontoon Covent Gardenissa. Satuin kävelemään näkymän ohi, kuvanottoon meni aikaa ehkä viitisen sekuntia. Kamera oli ikivanha kiinteäpolttovälinen filmipokkari (tarkemmin sanottuna Olympuksen XA) jossa on lievä (35 mm) laajakulma. Kameran sisällä oli halpaa diafilmiä.

Näkymässä jonka kuvasin, oli pari visuaalisesti ja sommittelullisesti vahvaa elementtiä. Ensiksi kaari ja sitä myötäävä teksti. Toiseksi käytävä jota lamput ja taka-alan näkymä voimistavat.  Kolmanneksi anonyymit jalat ja etenkin punaiset kengät. Meidän psykologiammehan on sellainen, että ihmishahmo ilman kasvoja on väistämättä kiinnostava.

Tässä raakakuvassa nämä elementit eivät kuitenkaan tule esille kovin voimakkaina, osin ne hukkuvat väreihin ja kuvan yläosan lasiseinään. Siispä pelkistetään. Se kävi helposti, rajasin kuvan uudelleen, poistin värit muualta paitsi naisen jaloista ja lisäsin kuvan taka-alaan, käytävän taakse kontrastia jotta se irtoaisi käytävästä. Tämän tekemiseen Photoshopissa ei mennyt montaakaan minuuttia. Nyt kuvasta tuli sellainen jollaiseksi sen ajattelin painaessani kameran laukaisinta.

Ei siis välttämättä kannata tuijottaa ainoastaan muistikortilta tullutta kuvaa, sitä voi muokata ja varioida minkä sielu sietää. Aina voi palata takaisin alkuun ja aloittaa leikin uudelleen (tietysti on hyvä opetella perusasiat Photoshopista, mutta eivät ne ole vaikeita). Vielä hauskempaa on, jos jo kuvaa ottaessa päässä on joku ajatus siitä mitä haluaa. Valokuvaus on vapauden aluetta.

Epäsystemaattinen yritys ymmärtää: tiede

Luonnontieteet sanovat meille pystyvänsä luotettavasti kuvaamaan ja selittämään fyysistä maailmaa. Niin ne tietysti tekevätkin, mutta vain mikäli hyväksymme tieteellisen maailmankuvan. Sen maailmankuvan sisällä tieteet loogisesti ja aukottomasti todellakin kykenevät kuvaamaan maailmaa uskottavasti ja vastaansanomattomasti.

Tieteellinen maailmankuva on kuitenkin vain noin puoli vuosituhatta vanha. Sitä aiemmin maailmaa on kuvattu yksilön elämän kannalta riittävällä luotettavuudella ja tarkkuudella. Tieteellinen maailmankuva ei siis ole välttämätön yksilön tai yhteiskunnan olemassaolon tai kehityksen kannalta.

Mistä sitten meidän kulttuurimme tieteellisen maailmankuvan voima ja houkuttelevuus on lähtöisin? Tiedemies vastaisi ehkä ensimmäiseksi, että tiede on ainoa malli joka pystyy ennustamaan, joka on niin luotettava että sen voimalla on mahdollista tehdä asioita joihin pelkkä yritys ja erehdys tai puhdas empiria ei kykene. Tämä kaikki on epäilemättä aivan totta, teoriaan nojaava tiede kykenee mallintamisen kautta ennustamaan luotettavasti. Mutta onko tämä fyysisen maailman mallintaminen sitten niin perinjuurin ihmeellinen asia? Eläminen, kuten sanoin, on mahdollista ilman sitäkin, mihin loppujen lopuksi tarvitsemme tiedettä?

Yksi vastaus on itsestäänselvä. Tarvitsemme tiedettä ennen kaikkea hedonistisista syistä. Tiede tuottaa vapaa-aikaa, terveyttä ja pitkän eliniän. Vapaa-ajan käytämme olennaisesti kahteen tarkoitukseen, kuluttamiseen ja viihteeseen. Tai oikeastaan niiden välinen ero on vain näennäinen, siis täsmällisemmin kuluttamalla viihtymiseen ja viihteen kuluttamiseen, aivan miten vain.  Terveydellä toki on oma itseisarvonsa, tässä tieteen saavutuksia ei kannata väheksyä. Eliniän pituudella taas ei vuosien määränä ole yksilölle merkitystä muutoin kuin suhteutettuna odotettuun elinikään. Tavallisen ihmisen kannalta tiede on siis suonut meille terveemmän ja mukavamman, leppoisamman, hedonistisemman elämän.  En haluaisi palata aikaan ennen kehittyneitä sairaanhoitoteknologioita, ennen sähköä tai polttomoottoria, ennen teollisesti tuotettua ruokaa tai edes aikaan ennen internettiä.  Tiede on ennen kaikkea tehnyt yksilön elämästä mukavampaa.

Tämä ei kuitenkaan koske kaikkia yhteiskuntia eikä kaikkia yksilöitä.  Menkääpä esimerkiksi muutamiin keskisen Afrikan maihin, siellä elinajanodote on suunilleen puolet Suomen elinajanodotteesta.  On maita, joissa tuo luku on alle neljänkymmenen ja nämä ovat usein maita joissa imeväiskuolleisuus on Suomeen verrattuna monikymmenkertainen.  Tiede mukavan elämän tuottajana ei olekaan läsnä kaikkialla.

Tiede ei ole automaatti. Se ei väistämättä tuota joka paikkaan mukavuutta. Se ei myöskään automaattisesti ja väistämättä tuota joka paikkaan kehittyneitä aseita. Tiede on kuin onkin väline, työkalu.  Sitä voidaan käyttää tarkoitukseen A ja jättää käyttämättä tarkoitukseen B. Tiede on yhteiskuntaspesifiä. Otetaanpas ääriesimerkki.  Valtiossa X on kohtalaisesti hyvin myyviä laajaan vientiin kelpaavia luonnonvaroja, öljyä tai jotakin muuta millä on tasainen kysyntä. Valtiomme on diktatuuri tai oligarkia. Mitä tapahtuu vientituloille? Diktaattori tai oligarkia käyttää tulot omaksi hyödykseen, kuten hyvin tiedämme. Vientituloilla ei rahoiteta tehokasta maataloutta, väestön rokottamista, modernia sairaanhoitoa, tehokasta liikenteen infrastruktuuria, vesihuoltoa tai maaseudun sähköistämistä. Tuon valtion väestön elämää tiede ei tee mukavammaksi. Mahdollisesti päinvastoin; tiede luultavasti tekee vallankäyttäjille helpommaksi alistaa ja kontroloida alamaisia. Ja esimerkiksi meidän Suomessamme tilanne on päinvastainen.  Tiede (tai täsmällisemmin tieteen tuottamat teknologiat) on potentiaali, mahdollisuus, mutta omaa tahtoa sillä ei ole; se ei yhteiskunnallisesti ole oma toimijansa.  Yhteydet demokratisoitumisasteeseen, koulutusasteeseen tai esimerkiksi tulonjaon tasaisuuteen on tietysti helppo nähdä.

Olemmeko (ja nyt puhun meistä rikkaista, rikkaiden yhteiskunnista) tieteellisen maailmankuvan myötä menettäneet jotakin? Onko kaikki tämä mukavuus toisaalta riistänyt meiltä jotakin arvokasta?  Ei, ei ole, sellaista prosessia en näe.  Jos katsomme rikkaita tieteelliseeen maailmankuvaan sitoutuneita yhteiskuntia vaikka vain sadan vuoden aikavälillä ovat ne varioineet (ja varioivat) niin voimakkaasti, että ainoa yhteinen piirre on juuri tuo mukavuus.  Talouden vaihtelut tietysti ovat tässä varioinnissa vahvoja toimijoita, samoin erilaiset ideologiset epidemiat (uskonto mukaan lukien).  Mutta en löydä mitään sellaista arvokasta, tärkeää, jonka tieteellinen maailmankuva ja lisääntyvä elämän mukavuus sulkisi pois. Ne eivät sulje pois yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, ne eivät sulje pois solidaarisuutta tai toimivia pienyhteisöjä.  Eivät toki niitä tuota, mutta eivät myöskään sulje pois.

Palatakseni alkuun; jos valitat sitä, että lisääntyvän vapaa-aikamme käytämme olennaisesti aivottomaan kuluttamiseen ja aivottomaan viihteeseen (”kyllä nykyään nuoriso saa kaiken niin helposti, ei ollut ennen noita mopoja, jäkä jäkä jäk”), ei se ole tieteen vika.  Tieteen tuottama mukavuus on vain antanut meille mahdollisuuden. Miksi käytämme mahdollisuuden aivottomuuteen on aivan toinen tarina, mutta tiedettä siitä on turha syyttää.

 

 

Toinen kuvia tammikuulta

1

Melkein kaikki puut ovat sieluttomia, hengettömiä.                                                                    Pelkkiä puita, ei omia olioitaan ollenkaan, eläviä solukoita vain.
Eivät kaikki puut kuitenkaan.
Koivu aivan todella on nuori neito, sielukas ja sulokas.
Pihlaja on kyselevä lapsi; mikä tuo on, miksi, miten?
Pihlajalla on koko ajan silmät auki ja suu hämmästynyt.

Kuusi on retku, hengetön, aivoton roikale. Typerä olio, mahdollisuuksiensa mukaan tuhoisa
itselleen ja muille. Kuseskelee talojen seiniin, rikkoo pullon jalkakäytävälle, ajaa autoa kännissä ja tuntee kokevansa suurta vääryyttä kun tyttöystävä jättää. Kaikesta muusta en nyt edes puhu, osaatte itse kuvitella, sen verran luette lehtiä tekin. Kuusella pitkä matka ihmiseksi.

Mutta mänty on mielenkiintoinen. Männyllä on älyä ja tilanteen tajua. Hieman huvittuneena mänty tarkkailee maailmaa mutta samalla ymmärtää ja suojeleekin alapuolella kulkijoita.

Nuori mänty on varovaisen utelias, valmis tarvittaessa hieman perääntymäänkin mutta alusta alkaen oleellinen osa kasvupaikkaansa. Nuorenakaan mänty ei koskaan näytä vähä-älyiseltä kuten kuusi eikä hökäleeltä kuten joskus pihlaja pahimmillaan.

Hieman vanhempana siinä voi joskus olla häivähdys samaa arroganssia mitä koivu kantaa ikänsä, mutta niin männynkin kohdalla on tuo arroganssi ansaittua.

Mutta vanhalle viisaalle männylle, metsän kuninkaalle, on meidän pienten ja lyhytaikaisten taapertajien hyvä kumartaa.

Muutenkin mänty on outo. Sen suhde tuuleen on erilainen kuin muilla puilla, ja kun seuraavan kerran olette metsässä pimeästä päivän valkenemiseen, katsokaapa miltä mänty näyttää tuolloin.

Ja mänty on ainoa puu jota talvi pukee.

Kaikkiaan mänty kai täällä eniten on kotonaan, me olemme vain jonkinlaisia kulkumiehiä, kiireisiä ja omastamme tärkeitä. En usko männyn kantavan meistä suurtakaan huolta.

 

2

Hitaasti päivä pitenee, epäröiden, arkaillen.
Vuodenkulun kuolopisteen jälkeen ei aika ole vielä löytänyt hahmoaan, rakennettaan.
Totisesti vuosi on uusi ja avuton.

Entä jos et tietäisi millaiseksi taivas muuttuu maaliskuussa?
Jos et tietäisi lasten kohta saappaankärjellä aukovan vedelle reittiä kadunreunan mutaan?

 

Luonnonolioilla ei ole aikaa, ei muistia.
Niillä on vain preesens, vain nyt. Eikä sitäkään, ei sitäkään.

 

3

”Lapseni, miksi aiot isona, mikä sinusta tulee?”
”Isä, tässäkö on kaikki mitä on, tämäkö on se mitä on?”

 

Valtamerten syvänteissä (missä on hirmuinen veden paine)
elää itsevalaisevia kaloja ja Andeilla, kaukaisilla, metallinhohtoisilla, ylpeillä Andeilla
pesii kotkia joiden siipien kärkiväliin ei miehen mitta riitä.

Ja Jäämeren talvimyrskyssä kun laivan keula rikkoo aallon, niin ilmaan noussut vesi tulee komentosillalle jäänä niin, että suojaamattomin kasvoin älä seiso siinä.

 

4

Aamun hämärässä pysäköintialueen laidalla katsot;
Samanlainen ryhti, samanlainen käynti ja tuollaiset olivat hänenkin hiuksensa.
Käännyt pois, et halua nähdä että kasvot eivät ole samat kuin neljännesvuosisata sitten.

 

Pitkään ajateltiin että kunhan sopiva voimanlähde saadaan aikaiseksi, niin ihminen voi
lentää lintua jäljitellen, konstruoidaan siivet jotka liikkuvat kuin linnun.
Mutta niinhän ei käynyt vaan polttomoottori kytkettiin pyörittämään potkuria
ja lentokoneen siivistä tuli liikkumattomat tasot.

 

Digiajan kirouksia

1)                         Digi tyhmistää

Jos ensimmäinen kuva menee poskelleen, ei se haittaa mitään. Jäljen näkee heti ja saman tien voi korjata valotusta jonkin verran johonkin suuntaan. Jos vielä sittenkin menee pieleen, niin korjataan uudelleen. Kyllä viimeistään kolmas valotus on jossakin siellä päin. Viimeistään silloin kun histogrammi on sen muotoinen kuin kaikissa kirjoissa neuvotaan, viimeistään silloin kaikki on varmasti oikein.  Enää ei tarvitse ajatella tai ymmärtää valoa tai mitään muutakaan, sen kun vaan paahtaa menemään. Mikä syvyysterävyys (eipä silti, monissa pokkareissa ei edes ole himmennintä vaan ainoastaan harmaasuodin, joten syvyysterävyyden säätäminen himmentimellä ei edes ole mahdollista)? Kontrasti, onko se jotakin syötävää? Sommittelu? Sehän on sitä, että Amanda-tädin naama on kuvan keskellä. Valon laatu? No siis, valoahan joko on tai ei?

2)                         Mikään ei riitä, ja se mikä riittää on väärin

rungoissa nimittäin. Aikanaan lehdet ja netti julistivat 8 megapikkelsin kennon riittäväksi suurin piirtein kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin. Sitten kahdentoista kenno oli riittävä. Nyt kuluttajarungoissakin on 18 megan kennot. Hei, haloo? Voisin lyödä vetoa, että 99% kuvaajista ei koskaan tee kuvistaan A4-kokoa suurempia printtejä.  Ja A4-kokoon riittää kahdeksan megapikseliä. Siis kahdeksan. Sen yli menevä pikselimäärä siis menee hukkaan, ellette tee tai teetä A4-kokoa suurempia kuvia.  Nuo toisellekymmenelle menevät megapikselimäärät harrastekäytössä ovat siis markkinointikeino. Valitan, näin se vain on, elämä on. Ja pikseleidenlaskentahan on vasta alkua. Nyt pitää olla Live-View, kasvojentunnistus, HD-video stereoäänellä ja kuvausnopeus ainakin 6 kuvaa sekunnissa (kaikkihan me kuvaamme työksemme saalista takaa ajavia gepardeja). Jossakin kompaktissa muuten taitaa nykyään olla kissojen ja koirien tunnistus, joten kohta se tulee varmaan järkkäreihinkin.

Ei kai kukaan voi kuvata sanotaan nyt viittä vuotta vanhemmalla rungolla, johan sille nauraisivat aidanseipäätkin, eikös runko ole pakko päivittää vähintään kolmen vuoden välein? Muutoin ihan tippuu kehityksen kyydistä.

Eihän välineurheilussa tietenkään mitään vikaa ole, itse kukin taaplaa tyylillään. Minäkin pidän vanhoista lasi-metalli-objektiiveista. Runkojen lyhyt aika markkinoilla sen sijaan voi olla ongelma; miten kauan kameroihin tulee firmware-päivityksiä, kauanko niihin saa varaosia ja huoltoa? Toisaalta, miten pitkäaikaiseen käyttöön kuluttajarungot yleensä lienevät tarkoitetut, onko se varmasti kiinni vain siitä sulkimen kestoiästä?

Vakava ongelma liityy siihen, mihin suuntaan kameroita kehitetään. Kompakteissa järjettömät pikseliluvut ovat jo jonkin aikaa tarkoittaneet sitä, että kameran kohinanpoisto jo varsin alhaisillakin herkkyyksillä hävittää detaljeja. Saa nähdä käykö ajan myötä järkkäreissä samoin. Usein jo kuluttajajärkkärin kennon piirtokyky ylittää mukana tulevan halvan kittilinssin piirtokyvyn. Ostajalle siis myydään sellaista kennon tarkkuutta, jota hän ei pysty käyttämään (ja tämä pätee moniin kuluttajaobjektiiveihin).  Etsimet ovat kompakteissa (osin järkkäreissäkin) onnettoman pieniä, kuvaajia ohjataan käyttämään takaseinän näyttöruutuja, mikä on kuvauksen kannalta huono ratkaisu.

3)                         Näännyksissä ohjelmistoviidakossa

Photoshop on pakko aina päivittää viimeiseen versioon, vaikka edellisenkin version uutuudet ovat pääosin opettelematta ja käyttämättä. Se nyt vain on pakko. Mutta photari on vasta alkua. Kaikki ne herkulliset photarin plug-init ovat varsinainen kirous. Mikä poistaa kohinaa parhaiten?  Millä saan näppärästi liehuvat hiuksetkin irti taustasta?  Ja kaikki ne musta-valko-konversio-plug-init, nekin täytyy ehtiä testata.  Ja filmisimulointiohjelmat meinasivat ihan unohtua.  Filttereitä ja plug-inejä ei ole koskaan liikaa. Onneksi ne eivät maksa kovin paljoa, siis kappaleittain. Eikä sovi unohtaa RAW-ohjelmia, eihän kukaan voi käyttää pelkästään ACR:ta, varmasti joku muu ohjelma tekee jossakin tilanteessa jotakin muuta paremmin?  Kyllä RAW-ohjelmia pitää olla koko ajan käytössä kaksi-kolme kuten kohinanpoistajiakin, muutoinhan voi tapahtua vaikka minkälaisia onnettomuuksia.  Ja voi ei, mikä on terävöitysohjelmien nykytila, ei ole tullut tarkistettua ainakaan kuukauteen!

4)                         Säilyy mikä säilyy, jos säilyy

Kolmenkymmenen vuoden takaiset diani ovat lasillisissa kehyksissä kelkoissa, negatiivit negataskuissa ja kansioissa. Kummatkaan ainakaan minun silmiini eivät ole ajasta kärsineet ollenkaan. Tulipalo lienee suurin piirtein ainoa uhka, tuskinpa niitä mahdollinen murtovaraskaan vie.  Ilman tulipaloa ne lienevät aikanaan ainakin lastenlasten käytössä. Muistelen joskus lukeneeni, että taiteen sääntöjen mukaan prosessoitujen ja säilytettyjen (ei edellyttänyt pakkasta) mustavalkonegojen laskennallinen elinikä on jotakin sadan ja kahdensadan vuoden välillä. Silleen. Diani ja negani säilyvät.

Samalla varmuudella en voi suhtautua digikuviin. Minulla on varsin hyvä varmuuskopiointisysteemi, mutta siinä on siltikin enemmän riskejä kuin fyysisten diojen ja negojen kohdalla. Millainen varmuuskopiointisysteemi teillä on? Entä Pihtiputaan mummolla tai tyypillisellä sunnuntaipäivän pokkarikuvaajalla?  Kaikki kuvat vain ja ainoastaan koneen yhdellä kiintolevyllä, ”ei mulle mitään satu”.  Kovalevyt lakkaavat toimimasta jossakin vaiheessa. Piste.  Yhtenä päivänä käynnistätte koneen, mutta se vain ei käynnisty BIOS:ista eteenpäin. Kovalevy on kuollut.  Jos kuvia ei ole missään muualla, ovat ne tuhoutuneet. Tai tulee yksi ainoa hauska virtapiikki. Tsum, sinne menivät kymmenen vuoden kuvasi.

Varmuuskopioi hyvin tai kuvasi tuhoutuvat. Ehkä huomenna, mutta joka tapauksessa varmasti.

Aarresaari

Aarresaaren juoni ja kertomuksen kulku lienee kaikkien tiedossa, niitä ei ole tässä syytä kerrata. Mutta miettikääpä teosta muutoin kuin pelkästään taitavana seikkailukertomuksena. Aarteestahan siinä tietysti on kysymys, vauraudesta jolla ihminen voi muuttaa elämänsä, tappamisen ja kuolemisen arvoisesta aarteesta. Ja huomatkaa, että ”hyvillä”, toisin sanoen tohtorin, patruunan ja Jimin osapuolella, ei ole aarteeseen sen suurempaa oikeutta kuin ”pahoillakaan”. Taistelu aarteesta käydään lain ja järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Tai pikemminkin vastakkain on kaksi yhteisöä: hyvien maanpäällinen ja näkyvä normaaliyhteisö. Ei oikeastaan aivan normaali, patruuna, kapteeni ja tohtori ovat poikkeusihmisiä, niin tiukasti he ovat sitoutuneet oman yhteisönsä normeihin poikkeuksellisen tiukasti ja ehdottomasti.  Ja nyt on huomattava, että jos tuomitsemme tohtorin, patruunan ja Jimin toiminnan pelkästään ahneuden motivoimaksi, syyllistymme anakronismiin. Aarresaarihan ilmestyi 1880-luvulla, siis jo pitkälle teollisessa Englannissa, jo hyvinkin Benthamin ja Marxin Englannissa.

Aarresaari, joka kertomuksena ajoittuu jonnekin 1700-luvun puoleenväliin, on klassisen liberalismin puolustus joten teemme väärin jos tuomitsemme tohtorin ja patruunan ahneudesta. Ja tietysti teemme aivan yhtä väärin jos tuomitsemme merirosvot ahneudesta. Molemmilla osapuolilla on sama moraalinen oikeus aarteeseen, he eivät ole ahneita vaan he tavoittelevat onneaan ei kapitalistisin keinoin vaan liberalistisin.

Mielenkiintoista on, että taistelu aarteesta käydään neutraalissa ympäristössä mikä tavallaan mutkistaa tilannetta. ”Hyvillä” ei siellä ole tukenaan laajaa normaaliyhteisöä ja toisaalta ”pahojen”, siis merirosvojen yhteisö tulee saarella päivänvaloon, näkyviin ja paljastaa rakenteensa ja äänensä. Rosvoillakin on yhteisönsä, mutta se ei ole kansalaisyhteisö eikä heimoyhteisö (joskin yhteisön johtaja yrittää antaa porukalleen heimoyhteisön pintakiiltoa omien tarkoitustensa vuoksi) vaan lauma.

Merirosvojen laumanjohtaja Long John Silver on teoksen ylivoimaisesti kiinnostavin ja monivivahteisin hahmo. Ennen pestiään kuunari Hispanoliaan Silver on ollut täysin kunniallinen kapakoitsija jonka merirosvomenneisyys ei ole tiedossa; hän on elänyt vuosikausia ”hyvien” yhteisössä yhtenä heistä. Silver on siis kahden maailman asukki ja hänen laumansa haistaa sen ja epäilee häntä täysin aiheellisesti. Silverille tämän on tarkoitus olla viimeinen keikka jonka jälkeen hän jää eläkkeelle järjestäytyneessä, laillisessa yhteiskunnassa. Silver ei siis ole anarkisti eikä vallankumouksellinen, hän etsii onneaan järjestäytyneessä yhteiskunnassa mutta hänen keinonsa ovat alamaailman keinoja.  Silverillä on puujalka, ja aika tavalla taistelujen alkuvaiheessa kummankin osapuolen moraaliset johtajat kapteeni Smollett ja Silver pitävät lyhyen neuvottelun; kumpikin yrittää tuloksettomasti saada toista antautumaan. ”Hyvät” ovat miehittäneet pienen paaluvarustuksen jonka eteen ilmestyy Silver esittäen neuvotteluja. Silver käyttäytyy vastustajiaan kohtaan tuossa tilanteessa hyvin kohteliaasti ja asiallisesti, melkein toverillisesti. Kapteeni on Silveriä kohtaan huomattavan kylmäkiskoinen; Silverhän loppujen lopuksi on aivan tavallinen merirosvo ja murhaaja jolle ei voi olla tarjolla muuta kuin hirsipuu. Neuvottelu päätyy tietenkin umpikujaan, mutta tilanne loppuu mielenkiintoisesti. Kapteeni torjuu rosvojen ehdotuksen ja puolestaan tarjoutuu viemään heidät Englantiin tuomittaviksi. Hän puhuttelee Silveriä nimityksellä ”mies”. Silver suuttuu ja päättää tapaamisen. Hän istuu hiekalla ja pyytää kapteenia auttamaan hänet ylös; yhdellä jalalla kun hän ei pääse pystyyn ilman tukea. Kapteeni kieltäytyy, eikä kukaan muukaan ojenna Silverille kättään. Silver raivostuu, alkaa kiroilla ja ilmoittaa, että tunnin sisällä kapteenin joukko on hänen armoillaan, ja ne jotka kuolevat saavat pitää itseään onnellisena. Silver joutuu ryömimään hiekassa kunnes saa kiinni paaluvarustuksesta ja pääsee jalkansa ja kainalosauvansa varassa ylös. Hän poistuu uhkaillen ja kiroillen. Silver ei raivostu pelkästään – ehkei ensisijaisestikaan – siitä että kapteeni torjuu hänen tarjouksensa. Silver raivostuu kapteenin asenteesta. Silver on aloittanut neuvottelut sillä ajatuksella, että kaksi tasaveroista osapuolta hakevat poispääsyä umpikujasta. Sen sijaan kapteeni ainoastaan ilmaisee pitävänsä Silveriä aivan tavallisena rosvona ja murhaajana joka on vain hirttämistä vailla. Silveriltä kielletään osallisuus siinä toisessa, järjestäytyneessä maailmassa. Hän itse pitää itseään ”seikkailija-herrasmiehenä”, mutta tämän identiteetin kapteeni nyt häneltä kieltää. Vielä pahempaa on se, että kieltäytymällä auttamasta Silveriä ylös hiekasta kapteeni kirjaimellisesti laittaa Silverin ryömimään edessään. Tätä loukkausta Silver ei anna anteeksi eikä unohda.

Taistelu aarteesta ratkeaa tietysti väkivaltaisin keinoin, mutta ratkaisevaksi ei osoittaudu pelkkä fyysinen väkivalta, vaan yhteisön koheesio. Merirosvot ovat lauma, ei yhteisö, siksi he häviävät. Yksinäinen susi, vaikka vahva ja viekaskin, häviää järjestäytyneelle yhteisölle joka säilyttää koheesionsa ja sisäisen solidaarisuutensa. Tämä on kovin brittiläistä ja kovin, tekisi mieleni sanoa, lockelaista, liberalismia parhaimmillaan.

Voittajat ja aarre suuntaavat Englantiin, mutta mahtoiko joku hetkeksi ummistaa silmänsä, koska vankina Englantiin kuljetettava Silver pääsee kovin helposti pakoon?

Jari Järvelän Pihlava-trilogia

Luen varsin vähän nykyistä kotimaista kaunokirjallisuutta. Ennen kaikkea huonojen kokemusten vuoksi, mutta myös koska luettavaa on niin kovin paljon. Hyvin harvassa ovat nyt tuotteliaat kirjoittajat joiden teoksia tekisi mieli lukea uudelleen, harvassa itse asiassa ovat kotimaiset kirjailijat joilta haluaisi lukea toisenkin kirjan.

Kari Hotakaisen varhaiset runot ovat hyviä, samoin hänen Buster Keatoninsa, mutta jo Juoksuhaudantie hieman ihmetytti. Klassikko oli yksinkertaisesti tympeä. Ihan vain tympeä. Tervolta olen lukenut yhden kirjan ja se riitti. Remes plagioi jenkkiedeltäjiään siirtäen ympäristön Suomeen, mutta se ei riitä, jenkit (tuossa alalajissa) kuitenkin kirjoittavat paremmin. Niin sanottu vakavampi kaunokirjallisuus (sikäli kun olen siihen tutustunut) näyttäisi nyt enimmäkseen olevan lähinnä tendenssikirjallisuutta ja sikäli varsin hyvin myyvää mutta vailla mitään muita ansioita.

Aivan oma aiheensa on tietysti Tuuri, Westö ja myös Lars Sund jota voin jo tässä kehua:  lukekaa Sundin Pohjanmaa-trilogia (Colorado Avenue, Puodinpitäjän poika, Erikin kirja), mutta siitä kenties erikseen. Tuuria nyt olette tietysti lukenut joka tapauksessa.

Sain Järvelän trilogian viimeisen osan (Kansallismaisema) lahjaksi enkä ennen kirjan avaamista tiennyt kirjoittajasta tai kirjasta yhtään mitään. En mitään. Ensimmäisten sivujen hämmästys muuttui pian ihasteluksi ja sitten ihmettelyksi. Miten joku osaa kirjoittaa näin upeasti? Miten joku uskaltaa kirjoittaa näin rehellisesti, näin kosiskelemattomasti? Miten joku rohkenee kirjoittaa ihan oikeaa, merkittävää ja älykästä tekstiä? Kuka hemmetti on tämä Järvelä joka kirjoittaa kirjallisuutta siinä missä nämä muut kirjoittavat rahaa, tendenssitekstejä tai pidennettyjä iltapäivälehtien (hei, eipäs unohdeta telkkaria) lööppejä? Tämä Järvelä taitaa olla kirjailija.

Ja sitten, sitten tarina alkoi vain viedä. Ensimmäisellä kerralla oli tietysti vaikea lukea koska olin koko ajan kirjoittajalle kateellinen: ei näin hyvin saa kirjoittaa, ei näin hyvin saa nähdä, ei näin hyvin saa ajatella. No, koska kateus on itsetuhoisa tunne, pääsin siitä eroon ehkä noin sadannen sivun kohdalla (ainakin suurimmalta osin).

Kansallismaisema on siis viimeinen osa, Veden paino on ensimmäinen ja Pieni taivas keskimmäinen. Minun on vaikea luonnehtia trilogiaa koska se on niin täysin omanlaisensa. Teksti on teknisesti, pinnallisesti realistista mutta kertomus ei kuitenkaan ole realistinen. Tarina on täysin uskottava ja samalla täysin fantastinen (siis ”mielikuvituksellinen”, fantastinen tarkoittaa suomeksi ”mielikuvituksellinen”, ei ”upea” tai ”hieno” vaan ”mielikuvituksellinen”).

Pinnallisesti kyseessä on kehityskertomus, nuorukaisen kasvu aikuisuuteen. Pinnallisesti kyseessä on myös kertomus kolmesta elementistä, vedestä, ilmasta ja maasta, jokaista osaa luonnehtii yksi näistä elementeistä. Myös se neljäs elementti on mukana mutta eri tavalla, yhtenä päähenkilöistä.

Tämä on väkivaltainen kertomus, fyysisesti ja monella tapaa väkivaltainen. Väkivalta on karmeaa koska se on uskottavaa. Mutta se ei ole pelkästään ihmisten tappamista tai haavoittamista vaan enemmän, elämänasenteen väkivaltaa. Mikä toinen ihminen on minulle? Ei, vaan mikä tuo toinen, outo on minulle? Mutta Järvelälle toisen ongelma ei ole filosofiaa vaan praksista. Maailma on olemukseltaan vihamielinen. Joillakin ihmisillä on suojaa, turvaa. Raha, asema, työ, perhe, ystävät, mitkäikinä suojaavat joitakin ihmisiä enemmän tai vähemmän. Suojaavat teitäkin, tämän lukijaa, suojaavat minuakin, tämän kirjoittajaa. Entä jos suojaa ei ole maailmassa jolla ei lähtökohtaisesti ole mitään velvoitetta sinua rakastaa? Koska muidenkin, katsokaas, täytyy suojautua. Yrjö Pihlavalla ei ole suojaa. Mutta tämä ei ole mikään kärsimys-kurjimus-itketyskertomus. Koska Yrjö-poika katsokaas ei ymmärrä kahta asiaa. Hän ei ymmärrä että hänellä ei ole suojaa, ei minkäänlaista. Hän ei myöskään ymmärrä että hänellä olisi hyvä olla jonkinlainen suoja. Hän ei, ja tämä on jo kolmas asia, ymmärrä edes sitä, että maailma on pohjimmiltaan vihamielinen. Järvelällä maailma on vihamielinen. Ja miten, jos luovutte suojistanne, kaikista, miten voitte väittää että maailma ei ole vihamielinen? Vain te yksin, ilman ketään, ilman mitään. Miten teitä maailma katsoo silloin?

Mutta Yrjö Pihlava ei, ja tämä on osa Järvelän neroutta, ole tippaakaan naiivi tai pateettinen tai säälittävä, Pihlava ei yhtään vähempää kuin te tai minä. Pihlava on eri tilanteessa kuin te tai minä. Nyt tietysti on juuri houkutus sanoa, että Yrjö on maailmaan heitetty, mutta ei se ole niinkään. Ei ole erillistä maailmaa, maailma koostuu yksilöistä, yksilöillä on vaihteleva määrä resursseja, vaihteleva valmius valehtelemiseen, pettämiseen, väkivaltaan. Yrjöllä on omanlaisensa resurssit, omanlaisensa suhtautuminen maailmaan ja toisiin ihmisiin. Omanlaisensa maailmassa joka on pohjimmiltaan vihamielinen.

Mikä tahansa teksti tai kertomus ei ole kirjallisuutta. Teksti voi olla hyvää, kertomus voi olla kiinnostava, mutta ei se silti välttämättä ole kirjallisuutta. Kirjallisuudella on pari ominaisuutta sen lisäksi että se on tekstinä kelvollista. Ensiksikin se on totuudellista (älkää sekoittako tätä realismiin, mitään loogista yhteyttä ei ole). Kirjallisuus puhuu totta. Toinen ominaisuus on vapaus. Kirjallisuus on omalakista, vapaata. Tästä seuraa se, että teos joka on kirjallisuutta on oma olionsa, oma entiteettinsä (tästä on muuten aika helppo vaistonvaraisestikin tunnistaa mikä on kirjallisuutta ja mikä ei). Tendenssikirjallisuus kuten vaikka Sota ja rauha ei siis termistä huolimatta ole tässä mielessä kirjallisuutta. Pihlava-trilogia ja osa Järvelän muusta tuotannosta on kirjallisuutta.

Epäsystemaattinen yritys ymmärtää: kieli

Filosofian opettajana olen tietysti tottunut ajattelemaan, että kielellä on jokin suhde maailmaan. Kieli pyrkii kuvaamaan maailmaa ja ehkä jopa luomaan jonkinlaisen vastaavuuden itsensä ja ulkoisen maailman välille. Ajatus että tässä olisi kielen funktio ja logiikka tuntuu jotenkin luontevalta.  Saunan lauteilla istuessani tuli mieleeni, että ehkei olekaan näin. Ehkä kieli ei olekaan maailman kuvaamista (tai vastaavuuden rakentamista) varten, ehkä kieli on kommunikoimista varten (jolla on ollut omia pieniä lapsia voi miettiä siltäkin kannalta). Myönnän, kovin yksinkertainen ajatus, mutta siitähän seuraisi kaikenlaista.

Koska kommunikointi on sosiaalista ja tarkoitushakuista, on kieli silloin kiinnostunut maailmasta vain tältä kannalta.  Kieli siis haluaa vain välittää kulloinkin tarpeellisen ja halutun riittävällä tarkkuudella.  Tällöin kielen suhde maailmaan on vain satunnainen, ei orgaaninen tai looginen; kieli ei olemuksellisesti kuvaa maailmaa, vaan välittää viestejä.

Tämä selittäisi sen, miksi kieli kuvaa maailmaa niin huonosti; ei se ole kielen tarkoituskaan. Kieli siis ei rakennu maailman, vaan kommunikaation kautta. Siksi maailmaan yksinkertaisesti jää alueita, joista kieli ei ole kiinnostunut.  Tai alueita, joita kieli ei kykene käsittelemään.

Tällöin meillä voi vallan hyvin olla muita tapoja kuvata maailmaa.  Kieli kattaa yhteiskunnallisen kommunikaation helpon alueen, mutta eihän siinä ole koko maailma.  Tällaisena ei-kielellisenä ja pitkälti ei-yhteiskunnallisena tapana kuvata maailmaa ensimmäisenä tulee mieleen tietysti musiikki. Minun on aina ollut vaikea ymmärtää klassista musiikkia kielellisenä järjestelmänä, tämähän selittäisi senkin. Musiikki ei siis olekaan kielen tapainen järjestelmä vaan kielellisyyden ulkopuolinen tapa kuvata maailmaa, tapa joka ei organisoidu symbolifunktion tai viittaavuuden kautta.

Vaikeudeksi tässä jää tietysti silloin moderni runous, ensimmäisen kappaleen kieltä koskeva oletus ei selvästikään päde siihen. Mutta ehkä siinä on myös ratkaisu, ehkä runous onkin kapinallista kieltä, kieltä joka pyrkiikin kuvaamaan maailmaa? Siksi runouden on kovin vaikea käyttää yhteiskunnallista, kommunikatiivista kieltä; runous on nuorallakävelijä.  Runouden on pakko käyttää kielen ilmaisuvoimaa, mutta koska se seikkailee sellaisissa maailman osissa, joista yhteiskunnallinen, komminikatiivinen kieli ei ole kiinnostunut, ei se voi käyttää kielen tavanomaisia keinoja. Niinpä runous ei suinkaan luo omaa tai vaihtoehtoista maailmaansa. Runous pyrkii kielellä tekemään sellaista, mihin kieltä ei ole tarkoitettu, siksi kielen tavanomaiseen käyttöön tottuneelle runouden kieli vaikuttaa oudolta.

Musiikki ja runous tällä tavalla vaikuttaisivat luovan merkityksiä tavalla, joka tavanomaiselle kielelle on kovin vaikeaa.

Ensimmäisen kappaleen oletus myöskin selittäisi uskottavasti kielen luokkaluonteen. Yhteisöittäin, luokittain vaihtelee se, mitä halutaan viestittää ja millä tarkkuudella.  Siten kieli paitsi ilmaisisi yhteisön myös sitoisi siihen. ”Barbaari” alun perin tarkoitti änkyttäjää, siis vieraasti puhujaa. Olemmehan mieluummin ymmärrettyjä ja ymmärtäjiä oman väen keskuudessa kuin barbaareja itsellemme barbaarien keskuudessa.  Voisiko sanoa vielä voimakkaammin; ehkä yhteisö tarkoittaa heitä, jotka (laajassa merkityksessä) kommunikoivat samalla tavalla? Hieman paradoksaalisesti ensimmäisen kappaleen oletusta tukee se, että yhteisöjen välillä liikkuminen on mahdollista, juuri kielen välineluonteen vuoksi  sitä voidaan vaihtaa.  Tämä ei edellytä metakieltä koska kieli ei pyrikään maailman kuvaukseen, metakieltä ei tarvita eikä se ilmeisesti olisi mahdollinenkaan.

Kohdellaanko tässä nyt kieli-parkaa jotenkin huonosti?  Ymmärtääkseni ei. Vapautettuna velvoitteesta kuvailla maailmaa kieli pystyy paremmin toimimaan kommunikaation välineenä. Niinpä maailmaa kuvailevia kieliä on vain kaksi kovin ei-kielellistä kieltä, matematiikka ja logiikka, musiikki tai runous eivät tässä mielessä ole kieliä.

Toki kielellä on vaikeuksia kommunikatiivisena järjestelmänäkin, esimerkiksi julkisuudestaan johtuen. Mutta se on jo toinen tarina, sanoi aikanaan Kipling-vainaa, jota nykyään inhottavasti syytetään rasismista ja imperialismista ja ties mistä.

Epäsystemaattinen yritys ymmärtää: valokuvaus

Selkein syy viehtymykseeni valokuvauksesta on tietysti se, että 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen valokuvaus on aivan keskeinen ja tavattoman kiehtova historiallinen dokumentti. Tässä mielessä minulle moderni historia alkaa suurin piirtein George Eastmanin ajasta. Valokuvaus aikakoneena, eikö niin? Minulle tämä on valokuvauksen kiehtovin puoli.

Eihän viktoriaanisen Lontoon katukuvia tai sotienvälisen Suomen teollistumisen kuvaamista ole välttämättä tehty aikakoneeksi kolmannelle vuosituhannelle. Valtaosa kuvista lienee tehty varsin selkeää ja lyhytaikaista käyttöä varten. Tämä tarkoittaa niin uutiskuvausta kuin ”taidekuvaustakin”. Niin, ja tietysti kaikkea kaupallista kuvausta. Tarkoitan, että kuvaaja ei tee työtään siitä lähtökohdasta, että kuvaa katsotaan laajalti vielä sanokaamme kahdensadan vuoden kuluttua. Tähän täytyy ehkä palata myöhemmin.

Ostin syksyllä sitten itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjan, jota olin useampaan otteeseen katsellut Akateemisessa. Se on laajahko kokoelma Matti Saanion kuvia. Minulla oli jo aiemmin Musta talvi – valkea kesä, siinä on Saanion kuvia pohjoisen Suomen maaseudulta muutaman vuosikymmenen takaa. Tuossa kirjassa Saanion kuviin liittyy Paavo Rintalan hieno teksti. Uudessa kirjassani on osin samoja kuvia, mutta kaikkiaan se on läpileikkaus Saanion koko (kaikkiaan noin 200 000 negatiivista) tuotannosta. Aiemman Saanion kirjan vuosia sitten ostin divarista aivan sattumalta tietämättä Saaniosta yhtään mitään. Siitä alkaen olen hänen kuvistaan pitänyt sen verran, että nyt tuon uuden kirjan ostin useamman kymmenen euron hintaan. Heh.

Saanion kuvat ovat mustavalkoisia, ymmärtääkseni enimmäkseen Leican mittaetsinmallilla kuvattuja. Polttoväliä en tiedä, mutta miltei poikkeuksetta se näyttäisi olevan lähellä normaalioptiikkaa. Ainakaan silmiinpistävästi ei näyttäisi käytössä olleen voimakasta teleä tai laajakulmaa. Käytetystä filmistä en osaa mitään varmaa sanoa, minun silmiini on se voinut olla vaikka trixiäkin.

Kuvissa on pari selvää teemaa. Ennen kuin jatkan, huomautan että valokuvasta kirjoittaminen – mistä kuvasta tahansa kirjoittaminen – on tietysti kehno korvike sille, että katsotte kuvia itse. Tehkääkin niin, menkää kirjastoon tai kirjakauppaan ja hommatkaa tämä Saanion uusi, sen nimi on Yhteinen elämä ja sen on kustantanut Musta taide.

Saanio kuvaa yhteisöä, yhteisöä sanan niin laajassa ja syvässä merkityksessä, että mieleni tekisi puhua kulttuurin kuvaamisesta. Esimerkiksi pohjoisen Suomen maaseutua 1960-luvun murroksessa. Saanio kuvaa yhteisöä, tai kulttuuria tällä tasolla, mutta yhteisöä myös suvun merkityksessä, hän kuvaa paljon lapsia ja vanhuksia. Toiseksi Saanio kuvaa tavallista, jokapäiväistä elämää, arkea, työtä ja lepoa työstä. Kolmanneksi Saanio kuvatessaan kulttuuria ja arkea kuvaa myös ja ennen kaikkea yksilöitä. Huomaatteko, miten tylsältä ja mitäänsanomattomalta tämä kuulostaa? Yritetään jotenkin muuten.

Saanion kuvat ovat minun silmiini hyvin kauniita. Ne ovat tietysti teknisesti upeita, mutta en tarkoita sitä. Ne ovat kauniita Saanion asenteen (tai, jos haluatte, ymmärryksen) takia. Saanio on humanisti sanan hyvässä ja vanhanaikaisessa merkityksessä. Ihmiset, jotka näet Saanion kuvissa, eivät selvästikään Saaniolle ole olleet kuvauskohteita. Saanio on ollut mukana näiden ihmisten elämässä osin pitkänkin aikaa, ollut mukana heidän töissään, elänyt heidän luonaan. Hän ei ole ulkopuolelta ilmestyvä pomppujalka joka tönäisee kohteen sopivan taustan eteen, kiljaisee ”juusto” ja antaa moottoriperän laulaa. Saanio on tämän asenteen vastakohta. Saanio ei kuvaile, vaan pyrkii ymmärtämään. Ja koska Saaniolle nämä ihmiset aivan ilmeisesti ovat hänen veljiään ja sisariaan, ovat he Saanion kuvissa kauniita ja arvokkaita yksilöitä. Saanion oma ymmärrys tekee näistä ihmisestä arvokkaita myös katsojan silmissä. Joku toinen kuvaaja tekisi samoista ihmisistä poliittisen pamfletin, Ryysyrantakavalkadin tai köyhälistögloorian, Saanio ei. Hän ei kuitenkaan ole mikään objektiivinen silmä. Koska hänen pyrkimyksenään on ymmärtää, ja koska ymmärtäminen tapahtuu Saaniossa itsessään, ei hän voi olla objektiivinen silmä, koska objektiivinen silmä ei voi ymmärtää. Rehellisyys itsestään selvästi on ymmärtämisen edellytys, mutta se taas on eri asia kuin muodollinen objektiivisuus.

Ymmärtäminen ei kuitenkaan ole asenne tai pyrkimys. Saanion kuvien ydin on siinä, että ymmärtäminen on teko. Jokainen valotettu ruutu sisältää harkintaa, ratkaisuja ja valintoja, jokainen negatiivi on päämäärätietoisen, kurinalaisen työnteon tulosta.

Tuon työn mahdollistaa Saanion suhde kuvattaviinsa. Saanio ei siis ole mikään ratkaisevan hetken metsästäjä, hän selvästi hakee jotakin muuta.

Osin valokuvauksen viehätys on toki siinä, että se välineenä on niin kovin taipuisa ja nöyrä. Katsokaapa vaikka Hannes Heikuran kuvia (niitä on esimerkiksi Hesarissa). Heikura voitti jokin aika sitten jälleen suuren kilpailun ja lienee palkituimpia uutis- ja featurekuvaajiamme. Verratkaa Heikuran ja Saanion kuvia toisiinsa. Tietysti kymmenien vuosien aikaero, mutta siitä ei ole kyse. Myös Heikuran kuvat ovat teknisesti luokkaa A1, samoin ne ovat mietittyjä ja harkittuja, nähtyjä kuvia. Siinä missä Saanio on humanisti, on Heikura puhdasverinen, väärentämätön romantikko. Heikuran kohdalla usein puhutaan dramatiikan tajusta, tai ilkeämielisyyteen pyrkien estetisoinnista. Miksei niinkin, mutta minun silmiini Heikura on ennen kaikkea suuri ja rohkea romantikko. Nostan hattua sille, että joku uskaltaa tässä ajassa olla romantikko. Heikuran kaltaista jälkeä ei nimittäin tuoteta pelkällä dramatiikan rajulla, estetisoinnilla tai taustahimmennyksellä. Heikuralla (samoin kuin tietty vaikka Saaniolla) on toimiva ja ennen kaikkea omaehtoinen, siis ei kopioitu, maailmankatsomus. Heikuralla se on romantikon (termin alkuperäisessä ja laajassa merkityksessä) maailmankatsomus.

Älkää toki kuvitelko tätä ironiaksi. Pidän monista Heikuran kuvista paljonkin ja osoitan suosiotani joka kerta kun hänet palkitaan, oikealle miehelle menevät eurot. Mutta näettehän miten mukautuva työkalu valokuvaus on.

Tai otetaan Pentti Sammallahti, jonka kuvista myös pidän suuresti. Sammallahden kuvista näkyy huomattavan harkittu ja hillitty työskentely, parhaissa kuvissa on salaisuus, mysteeri. Yritän selittää. Meille kaikille on varmaan ajoittain käynyt niin, että joku kuva, ääni, sana, tuoksu tai muisto palauttaa meihin aivan hetkiseksi mielensisällön menneisyydestämme. Laulunpätkä ja näkymä palauttaa periksi sekunniksi saman tunnetilan kuin joskus vuosia sitten. Oikeastaan kyse ei ole tunteesta, vaan jonkinlaisesta sielun väri- ja lämpöskeemasta juuri tuolla menneisyyden hetkellä. En osaa tätä kovin hyvin selostaa, mutta jos tämä kokemus on teille tuttu, ymmärrätte hyvin mitä tarkoitan. Tuota hetkeksi mieleen palaavaa menneisyyden skeemaa ei voi kutsua eikä pidättää emmekä ymmärrä yhteyttä jolla tuo tietty tämän hetken detalji sen meille toi. Sammallahden kuvat toimivat melkein samanmuotoisesti. Ne aiheuttavaa ainutkertaisen mielensisällön jota en osaa nimetä ja joka ei toistu. En pysty näkemään yhteyttä tuon mielensisällön ja kuvan (tai kuvan elementtien / rakenteiden) välillä. Kuvissa on voimakas ja aktiivinen salaisuus. Toisin sanoen, Sammallahti on taitelija. Tähänkin valokuvaus taipuu, on se notkea, hop! Huomautan aivan erityisesti, että Sammallahden kuvissa ei ole mitään taiteellista, silläpä ne ovatkin taidetta eli mysteeriä. Sammallahden kuvissa on usein myös jokin musikaalinen elementti, en pysty täsmentämään millainen, mutta se on usein ja selvästi läsnä, jokin musiikin kaltainen. Mieleeni tulevat hieman ristiriitaisesti sekä Händel että Bach, mutta sehän on tavallaan soveliasta, barokkimusiikkihan on visuaalista. Ja tähän tietysti sopii Sammallahden hyvässä mielessä älyllinen kurinalaisuus, Sammallahti on raataja, tulos tulee työstä ja keskittymisestä, rehellisyydestä.

Nimekkäästä valokuvauksesta tietysti vain murto-osa on Saanion tai Sammallahden luokkaa. Vähintään saman verran on tyhjiä tynnyreitä, ajatuksetonta kameran laukomista. Olen yhtä aikaa huvittunut ja lievästi suruissani nähdessäni esimerkiksi Elina Brotheruksen kuvia, tunteettomia, ajatuksettomia ja tyhjiä. Hassuinta on, että valtaosin Brotheruksen kuvat ovat Nan Goldin-plagiaatteja, Brotherus siis kopioi jo valmiiksi tyhjää. Brotherus-raukalle on vielä lisäksi käynyt niin, että hänestä on tullut Henkilö-Jolla-On-Sanottavaa; Hesari varsin usein haastattelee häntä asioista (vaikka Lähi-Idän tilanne) joilla ei ole mitään tekemistä valokuvauksen kanssa. Tulokset ovat murheellisia, tai, jos halutaan olla myönteinen, koomisia. Tai otetaan vaikka Tuija Lindström joka nykyään on Ruotsissa alan professorina. Aikanaan hänen silitysraudanpohjakuvilleen saattoi remakasti nauraa, mutta näin juuri hänen satama-sarjaansa; hätkähdyttävän surkeita kuvia. Ehkä Lindström on tarkoituksellisesti kuvannut kuten ihminen jolla on ollut kamera kaksi päivää, toivotaan niin, mutta ainakin tuon sarjan kuvat ovat ajatuksellisesti hämmästyttävän tyhjiä, niissä ei ole yhtään mitään. Kovin kummallista. No, tämä lähinnä varoituksen sanana heille jotka kuvia katsovat; kaikki nimekäs ja palkittu ei välttämättä ole katsomisen arvoista.

Nyt täytyy tietysti kysyä, millä tiedolla ja oikeudella näin moitin vaikkapa Brotherusta ja Lindströmiä. En millään, ja siitähän onkin kysymys. Jos heidän kuvansa ovat tyhjiä ja ajatuksettomia, ovat ne sitä vain minulle. Niin tuo mielipiteeni kertoo itsestäni, ei heidän kuvistaan. Saanion tai Lindströmin kuvissa katson itseäni, jollekulle toiselle Brotheruksen kuvat suorastaan tulvivat ajatuksia ja merkityksiä; sellainen katsoja lienee toisenlainen kuin minä. Brotheruksen tai Lindströmin kuvista en löydä mitään itsestäni, joku toinen löytää. Muuten, aikanaan hihittelin Arno Rafael Minkkisen kuville, jokin aika sitten katsoin niitä uudestaan enkä enää hihitellyt vaan valtaosin pidin niistä. Koska kuvat eivät olleet muuttuneet, olin ilmeisesti itse muuttunut.

Valokuvaus on siis tällä tapaa itseymmärryksen väline. Saanion tai Sammallahden kuvissa on jotakin tuttua, jotakin outoa. Tuttuuden elementin vuoksi katsoja haluaa selvittää mikä on tuo, joka on (toistaiseksi) outoa; tuttu on minua, voisiko tuo outokin olla jollakin tapaa minua? Täysin outo, täysin vieras ei anna mahdollisuutta löytää, tarvitsen jotakin josta lähteä liikkeelle, jotakin joka vetoaa niin voimakkaasti, että tuosta oudostakin tulee etsimisen, työstäminen arvoista.

Niin, äskeisessä kappaleessa mainitulla tavalla kai sitten taide toimii yleisemminkin. Jostakin syystä en osaa pitää valokuvausta taiteena, ilmeisesti se kuitenkin toimii samalla tavalla (jaa, miksei se sitten muka sitä ole, selitä se jos osaat?).

Valokuva aikakoneena on erityisen vaikuttava paristakin syystä. Ensiksikin fyysinen jatkuvuus. Tiettynä hetkenä kohteesta heijastuva valo kulkee objektiivin läpi ja valottaa negatiivin, muuttaa sitä. Samainen negatiivi kehitetään, tuo valo on edelleen siinä olemassa, muuttuneena harmaasävyiksi. Negatiivin läpi lasketaan valoa paperille joka puolestaan muuttuu käänteisiksi harmaasävyiksi. Sama asia on olemassa koko ajan, muuttuen, voimistuen, tullen selvemmäksi. Toinen syy on yksinkertainen, me ilmeisesti kerta kaikkiaan olemme ennen kaikkea visuaalisia, näkeviä eläimiä. Kolmas liittyy menneiden vuosikymmenien tapaan kuvata. Aiemmin ei juurikaan käytetty äärimmäisiä teleobjektiiveja tai voimakkaita laajakulmia kuten nykyään. Kuvien perspektiivi on suurin piirtein ihmisen perspektiivi, näkökulma on useimmiten hyvin lähellä meidän katseemme näkökulmaa. Tämä fyysisen näkökulman samankaltaisuus asettaa katsojan samaan tilaan kuvattavan kohteen kanssa; valokuva on enemmän kuin menneestä repäisty fragmentti, se päinvastoin siirtää meidät menneeseen. (mielenkiintoista on se, että vähiten visuaalinen taidemuoto, musiikki, tuntuu parhaimmillaan toimivan samalla tavalla.)

No tämä tähänastinen jonkinlaisena johdantona aiheeseen, valokuvauksesta luultavasti kirjoitan aina silloin tällöin.

Kuvia helmikuulta

1)

Jätän auton torin rantaan ja lähden kävellen keskustaan.

Tarkoitukseni on käydä ostamassa filmiä ja tyhjiä DVD-levyjä. Palatessani käyn kauppahallista pari savusiikaa.

Rotuaarilla mieleeni tulee se Stalinin ja Pasternakin puhelinkeskustelu, Mandelstamin kohtalo,

ja muiden.

Valokuva Pasternakista istumassa nuoressa, vielä lehdettömässä koivikossa keväällä, joskus keväällä, jokin huhtikuu, huhtikuu kolmekymmentäluvulla.

 

Ja aivan äkkiä, varoittamatta, minä tiedän miltä olisi tuntunut noihin aikoihin kävellä Moskovan tai Leningradin katuja!

Näen tämän kotikaupunkini keskustan silmillä jotka näkevätkin Leningradin terrorin ensimmäisinä kuukausina. Näin olisin katsonut muita ihmisiä, muita. Näin, tämän näköisinä he olisivat kadulla kävelleet, näin olisin katsonut rakennuksia, autoja, katua.

Miksi juuri nyt ja juuri tämä metamorfoosi kotikaupungilleni?

Ja minä tunnen, minuun asettuu sama tunne joka minulla, minussa olisi jos tuolloin kävelisin Nevan kaupungin katuja. Tiedän sen olevan täsmälleen sama tunne. Se kestää minuutin, kaksi ja haihtuu. En ollut sitä koskaan aiemmin kokenut,

 

Ihmeellistä, kaikki, kovin.

 

 

2)

 

Viikon verran kestävät kovat pakkaset, sitten aurinkokin alkaa paistaa. Valon väri jo enteilee, lupailee maaliskuuta, mutta jos vähänkin tuulee, muistamme kyllä että talvi vain leikkii kanssamme.

Ei, ei vielä ole tanssien eikä kevätlaulujen aika.

Mutta kuitenkin, ethän marraskuussa uskonut sinistä taivasta enää näkeväsi.

 

 

3)

 

Aukea päättyy kilometrin päässä metsään. Havupuista on lauha sää pudottanut lumet, maassa sitä on vielä melkein polviin saakka. Muutamia hiutaleita leijuu alas, jos seutua paremmin tuntisit, tietäisit että kohta alkaa pyryttää.

Panssariprikaati on ylittänyt aukean, kymmenet telaketjut ovat viiltäneet, juovittaneet hangen luonnottoman näköiseksi.

Mutta miten on näin hiljaista? Ei kuulu moottorien ääntä, ei taistelun ääniä. Täysi hiljaisuus, kuulet vain oman hengityksesi askel askeleelta. Lumessa hohkaa mustaa pieni öljyläikkä: vedät rukkaset kädestä ja kokeilet, se on vielä hieman lämmin. Panssarivaunut ovat menneet tästä aivan äsken.

Puuska kohahtaa puissa.  Miten voi olla näin hiljaista?

 

Etsit liikettä metsänreunasta; jos sieltä alkaa tulla tulta, et aukealta pakoon pääse. Hengähdät syvään, asetut telaketjujen uralle ja lähdet liikkeelle. As-kel, as-kel. Katsot saappaitasi, aukea laajenee äärettömäksi, naarmu saappaan kärjen nahassa on kovin kiinnostava.

 

Kunnia Jumalalle korkeuksissa. Nimenomaan korkeuksiss

Epäsystemaattinen yritys ymmärtää: uskonto

Suomen kielen sana uskonto oikeastaan kertoo asiasta oleellisen.  Kyse on vain ja ainoastaan uskosta. Uskonnolta ei saa vaatia minkäänlaista näyttöä tai evidenssiä koska kyse on vain uskosta. Uskonnolta ei saa vaatia sisäistä johdonmukaisuutta koska kyse on vain uskosta.  Uskonnot perustuvat – ja ovat aina perustuneet – kahteen asiaan, tietämättömyyteen ja kuolemanpelkoon.  Jossakin hyvin varhaisessa vaiheessa ihmiskunnan historiassa on käyty tämäntyyppinen keskustelu:

– Mikä on maailman alkuperä, rakenne, olemus ja kohtalo?

– Maailman on luonut ja kaikkea maailmassa olevaa säätelee mailin pituinen jumala nimeltä Samuel.

– Oujee Samuel! Mitä minulle tapahtuu sitten kun kuolen, Samuel varmaa tietää?

– Se riippuu.

– Mistä?

– Jos elät ja teet kuten Samuel käskee, sinun käy hyvin. Jos toimit Samuelin tahtoa vastaan, sinun käy huonosti.

– Mistä minä voin tietää mitä Samuel tahtoo?

– Minäpäs kerron sinulle…

Uskontojen alkuperä ei ole tätä kummallisempi. Yhteisöjen kehittyessä Samuelin tahdon tulkitsijat luonnollisesti saavuttivat poliittista valtaa. Ensimmäisissä korkeakulttuureissa he olivat poliittinen ja taloudellinen valta, hedelmällisen puolikuun alueella ja Egyptissä esimerkiksi.  Aikana jolloin tiede ei kykene vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, on Samueliin perustuva vastaus uskottava, ja kun Samuelin tulkitsivat käyttävät myös poliittista valtaa, on se ainoa mahdollinen.  Uskonto on siis alusta alkaen ja aivan oleellisesti vallankäytön väline.

Nykyään jokainen peruskoulunsa käynyt tietää, että minkäännäköinen tai – niminen jumala ei ole vastuussa maailman rakenteesta tai dynamiikasta.  Tämä ei kuitenkaan horjuta uskontoa, sillä uskontohan ei vaadi minkäänlaista näyttöä tai evidenssiä. Päinvastoin, jos uskovalta pyydetään näyttöä hän loukkaantuu:  ”Ei uskonto toimi samalla tavalla kuin luonnontieteet, uskossa on kyse vain uskosta ja usko on aivan eri asia kuin näytön varassa toimivat tieteet.”  Ja usko onkin aivan eri asia, toki.  Mutta asian ydin on tässä:  kun kerran uskonto määritelmällisesti ja asiallisesti toimii näytön, evidenssin ja johdonmukaisen ajattelun ulkopuolella, on se vain ja ainostaan tyhjää ja merkityksetöntä puhetta.  Uskontoon pohjautuvalla väitteellä ei missään yhteydessä ole mitään relevanssia.

Ajattele tilannetta jossa keskustellaan, väitellään jostakin asiasta.  Henkilö A esittää kantanaan AX.  Kysyt miksi hän ajattelee niin, miten hän voi kantansa perustella.  A vastaa ”Ei minulta saa vaatia mitään perustelua tai näyttöä, minä vain uskon että AX ja on väärin uskoani kohtaan vaatia näyttöä.” Minkä arvoinen tällainen kanta AX on?  Sehän on absoluuttisen arvoton, ei voi olla olemassa merkityksettömämpää puhetta.

Ajatellaanpa että minä eräänä päivänä työpaikan kokouksessa kaivan esille paperinipun, ja sanon että edellisenä päivänä metsässä minulle ilmestyi kolmenkymmenen sentin mittainen maahinen Iivari, joka saneli minulle tahtonsa, ja että tästä eteenpäin minä elän ja toimin Iivarin tahdon mukaan ja oikestaan olisi hyvä että muutkin toimisivat Iivarin tahdon mukaan.  Valkotakkiset sedät veisivät minut varsin pian pois, jos näin toimisin. Ja juuri näinhän uskonnot toimivat, niitä ei erota yhtään mikään minun Iivari-maahisestani.  Uskolta ei saa vaatia näyttöä eikä johdonmukaisuutta.

Nyt loukkaantunut uskovainen kysyy ääni väristen haluanko minä kieltää häntä uskomasta, eikö jokaisella ole vapaus uskoa omaan jumalaansa?  Tottakai kaikilla on vapaus uskoa omiin saunatonttuihinsa, siitä vaan. Mutta asian ydin on juuri uskon luonteessa. Kaikin mokomin uskokaa Samueliin. Mutta kaikki Samueliin perustuvat argumenttinne ja väitteenne ovat absoluuttisen merkityksettömiä.  Tuo on asian ydin; uskokaa kaikin mokomin, mutta koska uskonne on uskoa, ei sillä saisi olla yhtään mitään merkitystä teidän oman kallonne ulkopuolella. Koska usko kieltää evidenssin, on uskonnollinen argumentaatio sananmukaisesti mieletöntä.

Pidän kovin hämmästyttävänä, että mediassa useinkin haastatellaan kirkonmiehiä milloin mistäkin asiasta, heidän kantansahan ovat jo lähtökohtaisesti absurdeja eivätkä voi mitään muuta olla. Heidän argumentaationsa pohja on täsmälleen sama kuin oman Iivari-maahiseni; usko, vain usko.  Suorastaan koomista on se, että laissa on edelleen jumalanpilkkapykälä. Ihmisen uskonnollisen vakaumuksen pilkkaaminen on rikos.  Siis on rikos pilkata sellaista vakaumusta joka kieltää kaiken evidenssin ja johdonmukaisuuden ja perustuu vain uskoon. Olen tarkalleen päinvastaista mieltä, juuri sellaista vakaumusta pitäisi pilkata. Aivan erityisesti sitä pitäisi pilkata jos joku hupelo yrittää vaatia sille mitään relevanssia missään keskustelussa.  Nyt uskovainen taas puuskahtaa: ”Eikö sinulla itselläsi sitten ole mitään pyhää mitä et haluaisi pilkattavan?”  Ensiksikin pyhä määritellään juuri uskonnonkaltaisen elementin kautta; pyhää on se mihin liityy usko. Kyseessä on siis kehä. Toiseksi ei, mitään sellaista pyhää minulla ei onneksi ole, että haluaisin lainsäädännön kieltävän sen pilkkaamisen.  Kolmanneksi, jos lain täytyy kieltää jonkin asian pilkkaaminen, ei asia itse voi olla kovin vahvoissa kantimissa.

Monet tärkeimmistä uskonnoista, esimerkiksi kristinuskon eri variantit ja islam, omaavat mielestään ainoan oikean totuuden.  Samalla ne, kuten on jo tullut selväksi, ovat sananmukaisesti järjenvastaisia konstruktioita.  Mitä tapahtuu kun tällaiset otukset ottavat yhteen? Lukekaa lehtiä ja katsokaa uutisia, tutustukaa vaikka pintapuolisesti historiaan. Uskonnot ovat massamurhaajia.  Uskovat väittävät usein, että uskontoja on vain käytetty hyväksi, että todelliset sotien syyt ovat aina olleet jossakin aivan muualla. Se ei ole totta. Sekä historia että nykyisyys on täynnä sotia joiden ensisijainen syy on ollut uskonto, sotia joita ei olisi syttynyt ilman uskonnollista hulluutta.  Tällaiset ainoan totuuden omaavat uskonnot ovat jatkuva vaara meille kaikille. Olemme vain niin tottuneet niihin, että hyväksymme niiden olemassaolon itsestäänselvyytenä.  Ikään kuin kroonisesti sairas totuu oireeseen tai kipuun, hyväksyy sen kanssa elämisen. Mutta me olemme tottuneet sairauteen, ainoan oikean totuuden uskontoon, emmekä edes yritä päästä siitä eroon.  Toistan vielä: tällaiset uskonnot ovat ihmiskunnan pysyvin ja salakavalin institutionaalinen tappaja.

Uskovat vetoavat usein myös siihen, että uskonnoilla on hyvät puolensa: ”Eikö Kristuksen Vuorisaarna puhuttele sinua millään tavoin, etkö näe miten uskonto, kaikista puutteistaan huolimatta, ohjaa meitä kohti parempaa elämää täällä maan päällä, velvoita meitä kohtelemaan toisiamme paremmin?”  Mutta tässä argumentissa etiikka yritetään siepata uskonnon panttivangiksi.  Otetaan esimerkiksi kristinusko; kristinuskon eettinen sisältö ei ole millään tapaa riippuvainen kristillisestä uskosta. Kristillinen etiikka on vallan hyvin konstruoitavissa ja perusteltavissa ilman uskontoa, kristinusko ei voi ottaa kunniaa omasta etiikastaan. Kun Nasaretilainen sanoo: ”Tehkää ihmisille se, mitä toivoisitte itsellenne tehtävän”,  ei siinä ole mitään uskonnollista.  Toisin sanoen: se mikä vaikkapa kristinuskon eettisissä käsityksissä on ymmärrettävää ja kenties hyväksyttävää, ei ole uskonnollista. Aivan toinen asia on, että kristinuskon etiikka on ensiksikin varsin lapsellista ja toiseksi valtaosin vanhentunutta tai suorastaan vastenmielistä.

Uskonnollista ajattelua joskus puolustetaan myös esittämällä se jonkinlaisena sisäisenä tietona: ”Uskoni on sisäistä tietoa, siksi siltä ei saa vaatia näyttöä tai johdonmukaisuutta. Onhan sinullakin sisäistä tietoa omista tunteistasi tai muistoistasi tai persoonallisuutesi kokemisesta. Miksei minulla voisi olla uskonnollista sisäistä tietoa?”  Hyvä yritys, mutta ei toimi. Persoonallisuuteen, muistoihin tai tunteisiin liittyvä sisäinen tieto on sisäistä tietoa myös siinä mielessä, että tiedon kohde on tietäjä itse. Mutta uskontohan väittää kertovansa maailman alkuperästä ja rakenteesta ja kohtalosta ja satoja tai tuhansia vuosia vanhoista tapahtumista. Eihän sellainen tieto voi olla luonteeltaan yksilön sisäistä. Aivan sama asia kuin jos väittäisin omaavani sisäistä tietoa jonka mukaan Betelgeusessa asuu kuusijalkaisia ja kolmisilmäisiä kivensyöjiä. Nopeasti tulisivat valkotakkiset sedät.

Uskontoja ei tietenkään saa vainota eikä kieltää. Mutta olisi hyvä ymmärtää pari asiaa: uskonnollispohjaisten argumenttien lähtökohtainen mielettömyys / tyhjyys ja organisoitujen ainoan totuuden uskontojen tuhoisuus ja vaarallisuus.  Olemme ajattelevia olentoja, miksi alentaisimme itsemme uskonnollisen hölynpölyn tasolle, eikö olisi haastavampaa ja hedelmällisempää ajatella itse?